maanantai 29. helmikuuta 2016

Silmät kiinni, sormet ristiin ja toivotaan

 Moikkamoi jälleen.
Kesä tule jo<3


Musta tuntuu, että näin lukulomalaisena postailu siirtyy yhä enemmän aina alkuvikkoon viikonloppujen sijasta. Mutta eihän tuo haittaa. Tässä lyhyitä informatiivisia kuulumisia: 


Vikellys:

Hämeenlinnan kisoista tulee jännittävä kokemus. Vakkarihepallani ei voi kisata. Pukuni saan joskun huhtikuussa, joten kahden viikon päästä pidettäviin kisoihin tulen vähän ''eri teemoilla''. Aaaaivan eri ohjelmat, eri musiikit ja puvut kuin ''oikeasti'' pitäisi. Toivottavasti tämä toimii yhtä hyvin kuin viime vuonna.


Muu urheilijan elämä:

Tällä hetkellä sujuu oikein sopusuhtaisesti. Ihana nukkua sen verran, kuin oikeasti sitä unta kunakin päivänä tarvitsee... Ruokapuoli on päässyt kuntoon ''ruokapreppauksella'', jonka ansiosta ei tarvitse joka päivä kokata, mutta saa silti kunnon sapuskaa! Urheilupuolella kalenteriin on merkitty nopeusvoimatreeniä salilla, tanvo-treenit, parit heppatreenit. kehonhuoltoa ja pukkeilua. Ja luojalle kiitos, torstaina hieronta! Aaaah....


Lakin metsästäjä:

Opiskelu sujuu itseasiassa yllättävän hyvin. Olen internetin ihmeellisen maailman ansiosta löytänyt suuren motivaation opiskeluun. Kaikki enkun ja ruotsin tärkeimmät fraasit ja kielioppikiemurat kun tuntuvat löytyvän paljon kätevämmin netistä kuin vanhoista oppikirjoistani. Lisäksi näillä erilaisilla oppimiseen tarkotetuilla sivuilla törmää useasti myös pieniin nippelitietoihin, joihin ei olisi muuten ehkä törmännyt. En tiedä, mitä yo-kokeessamme tullaan kysymään, mutta onhan näitä hyvä tietää - vaikka varmuuden vuoksi. Matematiikassakin eilen koin ehkä ensimmäistä kertaa koko lukioaikani historiassa sellaisen pienen toivon kipinän. Osasin nimittäin tehdä geometrian tehtäviäni... Ja olen siitä hyvin hyvin onnellinen.


Muuta:

Pakko vielä hehkuttaa, että sain viime viikolla kankaani ja strassini teknisen pukuani varten Alemanasta. Kaikki palvelu on ollut supermukavaa ja toimituskin tapahtui silmänräpäystä nopeammin. Joten, mikäli olet vielä mattimyöhäsenä vailla kankaita tai strasseja, suosittelen ehdottomasti ko. liikettä! 

Ps. Kellään muulla kuumotusta tulevista kisoista, kokeista, esiintymisistä tai muista jutuista?

Eipä mulla tälläerää muuta, seuraavassa postauksessa pohdiskelen taas vähän asioita, joten pysykääs kuulolla... :--)

tiistai 23. helmikuuta 2016

Maajoukkueleiri Woikoskella

Heippaditei.

Viime viikonloppuna leireilimme Ypäjän sijasta Woikoskella, Wh Gårdissa. Treenejä vetämässä oli maajoukkuevalmentajamme lisäksi kaksi muuta valmentajaa, joista toinen painotti vikeltäjille ilmaisua,  toinen seurasi juoksuttajien tekemisiä.

Puitteet olivat mahtavat, eikä tiloista voi millään tasolla valittaa. Oli lähes ylellinen olo, kun huoneesta mahtavan sängyn lisäksi löytyi kunnollinen suihku kaikkine saippuoineen, kylpytakki ja jääkaappi. Talli oli älyttömän siisti ja hieno, samoin maneesi. Ravintolan vieressä oli myös ranta ja sauna. Ja kaikki tämä oli parin minuutin kävelymatkan sisällä!

Kaikki työntekijät olivat supermukavia ja palvelu pelasi. Kyseltiin milloin lämpötilan sopivuutta ja milloin sitä, että oltiinhan muistettu mennä syömään. Aika ihanaa!
Kaikki pääsivät itse treenaamaan haluamiaan osia vapaaohjelmistaan/teknisistään, joita sitten hiottiin läpi viikonlopun. Omat ongelmani keskittyivät lähinnä siihen tekniseen ja noh - niitä ongelmia riitti sitten sen vapaaohjelmankin edestä. Nyt kuitenkin ollaan paremmassa jamassa kuin ennen leiriä, joten kaikki hyvin.

Edelleen yksi suurimmista ongelmistani on kiire - se hektisyys siellä hevosen selässä. Maajoukkuekoutsimme aina sanoo, että saan hänet stressaantumaan liikkuessani niin kamalan nopeasti. Se on asia, josta olen kuullut oikeastaan niin kauan, kun olen tavoitteellisesti treenannut: että pitäisi rauhottua. Se vaan tuntuu olevan aika vaikeata, varsinkin, jos siitä ei kukaan muistuta joka ikisessä treenissä. Ehkä mä vielä joskus voin oppia vikeltämään rauhallisesti ja smoothisti?

Opin kuitenkin taas paljon muita juttuja leirin aikana. Nyt pitäisi vaan muistaa nämä vinkit ja työstää niitä. Opin hyviä tekniikoita omassa treenissä. Opin omista valmennettavistani heidän treenejään seuraamalla. Opin juoksutustekniikkaa juoksutusvalmentajamme opissa.
Olen iloinen siitä, että sain taas vähän uusia näkökulmia ohjelmiini ja sain taas pienen tönäisyn oikeaa treeniä kohti. Töitä on nimittäin tehtävä aika sikana, että kolmessa viikossa ollaan kisakunnossa. Onnistuin muutamissa liikkeissä kuitenkin leirillä paremmin kuin olin itse ajatellut, eikä tilanne välttämättä ole niin paha *koputtaa puuta*. Parit siirtymiset ovat vähän enemmän kuin hakusessa vielä, mutta eiköhän nekin toistoilla kuntoon saada.

Olin myös iloinen juoksutusvalmennuksestani, koska Dooris kulki ajoittain tosi kivasti. Myös omat tyttöni menivät jälleen todella hienosti.

Konkreettisia muistutuksia itselleni:


1. Käyttäydy kiitos. Tiedät kyllä mitä tämä koskee.
2. Muista hidastaa. Mitä ikinä oletkaan tekemässä, tee se hitaammin. Sitkeämmin.
3. Teknisen needlessä kädet lähemmäs, kuperkeikassa sormet ja jalat yhteen, katse alas, niska patjaan ja jalat nopeasti alas (oikeasti siis kiinni vyöhön). Ei käsiä kahvoihin käynnissä. Takanojassa hartioita vyön yli, hypyssä kädet paikoillaan. Opettele seisomaan. Tai joustamaan.
4. Kyyrissä painotus sujuvuuteen, aksentit pitää näkyä ilmaisussa.
5. Juoksuttaessa koko ajan hevonen ''hereillä'' erilaisten harjotteiden avulla (temmon vaihtelut joka askellajissa, 10 + 10 askelta, ympyrän koon vaihtelu jne.)
6. Voisit ehkä opetella käsittelemään sitä juoksutusliinaa.

7) Kaikki kyllä onnistuu, kunhan itse uskot niin. 

Mites teillä menee? Löytyykö sieltä vielä uskoa itseensä? :)

sunnuntai 21. helmikuuta 2016

Köyhä postaus penkkareista

Heeimoi.

Torstaina mekin heiteltiin karkkia rekasta sade- ja raekuurojen saattelemana. Olimme myös katselemassa vanhojen tanssahtelua ja voi että, kun olisi itse tehnyt mieli pompata salin puolelle mukaan pyörähtelemään! Ihan mahtavan näköistä.

Mutta lyhyesti penkkareista:
Mä olin siis penkkarikettu, ja mun naama näytti tältä
Meijän abit näytti tältä
Ja mun squad näytti tältä

Oli kyllä todellakin kokemisen arvoinen päivä, joten hakekaa ihmeessä sinne lukioon vaikka ihan niiden wanhojen ja penkkareiden takia. Suosittelen. Itse olen eritoten tykännyt niistä valmisteluista, joita molempiin kuuluu: esimerkiksi tuo naaman väkertäminen. Koska onhan se hauskaa vähän vetää överiksi kerrankin...

Ja heei, jos joku kiinnostuu tuosta meitsin kettupuvusta, niin luultavasti aion myydä sen eteenpäin, joten kyselyä vaan mikäli semmonen kiinnostaa. :)

Ps. En ole millään tavalla vastuussa köyhästä kuvamatskusta...

tiistai 16. helmikuuta 2016

MINÄ olen täällä taas


Heipähei toveruudet!

Nyt on niin, että ojan pohjalta ollaan kavuttu ylös, ja itse positiivisuus on täällä taas, koska tiedän, että miellytän ihmisiä (myös itseäni) enemmän tällaisena positiivisena versiona. :-)

Tajuatteko, että aurinko paistaa - ja se oikeasti lämmittää! Ulkona on aivan mahtava sää, ja se jos mikä piristää varmasti jokaista. Lisäksi asia, jonka ansiosta hymyilen kilpaa tuon auringon kanssa, on urheilu.Olen taas päässyt kiinni siihen urheilijan arkirytmiin, jollaista olen viimeksi elellyt oikeasti joulukuun lopuilla. Voimmeko tästä siis tehdä johtopäätöksen, että tuo tilapäinen masentunut mielialani johtui urheilun puutteesta? Voimme.
Kaikki eri treenit antavat aivan käsittömän paljon energiaa ja iloa mun elämääni. 

Edes kaikki mahdolliset ylistyssanat eivät riitä kuvaamaan eilisen päiväni fiiliksiä. Ajelin puolen päivän aikoihin Vihtiin treenailemaan, pitkästä aikaa. Ensin menimme maneesille ja tiesin, että minun pitäisi rämpiä läpi sekä tekninen, että kyyrini. Päätin kuitenkin, että tänäänhän ei rämmitä. Tänään on hyvät treenit, ja onnistun.

Mites kävikään? Sain tosi hyvin tehtyä molempia ohjelmia! On muutamia liikkeitä, jotka ovat susirumia, mutta kaikki tuli kuitenkin tehtyä. Olen hyvin tyytyväinen ja superonnellinen. Lisäksi täytyy kaikille vikellysihmisille selittää hauska sattumus, joka noissa treeneissä tapahtui: Tein teknisen välläriä ulos (tavoitteena päästä kaulalle istumaan) ja ajattelin oikeasti käyttäväni poweria siihen ponnistukseen... Sain siitä sitten niin kovan ponnun, että menin ulkopuolelta kokonaan kahvan ympäri (...miten miehet tekevät välläreitä..) ja päädyin naamalteni sinne hiekkaan... :D Ainoa asia, joka loppupeleissä harmitti, oli se, ettei kukaan ottanut ko. tilanteesta videota. Heh.

Maneesikeissin jälkeen pidimme jäätävän hapottavat ravitreenit kentällä. Poksu meni hienosti ja vikeltäjät olivat treenien jälkeen hyvin väsyneitä - kaikki siis meni kuten pitikin.

Vikellysjutuista myös sen verran, että ensi viikonloppuna on tulossa jälleen maajoukkuevalmennus, tällä kertaa kuitenkin Woikoskella Ypäjän sijasta. Odotan leiriä innolla, sillä tulossa on maajoukkuevalmentajamme lisäksi ilmaisupainoitteista valmennusta vierailevalta koutsilta.

Lisäksi kankaita ja strasseja on tilailtu ja aaaaaaaah en malta odottaa.



Ps. Penkkareihin on kaksi päivää?!

sunnuntai 14. helmikuuta 2016

perjantai 12. helmikuuta 2016

Älä tue perfektionistin maailmankuvaa?


Ei nyt sit kuitenkaan ne kirjotukset mennyt ihan suunnitelmien mukaan. Istuin kokeessa kymmentä minuuttia vaille kuusi tuntia, josta noin puolet ihan sellaisessa kipsissä. Oikea lapakin alkoi kolmen tunnin jälkeen ikävästi painamaan. Olisi oikeastaan jokaisen tehtävän kohdalla tehnyt mieli heittää se tarjotin silleen dramaattisesti kohti kattoa ja lähteä kävelemään. Aika hirveä kokemus siis. Oon vaan jotenkin niin pettynyt itseeni. Tuntui, etten saanut paperille mitään järkevää. Mun koko pää oli aivan tyhjä..

Kerrankin kun olis ollut aine jossa luulin olevani hyvä. 

Mutta ei. Ei sit.

Ajattelin kuitenkin julkaista tähän vähän pohdintoja muutaman päivän takaa...

Pohdiskelin tuossa pari päivää sitten sellaisia kummallisuuksia kuin virheet - tai mokat, miksi ikinä kukin haluaa niitä nimittää. Onko epäonnistuminen jossain aina huono asia? Entä miksi miellämme virheet helposti osaksi negatiivista merkityskenttää?


Elämme maailmassa, jossa tavoitellaan täydellisyyttä aivan kaikessa, koko ajan. Tämän täydellisyyden tavoittelun sivutuotteena tulemme pelänneeksi virheitä. Jo alakoulussa opetetaan, että virheellisistä vastauksista rangaistaan. Myös moni joskus lapsuuttaan elänyt tuntee sanan kotiaresti vähän liiankin hyvin. Myöhemmin elämässä monen polulle sattuu paljon eri kokoisia vääriä valintoja, joiden kanssa on vain opittava elämään. Toisista rangaistaan konkreettisesti, pienemmistä virheistä sakkona tulee vain omatunnon tuskat ja häpeä.

Oli kyseessä sitten inhimillinen erhe tai puolitahallinen moka, tuntuu se aina pahalta. Se tunne, kun tiedät tehneesi virheen on aivan kamala. Virheiden myöntäminen on kamalaa. Niiden korjaamisen yrittäminen on kamalaa. Veri pakenee päästä ja tulee lähes huono olo. Tekisi mieli vain lakaista asia maton alle ja ottaa äkkilähtö Maltalle.

Yhteiskunnassamme ei yksinkertaisesti sallita virheitä, minkä vuoksi niistä on kehkeytynyt monille suuri mörkö. Tuo mörkö aiheuttaa myös monessa tapauksessa sen, ettei mitään uskalleta oikein edes yrittää: siinähän voisi vaikka epäonnistua. Tämä on mielestäni hyvin surullista, koska mielestäni kaikkea pitäisi aina uskaltaa kokeilla. Eihän mikään voi onnistuakaan, mikäli sitä ei ensin yritä!

Lisäksi on olemassa pieni sanonta: Oppia kantapään kautta. Omassa elämässäni tuo on ehkä kaikista tehokkain tapa oppia - virheiden kautta siis. Kyllä se vaan on niin, että niiden läheltä piti -tilanteiden ansiosta osaan varoa tiettyjä risteyksiä paremmin kuin koskaan aikaisemmin. Kyllä se on myös niin, että harkitsen sanojani ja tekojani kauemmin kuin ennen. Kiitos siitä kuuluu tietyille tilanteille ja tietyille ihmisille. 

Mutta siis, miksi yhteiskunta kannustaa piiloutumaan ja häpeämään sen sijaan, että se kehottaisi kertomaan inhimillisyydestä? Hei HALOO. Kaikki me teemme virheitä. Mutta kaikki me olemme vain ihmisiä. Eikö kukaan tunne myötätuntoa toista kohtaan? Minusta mokia saa ja pitää tehdä juurikin sen oppimisen takia.

Muistan vieläkin yläasteen ilmaisutaidon tunnit, joilla oikein kannustettiin mokaamaan. Mokille taputettiin ja hurrattiin, mokailevaa ihmistä kiitettiin ja ylistettiin. Mokasta tehtiin osa tunteja, osa elämää. Tänään tanssitunnilla meitä kehotettiin vetämään överiksi, tanssimaan soolojuttuja, improamaan, mikäli pasmat menivät sekaisin tai rytmi katosi. Tuo överiksi vetäminen auttaa viemään tätä epäonnistumista kauemmas oikeasta persoonastasi, minkä takia epäonnistumisen tunne ei olekaan yhtään niin suuri! Tuo ajattelutapa auttoi pääsemään suurimman mokailun pelon yli, ja sitä ajatellessani esiintyminen ei ole lainkaan yhtä pelottavaa kuin joskus aikaisemmin.


Taas, mitä enemmän mokailee, sitä pienempi juttu se on. Mutta samaan aikaan, mitä täydellisempi on, sitä enemmän se pienikin kolaus koskee. Olkaamme siis epätäydellisiä itsejämme ja harjoitelkaamme virheiden tekoa kunnolla. Vain epäonnistumisten avulla voimme kehittyä ja lopulta tietää, mitä tehdä toisin tulevaisuudessa.

Tietääkö joku, mistä tämä mokakammoinen maailmamme on saanut alkunsa ja mikä ihme sitä pitää vielä 2000-luvullakin pystyssä?




Pitäiskö mun nyt osata ottaa chillisti tuo mun ''mokailu'' yo-kokeessa? 

...

Siihen en kyllä vielä pysty. Se ei ollut mulle vain yo-koe. Sen mukana häipy usko itseeni, kirjoittamiseen ja koko mun persoonaan. Kiitos Suomen koulujärjestelmä, rakastan sua <3


tiistai 9. helmikuuta 2016

Kaikkea kivaa ja ihanaa taas

Moikka karvakorvat! 


Viime viikonloppu oli yhtä hulabaloota ja lauantain vietinkin tanvokisoissa Korsossa. Vähän oli turhaa epäonnea matkassa, kun pääroolimme esittäjä loukkaantui aamuharkan lämpässä. Vaikka kaikki ei mennyt suunnitelmien mukaan, oli mulla ihan kiva kisapäivä. Jotenkin tuolla oppii ymmärtämään paremmin sitä pelkän harrastamisen ja kilpailun riemua ilman niitä suurempia kisapaineita: Kivaa voi olla, vaikka jotain odottamatonta tapahtuisikin tai sijoitus olisikin puolenvälin toisella puolella. 

Sunnuntaina kilpailutunnelmat jatkuivat toisessa lajissa, kun suuntasimme nokkamme kohti Karjaan Kisakeskusta ja vikellyksen pukkikilpailuja. Meitsi ei itse siellä kilpaillut, mutta koutsin roolissa lähdin sinne tyttöjä kannustamaan ja tsemppaamaan (=maskeeraamaan...). Päivä oli pitkä ja laajalti täynnä odottelua, mutta tytöt pystyivät kyllä pitämään fokuksen oleellisessa tehden hienoja suorituksia! Olen erittäin iloinen ja onnellinen kaikkien puolesta. Kaikista eniten hymyä mulle toki tuottaa tuo joukkueen kyyrin katselu - se kun on niin ihanan energinen ja positiivinen! 
Koulussa olen tällä viikolla vieraillut kahtena päivänä, tehden mitä milloinkin. Olen hakenut tenttilappuja, tehnyt ekstrakuunteluita tai kehitellyt ideoita abilakanoihin. Hain myös maanantaina prelini takaisin ja tänään sain parista muusta tekstistä vähän palautetta opettajalta, joka ei ole opettanut minua oikestaan lainkaan. (Kerroin varmaan joskus aikaisemmin siitä, kuinka halusin saada mahdollisimman kattavan vastauksen siitä, mitä tulisi kirjoituksia varten vielä päntätä..) Sain ko. opettajalta erittäin paljon hyvää palautetta, mikä tietysti lämmittää tällaisen kirjoitushirmun sydäntä. Erityisen positiivista kommenttia tuli omaperäisestä kirjoitustyylistä ja kypsästä ajattelusta. Jes, hyvä minä! Sain toki paljon kommenttia myös kehitettävistä asioista: esimerkiksi puutteellisesta käsitteiden hallinnasta. Tätä olen tässä sitten tämän iltaman yrittänyt korjailla pänttäämällä anaforioita, presuppositioita, metonymioita ja sen sellaisia. Kirjallisuuden käsitteitä pitäisi vielä katsella... Mutta siis, pointtinahan oli se, että tekstitaidon kokeemme on jo perjantaina! Siis kolmen päivän päästä. 

Mä vaan ihan hirveästi toivon osaavani kaiken mahdollisen. Mä vaan kamalasti toivon osaavani kirjoittaa asiallisesti, loogisesti, erottuvasti ja ällän arvoisesti. Toivottakaa onnea ja osaamista matkaan!

Ja näin loppuun laittelen vielä kuvan tuosta meikäläisen iltatreenistä penkkarinaamaa varten. Sain viime viikolla vihdoin mun kettupukuni Light In The Boxilta, ja voi että kun se on suloinen! Penkkareihinkin on enää vähän yli viikko. Voitteko uskoa?

Mites muiden opiskelijoiden elämä sujuu? Entä valmistautuminen penkkareihin tai wanhoihin?

sunnuntai 7. helmikuuta 2016

tiistai 2. helmikuuta 2016

Instalempparit


Moi toverit.


Törmäsin vähän aikaa sitten pysäyttävän osuvaan quoteen Instagramin ihmeellisessä maailmassa. Siitä sain idean koota yhteen postaukseen muutaman hyvän Instapostin. Miksi juuri nämä? Ne kuvastavat enemmän kuin hyvin mua & ylipäätään meitsin ajatusmaailmaa - sitä, mitä pidän tärkeänä.

Käykää ihmeessä tsekkailemassa noita kuvissa näkyviä käyttäjiä - niillä on aivan mahtavia postauksia päivittäin! 




Mä oon vaan aina tykännyt keskustella sellaisista ''syvällisemmistä'' jutuista muiden kanssa. Pinnalliset keskustelut ovat satunnaisesti ok, mutta nautin suuresti niistä kunnon avautumiskeskustelusta, joissa pohditaan elämän suuria kysymyksiä: mennettä, tulevaa, ajatuksia, ongelmia, iloja, rakkautta, tunteita ja persoonallisuutta. Näitä keskusteluja on tultu käytyä niin vanhojen ystävien kuin puolituttujen kanssa... ja en kyllä yhtään osaa sanoa, että miten ne puolitutut ottaa tän diipin puolen vastaan. Aika monesta en tosin ole sen kerran keskustelun jälkeen kuullut mitään,..




Nämä kaksi kaverusta köyttyvät aika kivasti yhteen. Tehdään jooko arjesta vähän siedettävämpää tukemalla toisiamme? Ne hymyt, sanat ja teot eivät ole toisarvoisia, ne ovat merkityksellisiä. Tuo alempi kuva ehkä kertookin kaiken tarvittavan.



Mä puhun aina siitä, kuinka pitäisi olla erilainen. Erilaisuus on rikkaus ja mun mielestä hyvin tavoiteltavaa. Erikoiset ihmiset jäävät mieleen ja ovat muistettavia - he eivät katoa massaan. Ei ole väliä, millä erottaudut, kunhan teet sen. Itse pidän joukosta erottuvia kiehtovina ja hyvinkin puoleensa vetävinä persoonina. Jos ihminen ei itse tiedä kiinnostuksensa kohteitaan - Miten joku muu voisi hänestä kiinnostua?

Erikoisuus on rohkeutta.


Dare to be different. Dare to stand out.