perjantai 12. helmikuuta 2016

Älä tue perfektionistin maailmankuvaa?


Ei nyt sit kuitenkaan ne kirjotukset mennyt ihan suunnitelmien mukaan. Istuin kokeessa kymmentä minuuttia vaille kuusi tuntia, josta noin puolet ihan sellaisessa kipsissä. Oikea lapakin alkoi kolmen tunnin jälkeen ikävästi painamaan. Olisi oikeastaan jokaisen tehtävän kohdalla tehnyt mieli heittää se tarjotin silleen dramaattisesti kohti kattoa ja lähteä kävelemään. Aika hirveä kokemus siis. Oon vaan jotenkin niin pettynyt itseeni. Tuntui, etten saanut paperille mitään järkevää. Mun koko pää oli aivan tyhjä..

Kerrankin kun olis ollut aine jossa luulin olevani hyvä. 

Mutta ei. Ei sit.

Ajattelin kuitenkin julkaista tähän vähän pohdintoja muutaman päivän takaa...

Pohdiskelin tuossa pari päivää sitten sellaisia kummallisuuksia kuin virheet - tai mokat, miksi ikinä kukin haluaa niitä nimittää. Onko epäonnistuminen jossain aina huono asia? Entä miksi miellämme virheet helposti osaksi negatiivista merkityskenttää?


Elämme maailmassa, jossa tavoitellaan täydellisyyttä aivan kaikessa, koko ajan. Tämän täydellisyyden tavoittelun sivutuotteena tulemme pelänneeksi virheitä. Jo alakoulussa opetetaan, että virheellisistä vastauksista rangaistaan. Myös moni joskus lapsuuttaan elänyt tuntee sanan kotiaresti vähän liiankin hyvin. Myöhemmin elämässä monen polulle sattuu paljon eri kokoisia vääriä valintoja, joiden kanssa on vain opittava elämään. Toisista rangaistaan konkreettisesti, pienemmistä virheistä sakkona tulee vain omatunnon tuskat ja häpeä.

Oli kyseessä sitten inhimillinen erhe tai puolitahallinen moka, tuntuu se aina pahalta. Se tunne, kun tiedät tehneesi virheen on aivan kamala. Virheiden myöntäminen on kamalaa. Niiden korjaamisen yrittäminen on kamalaa. Veri pakenee päästä ja tulee lähes huono olo. Tekisi mieli vain lakaista asia maton alle ja ottaa äkkilähtö Maltalle.

Yhteiskunnassamme ei yksinkertaisesti sallita virheitä, minkä vuoksi niistä on kehkeytynyt monille suuri mörkö. Tuo mörkö aiheuttaa myös monessa tapauksessa sen, ettei mitään uskalleta oikein edes yrittää: siinähän voisi vaikka epäonnistua. Tämä on mielestäni hyvin surullista, koska mielestäni kaikkea pitäisi aina uskaltaa kokeilla. Eihän mikään voi onnistuakaan, mikäli sitä ei ensin yritä!

Lisäksi on olemassa pieni sanonta: Oppia kantapään kautta. Omassa elämässäni tuo on ehkä kaikista tehokkain tapa oppia - virheiden kautta siis. Kyllä se vaan on niin, että niiden läheltä piti -tilanteiden ansiosta osaan varoa tiettyjä risteyksiä paremmin kuin koskaan aikaisemmin. Kyllä se on myös niin, että harkitsen sanojani ja tekojani kauemmin kuin ennen. Kiitos siitä kuuluu tietyille tilanteille ja tietyille ihmisille. 

Mutta siis, miksi yhteiskunta kannustaa piiloutumaan ja häpeämään sen sijaan, että se kehottaisi kertomaan inhimillisyydestä? Hei HALOO. Kaikki me teemme virheitä. Mutta kaikki me olemme vain ihmisiä. Eikö kukaan tunne myötätuntoa toista kohtaan? Minusta mokia saa ja pitää tehdä juurikin sen oppimisen takia.

Muistan vieläkin yläasteen ilmaisutaidon tunnit, joilla oikein kannustettiin mokaamaan. Mokille taputettiin ja hurrattiin, mokailevaa ihmistä kiitettiin ja ylistettiin. Mokasta tehtiin osa tunteja, osa elämää. Tänään tanssitunnilla meitä kehotettiin vetämään överiksi, tanssimaan soolojuttuja, improamaan, mikäli pasmat menivät sekaisin tai rytmi katosi. Tuo överiksi vetäminen auttaa viemään tätä epäonnistumista kauemmas oikeasta persoonastasi, minkä takia epäonnistumisen tunne ei olekaan yhtään niin suuri! Tuo ajattelutapa auttoi pääsemään suurimman mokailun pelon yli, ja sitä ajatellessani esiintyminen ei ole lainkaan yhtä pelottavaa kuin joskus aikaisemmin.


Taas, mitä enemmän mokailee, sitä pienempi juttu se on. Mutta samaan aikaan, mitä täydellisempi on, sitä enemmän se pienikin kolaus koskee. Olkaamme siis epätäydellisiä itsejämme ja harjoitelkaamme virheiden tekoa kunnolla. Vain epäonnistumisten avulla voimme kehittyä ja lopulta tietää, mitä tehdä toisin tulevaisuudessa.

Tietääkö joku, mistä tämä mokakammoinen maailmamme on saanut alkunsa ja mikä ihme sitä pitää vielä 2000-luvullakin pystyssä?




Pitäiskö mun nyt osata ottaa chillisti tuo mun ''mokailu'' yo-kokeessa? 

...

Siihen en kyllä vielä pysty. Se ei ollut mulle vain yo-koe. Sen mukana häipy usko itseeni, kirjoittamiseen ja koko mun persoonaan. Kiitos Suomen koulujärjestelmä, rakastan sua <3


5 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Se koe oli kyllä vähän erikoinen, ei ollut sellasia ihan tavallisimpia kysymyksiä. Mutta ei mun mielestä yhden kokeen takia tarvitse menettää uskoa "itseensä, kirjoittamiseen ja koko persoonaansa"!

Heta kirjoitti...

No joo, ei kai kaikkea tarvitse niin konkreettisestikaan ottaa. Mutta ymmärrän kyllä, asiayhteyteensä tuo kolmiportainen loppukaneetti oli vähän liian kärkevä.

En mä oikeesti ole täällä siis kuolemassa.

Anonyymi kirjoitti...

Joo, enkä minäkään siis tarkottanu millään pahalla :) Lähinnä ajattelin lohduttaa että ne tehtävät oli omituisia myös monen muun mielestä!

emilia kirjoitti...

Joo itselläkin oli eilen tuo tekstitaidon koe ja oli muuten vaikea koe munkin mielestä. Hyvällä onnistumisella E ois ollu mulle täysin realistinen, mutta kiitos eilisen jouduin heittämään hyvästit sille. Harmittaa kyllä itseänikin ja paljon. Luulin olevani äikässä hyvä, mutta kiitos YTL:n huomasin olleeni hyvin väärässä :)

Heta kirjoitti...

Emilia fiilaan juu... Harmi, ettei sullakaan onnistunut! :(