lauantai 4. marraskuuta 2017

Suorittajasta uupumukseen

Moi.

Tänään puhutaan aiheesta, joka on tällä hetkellä omassa elämässäni e-rit-täin tuntuvassa roolissa. Tänään puhutaan aiheesta, jota olen ehkä joskus sipaissut, mutta jonka oikea luonne on ehkä jäänyt pimentoon aikana, jolloin en edes halunnut uskoa siihen. Tänään puhutaan suorittajan elämäntavasta, ja siitä, minkälaisia huonoja juttuja se voi mahdollisesti tuoda mukanansa.

Alustetaan vaikka sillä, että olen tosissaan parikymppinen nuori neitokainen, jolla on kaikki asiat päällisin puolin aina ollut kaikki tosi hienosti. Voin kuitenkin melkein varmasti sanoa, että lähes jokainen tätä tekstiä tällä erää lukeva tietää allekirjoittaneen ''tyylin elää''. Olen välillä kirjoitellutkin siitä, kuinka stressi painaa päälle, eikä oikein jaksa. Seuraavassa postauksessa puhkunkin taas intoa kertoessani, kuinka paljon olen taas tehnyt ja saanut aikaan. Miellyttäminen, hyvät suoritukset ja alituinen kiire koristavat nuoruusvuosiani tähän päivään saakka, ja niiden pohjalle olenkin tainnut identiteettini rakentaa. Tällä postauksella yritän herätellä itseäni ja muita suorittajia ajattelemaan realistisesti: Onko se pidemmän päälle kuitenkaan kannattavaa?

Aika lailla vuosi takaperin pohdin suorittajaluonnettani ja sitä, kuinka ehkä ollaan menossa hiljalleen väärään suuntaan. Palatessani Aasian mailta mikään ei kuitenkaan oikeasti muuttunut. Tein subitöitä, valmennustöitä. omia urheilujuttuja ja opiskelin pääsykokeisiin. Tuskailin identiteettikriisin kanssa pitäessäni kilpailutaukoa ja ihmettelin häiritseviä pieniä fyysisiä ja psyykksiä oireiluja (muun muassa väsymys, muistiongelmat ja mielialojen heittelyt). Kesän aikana yritin ottaa mielestäni rennommin, mutta eihän se ihan niin tainut mennä. Alkukesän ravasin pääsykokeissa, jonka jälkeen kävin koutsireissulla Ruotsissa, Siilinjärvellä, Hämeenlinnassa, Ypäjällä. Näiden lisäksi hoidin valmennusvelvollisuudet ja uusien hevosten koulutukset Venlan kanssa ja treenailin omia juttuja salilla. Kesän loppupuolella valmisteltiinkin kaikkia muuttojuttuja ja elokuun alussa tapahtui muutto uudelle paikkakunnalle. Uusi paikkakunta ja ''uusi elämä'' toi omat haasteensa: alituisen reissaamisen, koulutyöt, valmennusjutut, oman urheilun ja ylipäätään arjen pyörittämisen. 

Ja nyt vihdoin päästäänkin hetkeen, siihen ensimmäiseen ISOON HERÄTYKSEEN, kun allekirjoittanut alkoi tajuta, ettei näin voisi jatkua. Tämä herätys ei tullut kertarysäyksellä, vaan hiljalleen - kuin joku olisi kiusallaan heitellyt kiviä reppuuni huomaamatta - vain katsoakseen, kuinka kauan jaksan niitä kantaa. Nyt kroppani oireilee erittäin paljon fyysisesti, esimerkiksi reisien uskomattoman sitkeällä voimattomuudella, hengen haukkomisella pienessäkin rasituksessa, huonossa palautumisessa... Otetaan esimerkkinä vaikka tuo arkipyöräily. Ihanaa kevyttä arkiliikuntaa? Itselleni suuri taistelu, kuin puskisi vastatuulessa ylämäkeen - mummojen ohittaessa sut tasamaalla. Mä en ole lääkäri, mutta musta alkaa pikkuhiljaa tuntua, ettei tuo ole aivan normaalia, kyllä mä kuitenkin liikun aika paljon. Lisäksi olen saanut ''nauttia'' aivan uusista tuttavuuksista kuten jatkuvasta asentohuimauksesta, kaiken säikkymisestä (varsinkin äänet) ja mielialojen järkyttävästä heittelystä (näkyy motivaation laskuna, ahdistuneisuutena, surumielisyytenä ilman syytä). Mutta kaikista pahintahan on se uupumus. Vaikka olisit nukkunut kymmenen tuntia tai viettänyt vapaapäiviä, se ei vaan katoa. Tunne siitä, ettet jaksaisi tehdä yhtään mitään: Et tehdä ruokaa, kävellä tai ajatella.

Tämän hetken tilannetta kuvaa hyvin sana turhautuminen. Olen fyysisesti ja henkisesti aivan rikki kaikesta tekemisestä, mutta suorittamisen lopettaminen tuottaa järjettömiä ahdistuskohtauksia, jotka ajavat takaisin oravanpyörään. Turhautuminen tulee myös esiin urheilussa, jossa kaikki tulokset vaan laskevat laskemistaan, kun kroppa laittaa vastaan. Ei jaksa, ei pysty, ei kykyene. Lepopäivät eivät enää toimi ja motivaatio laskee kuin lehmän häntä. Voin kuvitella nyt miltä paha loukkaantuminen urheilijasta tuntuu: se turhautuminen, kun ei kykene treenaamaan täysillä - tai vaikka yrittäisi täysillä, ei saa itsestään irti sitä sataa prosenttia. Turhauttavaa on olla fyysisesti äärirajoillaan, ja saada kuulla tekevänsä 8 kiloa pienemmillä painoilla kuin aikaisemmin. 
Tää on semmonen juttu, jota en toivoisi kenenkään joutuvan kokemaan.


Siinä vaiheessa, kun kaverit kysyvät miten sä voit, ja sun tekisi mieli vaan itkeä, ollaan jo aika hälyttävillä vesillä.


Mä tiedän, että suorittajana on todella helppoa sivuuttaa muitten varoitukset - onhan muakin yritetty varoitella monen ihmisen toimesta. On helppoa ja kivaa ajatella, että kyllä pärjään ja kyllä jaksan. Jossain vaiheessa kuitenkin tulee stoppi, koska kukaan meistä ei ole kone. Kukaan meistä ei pysty kantamaan sitä jäätävää kivillä täytettyä reppua ikuisesti. Kroonistuessaan stressillä on seurauksia, jotka voivat jäädä kiusaamaan erittäin pitkäksi aikaa. Tiettyyn pisteeseen asti on helppo juosta paikasta toiseen ja vielä hymyilläkkin. Sitten kun se hymy jää pois, vahinko on usein jo tapahtunut.

Mä toivon, että olisin itse osannut ottaa vähän rennommin vähän aikaisemmin. Nyt kärsin seurauksista, jotka olen todennäköisesti itse itselleni aiheuttanut. Mä toivon, että jokainen tätä tekstiä lukeva tajuaisi, että minkään kalenteria täyttävän asian ei tulisi tulla oman terveyden edelle. Pitäkää huolta myös läheistenne hyvinvoinnista, ja uskaltakaa väittää suoritusyhteiskunnalle vastaan. Kiire ei välttämättä korreloi hyvän elämän kanssa, eikä yksilön arvo riipu tekemisen määrästä. Jos tunnistat itsestäsi vähääkään suorittajan vikaa, niin pidä oikeasti mielessä pari asiaa:

1. Palautuminen on kehityksen edellytys
2. Pelkkä nukkuminen ei riitä palautumiseksi
3. Opiskelu ei ole palautumista
4. ... Eikä urheilu
5. You can't pour from an empty cup.
Tältä näyttää uupumus, kun asiat rullaavat

Älkää huolestuko. Mun arjessa on paljon ihania ja voimaannuttavia juttuja, enkä oo ihan toimintakyvytön. Mä olen ehkä vähän prosessissa itseni ja kyseisen aiheen kanssa, mutta uskoisin tän postauksen jotenkin auttavan mua - ja toivottavasti jotakuta muutakin tajuamaan omaa tilannettaan paremmin. En tiedä vielä tarkalleen, kuinka mun tulisi vielä tätä aihetta purkaa, mutta ehkä se selkeytyy jossain vaiheessa. Asiat voisivat olla paremminkin, mutta on paljon asioita, jotka ovat hyvin. Mä saatoin ''epäonnistua'' superihmisenä, mutta ehkä se olikin vain harhakuvitelma mun päässä. Ehkä musta tuleekin jotain aivan muuta.





Memo itselle: Jos poltat itsesi loppuun, et kykene antamaan kellekkään mitään.

sunnuntai 15. lokakuuta 2017

Nainen, tee aloite!

 Moikka jälleen! 


Täällä jälleen, keittiön pöydän äärellä hymisen tyytyväisenä pohtiessani viime viikon tapahtumia. Alkuviikko oli hieman rankka, mutta loppua kohti parani huomattavasti ja muutamia kohokohtia kuluneelta viikolta mainitakseni haluaisin kertoa, että kävin kokeilemassa rugbya, pääsin vihdoin oikeasti pukkeilemaan kotisalillani ja sain sekä ohjelmat, että musiikit ideoitua! Mah-ta-vaa. Lisäksi sain jälleen kerran syvällistä analyysia (=kehuja) tuntemattomilta luonteestani: Yksi kehui aggressiiviseksi (rugbykokeilussa... Jee, tein vaikutuksen!) ja toinen heitti ihan out of the blue kommenttia pienten keskusteluhetkien päätteeksi: ''Sä taidat olla aika filosofinen persoona? Ja aika fiksukin''. Nää saa iloisen naaman vielä suurempaan virneeseen. Kiitos.

Alkujaaritteluiden jälkeen päästäänkin aiheeseen, josta olen halunnut jo pienen tovin kirjoittaa. Aihe koskee miesten ja naisten välisiä rooleja parisuhteessa - ja eritoten sen alkutaipaleilla. Nykyaikana sanotaan, ettei ole välttämättä aina sen miehen jobi ''tehdä aloitetta'' - sitä ensimmäistä siirtoa esimerkiksi keskustelun aloituksessa kiinnostavan tyypin kanssa, treffeille pyytämisessä tai vaikka seurustelusuhteen vakituistamisessa. 

Ja tässä vaiheessa tajusin, että kirjoitan miehen ja naisen välisestä parisuhteesta. Minulla ei ole mitään muunkaanlaisia parisuhteita vastaan, enkä halua kategorisoida tai nostaa mitään seksuaalista suuntausta toista korkeammaksi. Tuttuun ja turvalliseen (ehkä nykymaailmassa vanhanaikaiseenkin?) ajattelumalliin on helppo tukeutua, ja vastakkainasettelu sekä oma pohdinta aiheesta on helpompaa. Koska koen, että itselläni on aiheeseen jotain sanottavaa, päätin tällä kertaa rajata aiheeni näin. Toivottavasti kukaan ei tästä pahastu. :)


 Back in business. 

Koen, että edelleen moni nuori (tai vanhempi) naishenkilö pelkää tehdä aloitetta kasvojen menetyksen/häpeän pelossa. Entä, jos se* ei tykkääkkään musta? Entä, jos se vastaakin kieltävästi? Entä, jos mä en oo sille tarpeeksi?

Nämä ajatukset ovat toki aivan normaaleja, mutta hei vahvat ja ihanat naisolennot - oletteko ajatelleet tätä miesten kannalta? Kyllähän hekin tuntevat ihan samoja tunteita kuin mekin! Yhtä lailla niitä jännittää ja pelottaa, koska se on normaali reaktio. Jokainen kaipaa rakkautta ja hyväksyntää. Jokainen pelkää torjutuksi tulemista ja hylkäystä. Ja näitä molempia puolia jokainen tulee kohtaamaan elämässä - halusi sitä tai ei. Yksi juttu on kuitenkin varmaa: Sitä rakkautta ei voi saada, jos kumpikaan osapuoli ei sitä aloitetta uskalla tehdä. Ja jotta mahdollisuudet onnistua olisivat hieman korkeammat, kannustan naisiakin pohtimaan omaa ''velvollisuuttaan'' asiassa! Sehän on oma häpeä, jos hyvä parisuhde menee sivu suun vain sen takia, että miesosapuoli ei esimerkiksi ehkä usko mahdollisuuksiinsa, eikä siksi tee aloitetta, ja naisotus ei usko mahdollisuuteen, kun mies ei sano mitään. Varmasti turhan monta mahtavaa parisuhteen liekkiä on kuollut jo ennen syntymistään, koska kumpikaan ei uskalla ottaa riskiä. Sääli.

Mä olen tällä hetkellä onnellisesti parisuhteessa, ja mä olin nainen, joka avasi keskustelun. 

Enkä todellakaan niin itsevarmasti, kun te luulette. Kun mä tutustuin tähän kanssani nykyisin asustelevaan herraan, mä odotin sen viestiä varmaan puolitoista viikkoa - ja mietin omaa ''keskustelunavaustani'' seuraavan mokoman. Sydän tykytti, kun mietin, että miten ihmeessä voin lähestyä tätä kiinnostavaa henkilöä (somessa). Mietin, että mitähän se nyt ajattelee musta? En kai kuulosta mitenkään liian kiinnostuneelta? (trust me, tää on ollut aika iso epävarmuustekijä mulla), Ei sitä varmaan kiinnosta, kun ei se laittanut mulle mitään viestiä... 

Mä kuitenkin lopulta päätin lähestyä aihetta huumorin näkökulmasta, ja heitin perinteisen moikkailun jälkeen jotain noloa - ja näin jälkikäteen ajateltuna aika läpinäkyvää - läppää jostain salijutuista. Siitä se kuitenkin lähti, ja tällä hetkellä olen, kuten jo mainitsin, onnellisesti parisuhteessa tämän kyseisen henkilön kanssa.

Muistan ajatelleeni sitä ''the viestiä'' rustaillessani, että hemmetti, täähän voi olla vaan mahdollisuus. Mitä mä voin hävitä? Jos tulee punasta valomerkkiä, niin okei. Kaikesta kuitenkin selvitään, ja kaikella on tarkoituksensa. Koen, että jos sulla on 50/50 uhka vastaan mahdollisuus, niin ajattele sitä mahdollisuuden kautta.

Ehkä parempi asettelu ajatusmallille olisikin


MAHDOLLISUUS vai uhka



Miettikää, miten ajattelette asioista. Älkää olko liikaa yleisten ajattelumallien orjia, vaan päättäkää itse oma mielipiteenne - ja olkaa tarkkoina siitä, missä järjestyksessä ja millä sanoilla asioista puhutte. Eritoten haluan vielä muistuttaa, että NAISET te olette rohkeita, ihania, pystyviä ja kykeneviä tekemään aloitteen. Mä kannustan siihen niin kovin, koska oon saanut itse niin paljon vain sen takia, että uskalsin kerran astua siitä mukavuusalueeltani ulos, ja ottaa riskin. Rakkaus ja rakastuminen on aina riski, mutta entä jos se olisikin mahdollisuus?


Ajatuksia ja mielipiteitä saa heittää aiheesta tänne kommenttiboksiin, Fb'ssä, Snäpissä tai missä vaan muussa somen kanavassa. Onko teillä kokemuksia aiheesta - olitte sitten miehiä tai naisia? Olisi hurjan kiva kuulla erilaisia kokemuksia koskien aihetta! 

Ps. Kiitos vielä kaikista kommenteista erityisesti Snäpin puolella tuosta edellisestä postauksesta! Saatte mut niiiiiin hyvälle mielelle!



*=Pahoittelen ''se''-sanan käyttöä ''hän''-sana sijasta, mutta puhekielisyyden takia 
lyhyempi pronominimme on vaan yksinkertaisesti suomalaiseen suuhun sopivampi. Siksi näin.

maanantai 9. lokakuuta 2017

Kun tajusin, että ''opiskelijaelämä'' ei ollutkaan mun juttu

Postauksen kuvat: Eveliina Väkeväinen.

Moi. Tänään kertaillaan kuulumisia ja pohditaan yllä mainittua lausahdusta. Mitä ihmettä mä oon tehnyt, teen tällä hetkellä ja noh, jätetään se tulevaisuuden mallailu toiseen kertaan. Lisäksi lopussa availen ajatuksiani siitä, mitä tarkoitan opiskelijaelämällä ja miten tajusin sen olevan väärä paikka mulle?

Enempää sanoja tuhlaamatta yritän siirtyä aiheeseen ja kuroa teidät kiinni takaisin mun salamyhkäisen ja suuremmoisen (or not) elämän pariin. 

Yliopisto-opiskelua on takana puolitoista kuukautta, ja alkujärkytyksestäkin aletaan hiljalleen selviytyä. Toki on monia asioita, joista olen aivan kuutamolla, mutta niin on onneksi pari muutakin fuksia - myönsitte sitä tai ette. Tavat opiskella ovat todella itsenäisiä, mikä sopii tälle treenihullulle ja sosiaalisesti erakolle paremmin kuin hyvin: voi aikatauluttaa opiskelunsa aika kivasti treenien ympärille. On niitä pakollisiakin luentoja onneksi, joiden yhteydessä pääsee helposti vuorovaikuttamaan opiskelijatovereiden kanssa mieltä askarruttavista asioista. Lähes poikkeuksetta kaikki tapaamani viestinnän opiskelijat ovat olleet todella helposti lähestyttävää ja lämminhenkistä sakkia. Tuntuu, että jälleen myös oma ''elämäntapa'' - se urheiluhulluus - on otettu hyvin vastaan, eikä ainakaan vielä ole tarvinnut kaverisuhteille antaa tekohengitystä. 

Koska elämäni sisältö ei kummemmin muutu ihmeellisiin suuntiin, ei sitä tarvitse ehkä kertailla postauksen vertaa. Vikellys, kaikki siihen liittyvä oheistreenaus, valmennustyö, yliopisto-opiskelu ja arki poikaystävän kanssa - siinäpä vasta kiva kombo.

Henkilön Heta Vihro kuva.

Pienen postauksen päätteeksi voisin jakaa muutamia pohdintoja otsikon aiheesta: opiskelijaelämästä.
Mä koen, että opiskelijaelämä on yleensä sidottu stereotypiseen diskurssiin* (*=yleinen tapa puhua jostakin tietystä asiasta) tavasta, miten moni opiskelija viettää vapaa-aikaansa opiskelun ulkopuolella: verkostoituen ja pitäen hauskaa - unohtamatta alkoholia. Opiskelijaelämästä pidetään kyllä kiinni kynsin ja hampain myös täällä Jyväskylässä, ja täällä jos jossain saa kyllä olla baarikärpänen vaikka monta kertaa viikossa - ja ihan syyn kanssa! Opiskelijabileitä järjestetään harva se päivä. On poikkareita, kolmioita, approja, excuja ja vaikka mitä happeninkeja. Nostan hattua ihmisille, jotka noissa ryntäilevät. Mä en siihen kyllä kykenisi.

On parikin syytä siihen, että miksi tavanmukainen opiskelijaelämä ei sovi just mulle.


1. Introverttiys ja roolitus ryhmässä


Mä oon joskus aikasemminkin avannut vähän mun persoonallisuutta siinä suhteessa, että saatan ihan hitusen olla introvertti. Introverttiydellä en edelleenkään tarkoita sisäänpäinsuuntautunutta, arkaa tai vähäpuheista persoonaa - haluan enemmän viitata tässä postauksessa mainitsemaani piirteeseen ryhmätilanteiden tavasta syödä kaiken energiani. Oon pohtinut paljon myös sitä, millaisen roolin otan yleensä ryhmissä ja tajusin, että muita miellyttämään pyrkivä persoona helposti ylikuormittuu ryhmätilanteissa ja saattaa ottaa suojakuorekseen hieman ehkä arrogantin käyttäytymismallin. Oli aika pysäyttävää tajuta se fakta, että on vaikea hallita niitä pienen pieniä viestintätapoja, jotka tekevät musta aivan päinvastaisen persoonallisuuden kuin mitä kuvittelen olevani. En tykkää elää sen faktan kanssa, että musta saadaan ylimielinen kuva.


2. Alkoholin käyttö


Hauskaa hyvässä seurassa ehkä kerran-kaks vuodessa, kun on oikea syy juhlia. Muuten näen sen rahantuhlauksena ja ajantuhlauksena. Monesti ei ole edes kovin hyvää, eikä illasta jää käteen oikein mitään. Alaikäiset: Se ei oo sen arvoista. En kannusta juomaan. Toki voi olla seurassa myös juomatta alkoholia, mutta jos nyt puhutaan asioista niiden oikeilla nimillä, niin onhan se suoraansanottuna aika tylsää hengailla paikassa, jonka kävijöiden intressiot ovat ensisijaisesti oman nestetason ylläpidossa - ja käytös usein myös sen mukaista.


3. Prioriteetit


Ensin työ, sitten huvit. Ensin urheilu, opiskelu ja parisuhde - sitten muut jutut. Mulle vain henkilökohtaisesti on tärkeämpää ja antoisampaa huolehtia muista jutuista. Kiva kun ymmärrät, ei haittaa jos et. 
Henkilön Heta Vihro kuva.

Tykkään ihan hirveästi mun opiskelijatovereista, ja toivon tosissani, ettei kukaan katso tämän kohdistuneen heitä kohti. Ei ole siis seurasta kiinni, miksi en yleisesti ottaen lähde rientoihin mukaan. On olemassa myös opiskelijoita, jotka eivät vapaasta tahdostaan syyn tai toisen takia halua osallistua erilaisiin ryhmätilaisuuksiin - oli niissä mukana sitten ilolientä tai ei. Koen, että on tyhmää joutua perustelemaan tekemisiään (esimerkiksi juomattomuuttaan - varsinkin, jos et ole absolutisti), koska jokaisella on kuitenkin oikeus päättää itse valinnoistaan ja priorisoida elämäänsä.

Me olemme erilaisia, ja jokaisella tulisi olla vapaa oikeus tehdä omat valintansa. Toivon, ettei minkään ryhmän (usein hyvinkin tiedostamaton ja tahaton) painostus veisi liikaa opiskelijoita mukaansa kohti valintoja, jotka eivät oikeastaan ole yksilöjen itse tekemiä. 


Pohdi
miksi teet erinäisiä asioita. 
Miksi tietyt asiat kuuluvat arkeesi, mikä merkitys niillä on juuri sinulle? 
Oletko itse ne valinnut, vai onko esimerkiksi joukkopaine ajauttanut sinut samaan sumaan muiden kanssa? 


Uskalla olla erilainen ja ajatella valintojasi omilla aivoillasi. Ei ole häpeä erottua joukosta - oli kyse sitten ulkonäöstä, käytöksestä tai mistä vain muusta asiasta. Tämän taas jälleen kerran muistaessani sain huokaista helpotuksesta ja jättää monta ylimääräistä stressoria pois päiväjärjestyksestä. On turha yrittää tunkea jokaista yhteen ja samaan muottiin, koska kaikki eivät sinne kuitenkaan mahdu. Muistakaa arvostaa ajatuksianne, mielipiteitänne ja valintojanne. Se on yksi avaimista onnellisuuteen.

Kiitos ja aamen, höristään taas!

tiistai 5. syyskuuta 2017

Kuka sä haluat olla? Mitä sä haluat tehdä elämälläsi?


Moikka.

En ookkaan pitkään aikaan taas pysähtynyt koneen ääreen rustailemaan ajatuksiani - pahoittelut siitä. Yliopisto-opiskelun aloitus on verottanut voimia ja ajatuksenjuoksua, eikä sitä ylimääräistä aikaakaan turhan paljon ole ollut. Arkeeni on kuulunut infotilaisuuksia ja muihin viestijöihin tutustumisia, ensimmäisiä luentoja ja ylipäätään opiskelu-elämään liittyviä happeninkeja. On tämä kyllä jälleen aivan uusi maailmansa - ihan jokaisella saralla. Ympäristö, ihmiset, ilmapiiri, oletukset ja mahdollisuudet... Kaikille on tarjolla vähän kaikkea ja tuntuu, että koko yliopisto on suuri sillisalaatti täynnä niin monenlaista porukkaa monenlaisten intressien ja harrastustensa kanssa. 

Kuten jo sanoin, myös mahdollisuuksia on aivan järjettömän paljon - niin opiskelun kuin sen ulkopuolisenkin elämän kanssa. Miten ihmeessä voi osata päättää, opiskelisiko oman pääaineensa kanssa psykologiaa, liikunnan yhteiskuntatieteitä vai henkilöstöjohtamista? Entä pitäisikö siihen ottaa vielä kieliä? Saksaa olisi kiva taas opiskella... Ja kiinnostaisihan mua kaikki yrittäjyyshenkiset kurssit! Niin ja se vaihtomahdollisuus: Pitäisikö lähteä vai olla lähtemättä? Siihen kannustetaan, mutta en sanoisi, että vastaus olisi aina niin yksiselitteinen. 

Mites harrastukset? Tiedän, että on kovin kliseistä kirjoittaa ''uusista aluista'', mutta muutto uudelle paikkakunnalle antaa aina mahdollisuuden uuteen kappaleeseen elämässä. ''New-me''-ajatus on varmasti poikinut yhdelle jos toisellekkin kipinän kokeilla jotain uutta (tai miksei vanhaakin!) ja ihmeellistä opiskeluaikana. Jumppailun (ja samanmielisten juttujen) lisäksi mua kiinnostaisi jalkapallo + muu joukkueurheilu, teatteri, kuoro, liikuntaryhmien ohjausjutut ja vaikka mikä! Yritäppä siinä sitten päättää, mitä priorisoit ja mille annat aikaa. En myöskään usko, että olen ajatuksieni kanssa yksin. Oikeaa vastausta ei varmaan tähänkään löydy, mutta aina voi yrittää saada mielenrauhaa pohtimalla, kuinka voisi päästä edes yhden askelman elämässä eteenpäin.

Musta tuntuu, että ylipäätään aivankysymys lienee, että kuka haluat olla? Tämän jälkeen voit kysyä itseltäsi, että mitä siihen tarvitaan, jotta pääsisit tavoite-minäksesi. Kun itse pohdin ko. kysymystä, tuntuu se kovin suurelta. Mitä siihen voi edes vastata? Haluasin olla ja tehdä kaikkea mahdollista! Enkä haluaisi, että minua lokeroitaisiin kovin pieneen sarakkeeseen, vaan ajateltaisiin, että olen muutakin kuin ''vain'' treenaaja/suorittaja/mikäikinä. On kuitenkin vaikea olla kaikkea, jos haluaa kehittyä missään... Vai onko sittenkään?

Haluan uskoa siihen, että on olemassa kultainen keskitie, jolla voit kehittyä monialaisena ihmisenä ja samalla jopa nauttia elämästä. Yritän myös muistuttaa aina välillä itselleni, että minulla on koko elämä aikaa aloittaa uusia harrastuksia ja opiskella vaikka mitä. Puntaroituani aihetta päädyin tulokseen, jossa edelleen panostan kilpaurheiluun, koska miksi ei: Olen vielä nuori ja kehityskelpoinen yksilö! Opiskelun ja treenaamisen ohessa yritän kuitenkin pitää silmäni auki myös muiden hienojen mahdollisuuksien osalta, koska opiskeluelämä on kuitenkin niitä täynnä. 

Muistakaa, että aina voi kääntyä takaisin, jos joku valittu suunta ei tunnu oikealta. Jokaisen elämä ja arki on täynnä mahdollisuuksia, jotka valitettavan usein jäävät ''automaattisten valintojen'' takia piiloon. Muistakaa, ettei uusiin alkuihin välttämättä tarvitse edes sitä muuttoa uudelle paikkakunnalle. Koska vaan voit repäistä ja tulla seuraavana päivänä kouluun violetilla tukalla. Koska vaan voit ilmoittautua koekaniiniksi liikuntabiologian opiskelijoiden graduun. Koska vaan voit päättää, että haluat muuttaa maailmaa. 


Se on vaan itsestäs kiinni. Älä anna elämän ohjata sua - ohjaa sä elämääsi.

Henkilön Heta Vihro kuva.
Kuvannut Eveliina Väkeväinen (KIITOS!!)
Aina ei tartte edes luottaa itseensä, vaan heittää ehdotus ilmoille ja katsoa mitä tapahtuu. Tehtiin viime viikonloppuna ihka ensimmäinen kisareissu tämän uunituoreen vikellysotuksen kanssa, enkä voisi olla tyytyväisempi. Ihanaa, että mulla on ystävä, jonka kanssa toteuttaa tämmösiä hienoja juttuja. Uskoakseni kaiken mahtavan resepti taitaakin olla ripaus rohkeutta ja päättäväisyyttä yhdistettynä valtavaan epätietoisuuteen. Koskaan ei tiedä, mitä tulee tapahtumaan, mutta eikö olisikin siistiä kokeilla eri juttuja ja ottaa siitä selvää? 

maanantai 7. elokuuta 2017

Viisitoista vaihetta muuttajan mielessä


Tässä tuore oman asunnon omistaja moi.

... Tai ainakin vuokralainen, kai se jo lasketaan?



Tänään aiheeni käsittelee muuttamista, koska arvatenkin se on ollut paljon mielen päällä viime aikoina. Jokainen joskus muuttanut tietää, kuinka stressaavaa ja ärsyttävää toimintaa se muuttaminen voi pahimmillaan olla. Taustaa: olen asunut koko 20 vuotta elämästäni yhdessä ja samassa asunnossa lukuunottamatta pienen vesivahingon aiheuttamaa lyhyttä evakkoa. Millaisin tunnelmin meidän muutto sujui viime viikonloppuna? Viisitoista vaihetta muuttajan mielessä:

Reilusti ennen muuttopäivää:

1. Päättäväisyys: ''Hoidan ajoissa kaikki jutut, niin ei sit tule mikään kiire minkään kanssa...''

2. Epätietoisuus: ''Mitäköhän ihmettä mun pitäis edes hoitaa ennen muuttoa?''

3. Tietämättömyys ja huonot johtopäätökset: ''No mutta kyllähän mulle varmaan riittää peräkärry muuttoon...''

Muuton lähestyessä:

4. Sokea uskominen huonoihin johtopäätöksiin: Kohdan kolme toistaminen

5. Asioiden oikea selvittely, venkslaaminen - ja lopulta kuitenkin kesken jättäminen: Viisi tuntia sähkön hinnan vertailuja etc.

6. Turhautuminen: Edellisen kohdan epäselvyyksien ansiosta - kun kukaan ei tarjottimella tuo sulle vaihtoehtoja, vaan ne pitää kaivaa itse

7. Pakkailu: ''Jes, sain melkein kaikki jo siististi laatikoihin. Enää noi muutamat jutut...''

8. Asiat mittasuhteisiinsa: ''Joo, mulle ei todellakaan riitä peräkärry. Vuokraan pakun'' + virallisten asioiden hoitaminen OIKEASTI: helpoimpaan vaihtoehtoon tyytyminen

9. ''All is good. Kaikkihan näyttää ihan hyvältä... Paitsi mihinköhän mä sen teipin pakkasin..?''

Muuttopäivänä/-päivinä:

10. Helvetti irti: ''Nää ei mahdu. Ei lähellekkään'

11. Turhautuminen ja kiukku: ''Tunkekaa te, ja jättäkää vaikka jotain pois, ihan sama''

12. Tetriksen maailmanmestaruus: ''Huh. Vihdoin''

13. Urheilusuoritus: Kamojen kanto uuteen asuntoon...

14. Tyytyväisyys ja helpotus: ''EI ENÄÄ IKINÄ''

Muuttopäivän jälkeen:

15. ''Ens kerralla mä oon sit taas vähän viisaampi''

Mitä mieltä olitte listauksesta . osuiko mikään kohta oikeaan omalla kohdalla? 

Nämä vaan omia kokemuksia yhdestä muutosta, joka tosiaan oli ensimmäinen ''oikea'' muuttoni! Vinkkejä muille muuttajille:  Varaa reilusti aikaa pakkaamiseen, ja malta elää hetki sielä laatikoiden keskellä. Pakkaa auto edellisenä päivänä ja mahdollisuuksien mukaan hyvällä säällä. Ota mukaan vain ne jutut, joita oikeasti tarvitset. Vuokraa se isompi auto ja muista huolehtia energiatasoistasi, ettei nälkäkiukku vie hermojasi ennen aikoja.

ps. Kiinnostaisiko saada kuvia tästä Jyväskylä-kodista? :)

keskiviikko 26. heinäkuuta 2017

Jännitys tiivistyy

Moikka toverit.

Elämä ei ole ihan hirmuisasti viime postauksesta muuttunut: edelleen olen lähdössä opiskelemaan, ja kohta se muuttokin on oikeasti edessä. On kierrelty kirppiksiä, haettu banaanilaatikoita, ostettu huonekaluja, päivitetty vakuutukset, varattu muuttopaku ja tehty sähkösoppari sekä muuttoilmoitus... Pieniä juttuja on vielä hoitamatta, mutta eiköhän niistäkin selvitä. Tuntuu, että edessä olisi yksi sellainen suurempi steppi elämässä, ja ainahan ne tuntuvat hienoilta - kuin saavuttaisi jotain suurta. On vieläkin aivan hullua ylipäätään ajatella, että minä - siis henkilö, joka vihasi puhumista ja puheita koko peruskoulun ajan - pääsi opiskelemaan alaa, jonka pääsykokeena oli puhe. Miten ihmeessä meikäläinen oli muka yksi niistä viidestätoista(?), jotka ko. alalle valittiin? On aika jännää ajatella, kuinka ihminenkin muuttuu ja kehittyy... Ja kuinka uskomattomistakin jutuista voi tulla totta, jos niihin vain itse uskoo.

Uskomatonta on myös se, mitä kaikkea urheilu ja valmentajuus voikaan tarjota. Yksi valmennettavistani sai juuri hiljattain SM-hopeaa, eivätkä muutkaan tyttöni lainkaan huonosti suorittaneet. Miten ihmeessä vajaassa neljässä vuodessa on saatu näin paljon aikaan - tavallaan ihan huomaamatta? On hienoa oikeasti tajuta, kuinka nopeasti tytöt kehittyvät, koska liian lähellähän sitä ei edes huomaa. Ehkä se into ja rakkaus lajiin on osattu välittää myös näille tulevaisuuden tähdille... <3 Muistakaa välillä ottaa etäisyyttä - ja ehkä herätellä myös toisianne katsomaan asioita kauempaa. Kehitystä tapahtuu koko ajan, vaikkei sitä aina huomaisikaan.

Into jatkuu myös vikellysrintaman toisella saralla, sillä syksystä alkaen olen osa pientä Talent-projektia, jonka tavoitteena on auttaa lupaavia nuoria vikeltäjiä, jotka kamppailevat haastavien olosuhteiden kanssa. Hieno juttu, sillä pienen lajin tulee pitää huolta kaikista jäsenistään. Tällä tavoin se saa vahvan perustan kasvaa ja kehittyä. Toivottavasti saadaan pilottivuodelle paljon kiinnostusta, ja pyörät hyvin pyörimään!

Kiirettä siis pitää, ja stressiä on vaikka muille jakaa - mutta eiköhän se tästä. Asioilla on tapana järjestyä, eikä mikään jatku ikuisesti - edes nämä tappavan tylsät ''mitämullekuuluu'' -postaukset. Seuraavana vuorossa astetta syvällisempää ja henkilökohtaisempaa riipaisua. Stay tuned!

lauantai 1. heinäkuuta 2017

Pääsykoetulokset ja vikellyskuulumisia

Moikkismoi, long time no see. 

Hassua, mutta totta. Viikko takaperin lueskelin opintopolusta, että kyllähän mä puhuin itseni sisään sinne Jyväskylään. Elokuussa aloitan siis viestinnän opinnot Jyväskylän yliopistossa, mikä olikin ykkösvaihtoehtoni hauissa. En löydä sanoja sille, että olen oikeasti muuttamassa ensi kuussa Keski-Suomeen! Apua... pelottavaa, jännittävää ja hieman ahdistavaa. 

Olen viime päivät kuumeisesti yrittänyt löytää siis kämppää: lähetellyt miljoonia sähköposteja, messenger-viestejä ja vastaillut puheluihin... Ja tämä stressi on aivan kamalaa. Toivottavasti kaikki kääntyy kuitenkin hyväksi, ja löydämme kivan asunnon poikaystäväni kanssa. 

Tän hupsun kanssa mä muutan
Ja tää hölmö tulee kaupan päälle
 Mutta mites vikellys? Mitä mun vikellysjutuille kuuluu, ja mitä mä aion niiden kanssa tehdä, jos pian asun 250 kilometrin päässä pk-seudulta? 

Ollaan nyt hyvän ystäväni ja valmennusparini Venlan kanssa kesän ajan koulutelleet kahta uutta (ja hyvin potentiaalista!) hevosta tytöillemme vikellyskäyttöön. Sen verran olen siis vikellellyt, muuten oma treenini on koostunut kehonpainopainoitteisesta salihikoilusta. Kisojen kannalta tämä kausi on ollut aika lailla himmailua, enkä aio ottaa niistä turhia paineita loppukaudestakaan. Saatan osallistua syksyllä joihinkin karkeloihin - mutta hyvin saatan myös olla osallistumatta. Tykkään kyllä kisailusta ja aion ehdottomasti palata ensi kaudelle kisakehään myös kilpailijan roolissa, mutta olen onnellinen että olen osannut laittaa asioita oikeisiin mittasuhteisiin ja laittaa muita asioita vikellyksen edelle (esimerkkinä oma hyvinvointi, koulupaikan varmistaminen ja asuntoasiat tällä hetkellä).

Valmentajana tietysti harmittaa lähteä niin kauas omista tytöistäni, mutta aion pitää valmennussuhteeni niin tiiviinä kuin mahdollista. Tarkoituksena ravata Uudellemaalle joka toinen viikko pitämään viikonlopun treenit. Lisäksi vanhempien tyttöjen kanssa pidetään etäkeskustelua viikottain Skypen välityksellä. Lisäksi toki otan osaa Herojen treenikalenterin ja teemojen suunnitteluun. 

Ajattelen, että asioilla on tapana järjestyä. Löydän varmasti Jyväskylästäkin paikan jossa treenata oheisjuttuja (- ja mikseipä itse lajiakin), kunhan vaan vähän nään vaivaa. Katsotaan, mihin ratkaisuun päädytään ja mitä kaikkea hienoa tuo uusi kaupunki tuokaan tullessaan! 



Tää tytsy kiittää ja kuittaa! Mikäli haluat pysyä ajan hermolla mun kuulumisistani, niin laitappa hetardi snäpissä seurantaan! 

tiistai 6. kesäkuuta 2017

Turku-Tampere-Vierumäki-Tampere-Jyväskylä eli matkalaukkuelämää

Vain yksi sana: Pääsykokeita. 

Oon viimeisen viikon aikana vietellyt aikamoista matkalaukkuelämää, kun olen kierrellyt ympäri Suomea koettelemassa omaa osaamistani ja karismaani eri alojen pääsykokeissa. Todella stressaavaa, mutta samaan aikaan niin hauskaa! Kyllähän tässä oikein kilpailuvietti syttyy, kun niin paljon testaillaan ja arvioidaan. 

Ajattelin, että voisin tehdä jokaisesta haustani erillisen videon, jossa avaisin pääsykokeiden tehtäviä sekä tunnelmia. Ehkä niistä voisi olla apua seuraavien vuosien hakijoille, jotka miettivät a) minne hakevat sekä b) millaisia pääsykokeita paikassa X mahtaa olla. 

En kyllä ymmärrä itseäni, mutta edelleen koen tämän pääsykoerumban todella mielekkäänä touhuna. Se onnistumisen elämys - tunne, kun nimesi löytyy jatkoon päässeiden listalta - on kuin huumetta... On hienoa tuntea tehneensä vaikutuksen tuntemattomiin ihmisiin erilaisten tehtävien johdosta. 

On myös niin siisti tunne ylittää itsensä. Olen muun muassa ''joutunut'' pääsykokeissa pitämään jo ties kuinka monta minipuhetta, ja se alkaa olla jo aika hauskaa! Kyllähän mä vieläkin tärisen ja jännitän ihan hirveästi, mutta ehkä mussakin on potentiaalia vielä puhumiseen. Olisi siistiä kyetä pitämään puheita isoille joukoille... Ehkä mä kykenen siihen, kun vaan tarpeeksi harjoittelen.

Myös pari hassua ja iloista sattumusta on tapahtunut. Medianomin kokeissa puheeni jälkeen parikin ryhmäläistäni tuli kehumaan, että olipa muuten hyvä ja idearikas puhe! Lisäksi sain kuulla kommenttia, kuinka ''en varmaan yhtään jännittänyt''... Joka tuli kyllä ihan puskista! Voi olisitpa tiennytkään kuinka paljon jännitinkään...

Toinen hassu asia sattui tänään, kun aamusta asti olin jutustellut yhden tytön kanssa, ja ruokatauolla tuli puheeksi, että minkähän ikäinen mahdan olla. Kun kerroin ikäni, sain vastaukseksi ihmettelevän katseen ja kommentin: ''Ai oho! Mä luulin, että oot ainakin 25!''. Haha. Ja tämäkin kommentti tuli kuitenkin vanhemmalta tytöltä, joten ehkä mä osaan siis joskus olla ihan ihmisiksi ja vaikuttaa fiksulta ja filmaattiselta. Tai sit oon vaan hyvä näyttelemään...

Eipä tässä muita juttuja, huomenna jatkuu vierumäen psykologiset testit ja sen jälkeen pääsykokeista olisi jäljellä ''enää'' pari puheenvuoroa. Toivotaan, että loputkin kokeista sujuisivat mallikkaasti ja saisin paikan jonnekkin mahtavaan kouluun!



Olisiko jollain teistä halua kuulla mun kommenttia eri pääsykokeista sekä ehkä vinkkejä jutuista, joista koen olleen suurta hyötyä erinäisissä koetilanteissa?

maanantai 22. toukokuuta 2017

Miks mä en toimi niin kuin toi? Ominaisuudet urheilussa

Heissan, moissan.

Tänään puhutaan urheilusta, tarkemmin sanottuna ominaisuuksista ja vahvuuksista, jotka tekevät meistä erilaisia urheilijoita - ja mahdollistavat sen, että usein on tiettyjä harjoitteita/lajeja, jotka ovat ''luonnostaan'' helpompia kuin toiset. Pidemmän päälle se on raaka harjoittelu, joka ratkaisee kehityksen ja menestyksen, mutta alkuvaiheessa myös kehon fyysisillä ominaisuuksilla on pärjäämisessä tai pärjäämättömyydessä suuri jalansija - eritoten lapsilla ja nuorilla, kun kroppa muuttuu ja kehittyy nopeaan tahtiin. Lisäksi jokaisella meistä on taipumus käyttää kroppaamme eri tavalla, jonka oikeastaan nuo ominaisuudet meille määräävät.

Laitetaan esimerkiksi lauma sekalaista sakkia (eri urheilulajien edustajia, harrastetasolta eteenpäin) tekemään kyykkyhyppyjä, sprinttejä, kärrynpyöriä ja tasapainoa vaativia harjoitteita. Tulos olisi varmasti aika monenkirjavaa, eikö vain? Tämä sama efekti tapahtuu kuitenkin myös saman lajin edustajien joukossa, mutta pienemmässä mittakaavassa. Jokaisella meistä on oma ominainen tapa liikkua ja käyttää lihaksistoamme, vaikka tekisimme käytännössä samoja liikkeitä.
Kuten näkyy: sama liike ja viisi eri variaatiota.. Seuraus: kaaos
Olen törmännyt aiheeseen moneen kertaan, kun olen itse pohtinut, miksi oma kehoni toimii kuten se toimii. Perusominaisuuksieni järjestys on varmasti muokkautunut sekä fyysisten ominaisuuksieni että sekalaisen harrastuspohjani puolesta - niin hyvässä kuin pahassa. Fyysisesti olen lyhyt, mutta suhteessa jalkani ovat pidemmät kuin torsoni. Lihasmassaa minun on suhteellisen helppo kerätä, tosin myös sitä rasvaa. Oletan, että minulla on enemmän nopeita lihasssoluja(?), koska osaan olla räjähtävä urheilija - joka ei toisaalta kestä kauaa. Urheilutaustani on muovannut mieltymyksiäni erityisesti taitolajien pariin, koska voimistelu on jo pienestä pitäen kuulunut lajirepertuaariini. Kaikki edellä luetellut ominaisuuteni voivat olla sekä hyötyjä, että haittoja: Lyhyenä on helpompi olla ketterä, mutta kaikki näyttää vähän hölmöltä. Pitkät jalat ovat toisaalta kauniit, mutta niitä on paljon rankempi nostaa. Lihasmassan keräys on kiva juttu, mutta voi hidastaa liikettä ja laittaa kropan totaalliseen kestojumiin. Räjähtävyysharjoittelu syö tilaa kestävyystreeniltä - ja kun tankki on tyhjä, se on sitä totaallisesti.

Puhun seuraavassa kappaleessa hieman suoritusominaisuuksista, jotka näkyvät taitoharjoittelussa. Suoritusominaisuudella viittaan siihen, kuinka monella eri tavalla sama liike on käytännössä mahdollista suorittaa. Jaoin suoritusominaisuudet neljään kategoriaan (näitäkin jakoja voisi tehdä varmaan miljoona!), joita ovat nopeus/energian käyttö, elastisuus, tekniikka ja voima.

Kaikki liikkeet vaativat sekoitusta yllä näkyvistä ominaisuuksista, mutta usein yksi niistä on dominoiva, eli reilusti ylitse muiden. Jokainen näistä perusominaisuuksista auttaa osaltaan tiettyjen tekniikoiden oppimisessa, mutta jokaisella treenarilla ei välttämättä ole pakko olla sama dominoiva ominaisuus - sen vaikuttamatta liikkeen suorittamiseen lainkaan.
Jollain dominoi notkeus, toisella vauhti ja kolmannella jokin aivan muu. Ps. Joskus kaaos näyttää ihan kivalta!

1. Nopeus, tai energian käyttö - kuten itse tykkään kutsua - on auttanut itseäni hurjasti erinäisissä liikkeissä, ja se on varmasti yksi tekijä, jonka avulla saan muiden ominaisuuksien puutteita anteeksi paljon. Otetaan esimerkiksi takaperin voltti vauhdista: Saan kieritettyä kerän ympäri niin nopeasti, ettei oikeastaan ole kamalasti väliä kuinka paljon tai vähän alleni jää ilmaa. Jos olisin hitaampi, olisi minun pakko kehittää muita ominaisuuksia saadakseni voltin pystyyn alas.

Monissa liikkeissä on mahdollista käyttää vauhdin luomaa energiaa hyväkseen, mutta siihenkin täytyy lihakset erikseen opettaa. Mikäli energian käyttöön oppii, oppii myös taloudellisemman tavan liikkua. 


2. Elastisuus ei tule minulle luonnostaan, mutta joukkuevoimistelutaustani ansiosta olen saanut pidettyä jalkani tarpeellisen notkeina. Tämä auttaa esimerkiksi jalkojen erillisissä nosteluissa, kun voimaa ei joudu käyttämään niin aikaisessa vaiheessa takareiden kirraamisen takia. Elastisuutta on mielestäni tärkeää ylläpitää, jotta kaikki suoritustekniikat ovat ylipäätään mahdollisia, eikä loukkaantumisia satu virheellisten liikeratojen takia. Täytyy kuitenkin muistaa, että myös yliliikkuvuus voi olla riski, ellei keskivartalon tukilihakset ole kunnossa.

3. Tekniikka eli oikeat liikeradat ja kehon tietoinen käyttö paranee toistojen ja harjoittelun myötä. Toistot parantavat liikettä kuin liikettä ja usein oikea suoritustekniikka tekee harjoittelusta hyvän energiankäytön lailla taloudellista. Usein helppoja liikkeitä ovat sellaiset, joita on toistettu ja toistettu kyllästymiseen asti - liikkeet, jotka ''tulevat selkärangasta'' ja ovat siis teknisesti hallussa.

4. Voima on ominaisuus, joka tulee kehiin, elleivät muut ominaisuudet ota dominoivaa roolia haltuunsa. Monesti voimaa käytetään turhan paljon silloin, kun tekniikka on uusi, eikä oikeita lihaksia osata käyttää oikeaan aikaan - kun hermotus ei vielä ole tottunut uusiin liikeratoihin. Voima on kuitenkin myös ominaisuus, joka nopeuttaa oppimisprosessia. Hyvä kehonhallinta tarkoittaa käytännössä kehon hyvää koordinointikykyä, joka vähentää epäonnistuneiden toistoratojen määrää huomattavasti liikkeen harjoitteluvaiheessa. Suomeksi sanottuna siis hyvän kehonhallinnan omaava urheilija oppii nopeammin. 
Esimerkiksi käsilläseisonnan opettelu muuttuu huomattavasti helpommaksi, mikäli core on kunnossa!

Kaiken kaikkiaan haluasin summata, että muistakaa pitää treeninne monipuolisina ja uskaltakaa kehittää heikkouksianne - mutta älkää turhaan taistelko luontoanne vastaan. Mikäli kehonne toimii tietyllä tavalla, ei sitä ole pakko väkisin vääntää toiseen muottiin. Urheilkaa ja oppikaa sillä tyylillä, mikä teille sopii.

Muistakaa kuitenkin, että voima on myös peruste muille ominaisuuksille: nopeuteenkin tarvitaan työvoimaa ja elastisuuttakin on pakko tukea. :)

lauantai 13. toukokuuta 2017

Elämäni atm


Heip! 

Ajattelin ihan vaan vähän kertailla tässä näitä menneitä touhuiluja, eli miten on taas mennyt ja mitä elämäni ylipäätään atm sisältää. Kolmella adjektiivilla kuvattuna elämäni on tällä hetkellä onnellista, stressaavaa ja jännittävää. 

PÄÄSYKOKEET

Eli tällä hetkellä ollaan tilanteessa, jossa olen tehnyt kaksi koetta ja lähettänyt jo aikaisemmin ne kahdet ennakkomateriaalit. Oikeastaan neljä kuudesta kokeestani oli vähintään kaksivaiheisia, joten saan aina vähän kuumotella, päästäänkö taas tästä vaiheesta etenemään vai eikö... Eletään jännittäviä aikoja, kun hetket tiivistyvät lähemmäs ja lähemmäs itse koekutsujen postituksia. Tällä hetkellä sekä Proakatemian ennakkotehtäväni (VIDEOHAKU!!) sekä Vierumäen soteli-valintakoe on poikinut kutsun itse kokeisiin. Katsotaan, miten käy Tampereen viestinnän sekä Turun medianomin.

En voi vieläkään käsittää, että oikeasti pääsen noilla portailla eteenpäin. Vaikka mitään paikkoja ei todellakaan ole vielä taattu, on siistiä ajatella, että joku on oikeasti munkin hakuvideota katsellessa ajatellut, että hei, tässä olis kyllä potentiaalia. Toivottavasti sitä potentiaalia löytyy vielä muissakin vaiheissa.

TREENIJUTUT

Treenit kulkevat erittäin kivasti tällä hetkellä ja olen löytänyt taas hirmuisen innon itse (toiminnalliseen) salitreeniin. Kamppailujuttuja jätetty tietoisesti vähemmälle ja painotus tosiaan tällä hetkellä kehonpainotreenissä salilla. Salijuttuja tasapainoitan mahdollisimman monipuolisella sekoituksella joogaa, uintia ja mitä milloinkin sattuu mieli tekemään. 

Aloitin myös pitkästä aikaa treenipäivyrin kirjaamisen, jotta kehityksen seuraaminen olisi hieman helpompaa. Kirjaan ylös päivän treenit: yleiset mietteet/fiilikset ennen treeniä ja treenistä, painot ja toistomäärät + mahdolliset apuvälineet tai tekniikkavariaatiot.
Pikselimössöjen multihuipentuma, mutta pakko oli saada todiste kun oltiin jumppailemassa!

VIKELLYS

Innostun salilla aina välillä treenailemaan vähän ''vikellystyylisesti'', mutta tavoitteelinen treenaaminen saa edelleen odotella. Katsotaan, josko kesällä saisi joitakin projektiheppoja koulutukseen, niin pääsisi taas mukaan flow'hun.

Valmentajana pyörittelen iloisesti noita neljää tylleröä pari kertaa viikossa - ja nautin edelleen täysin siemauksin. Oli hauska päästä myös juoksuttelemaan Tavelan kisoissa, pitkästä aikaa! Lisäksi oon tietysti superylpeä mun tytöistäni, tekivät upeita suorituksia <3.



MUUT

Mitäs muuta? Satunnaisia töitä ja yllättävän hyvässä hapessa olevia sosiaalisia suhteita. Nauroin tällä viikolla enemmän kuin olen nauranut miesmuistiin (Kiitos seurasta Venla) ja olen vaan sairaan innoissani kaikesta tulevasta!  

Toivotaan parasta ja pelätään pahinta. Toivottavasti jokaisella teilläkin menee hienosti - muistakaa hymyillä ja ehkä välillä nauraa niin paljon ja hysteerisesti, ettette voi kertakaikkiaan lopettaa. Se on sallittua ja täysin hyväksyttävää.

Ensikertaan, se on tsau.

lauantai 6. toukokuuta 2017

Miksi mikään kertomamme, kuvaamamme tai kirjaamamme ei ole totta?


... vaan vain heijastus yhden näkökulman todellisuudesta? 

Koska jätämme jotain aina kertomatta. Hiljaisuus, kuvan rajaaminen tai artikkelin kehystys vaikuttaa olennaisesi siihen, miten toinen osapuoli vuorovaikutukseen ja viestintään ylipäätään reagoi. Se, mitä jätit kertomatta voi siis huomaamattasi vaikuttaa yhtä paljon kuin se, mistä kerroit. 


 Aihe on noussut yleiseen keskusteluun viime vuosina. Samalla, kun some mahdollistaa täydelliset kiiltokuvaelämät ja Insta-feedit, on some herättänyt myös vastarintakaikua: ihmisiä, jotka paljastavat, mitä siellä kameran toisella puolella oikeasti tapahtuu. Sotkuiset kämpät, väsynyt bloggari ja hitosti velkaa. Masennus, yksinäisyys tai omat heikkoudet - and the list goes on... 

Usein nämä asiat tulevat yllätyksenä, koska a) Elämme yhteiskunnassa, jossa heikkouden myöntäminen aiheuttaa leimaantumisen ja b) A-kohdan leimaa vältetään kuin ruttoa. Monesti sanotaan, että sisulla selviää. Kyllähän sä jaksat. Eihän toi ole vielä mitään. Mitä sä valitat? 

Miten kukaan voi edes sanoa noin? On totta, että monella länsimaisella ihmisellä asiat ovat päällisin puolin oikein mallikkaasti - verrattuna vaikka tiettyihin huonomman elintason maihin, mutta ei se onnellisuuskaan aina korreloi niiden maallisten ominaisuuksien tai vaikka koulutustason kanssa. Asiat pitää osata sijoittaa konteksteihinsa, mikä onkin tämän postauksen pointti. 

Miten sijoittaa esimerkiksi jokin väite tai pohdinta kontekstiinsa, jos asiayhteys on epäselvä? Koska ihmiset rakastavat puhua itsestään, käytänpä tässä esimerkkinä tätä muuan kirjuria:

Voisin melkein veikata, millainen kuva monelle (minua pidempään seuranneelle) on syntynyt minusta & arjestani somen perusteella aikojen saatossa. Tämä osio on myös omistettu jokaiselle, joka on joskus elinvuosieni aikana ehtinyt rupatella kanssani yli viisi kertaa. 

''Hetan elämä on kiireistä. Hetan elämä pyörii treenien ehdoilla - vikellys on prioriteetti nro 1. Heta syö aina terveellisesti. Heta saa paljon aikaan. Heta on aina super iloinen. Heta on hyvä koulussa - ja oikeastaan kaikessa mitä se tekee. Hetan elämä on kiinnostavaa.''

Nuo lauseet ovat vain sanahelinää. Osa ollut ehkä totta jossain elämänvaiheessa, mutta todella pieni osa nykyarkeani. Miksi kuva minusta ei kuitenkaan ole muuttunut - vaikka elämäntyylini olisikin tehnyt niin? Koska päivittelen asioistani sosiaaliseen mediaan harvemmin kuin ennen. Koska mitään radikaalia muutosta ei yht'äkkiä ole sinne Instafeediini tai muihin kanavoihin kytkeytynyt, on helppo olettaa, että kaikki jatkuu samoilla kiskoillaan kuin aina ennenkin. 

Elämäni ei ole (omassa mittakaavassani) kiireistä. Elämäni ei pyöri at the moment ollenkaan treenien ehdoilla, eikä vikellys ole täysin yli muiden (paitsi toki urheilulajeja vertaillessa...!). Koska kilpaurheilijan elämäni elää välivuotta, ei ruoka-asioistakaan jaksa nipottaa ja stressata kaiken aikaa. Aikaansaamiseen en osaa ottaa kantaa - kukin omalla mittapuullaan. En ole aina iloinen, mutta en osaa myöskään feikata sitä. En ole hyvä kaikessa mitä teen - teen vain niitä juttuja, joissa olen hyvä (=jotka kiinnostavat niin paljon, että jaksan nähdä vaivaa ja kehittää itseäni). Pyrin tekemään elämässäni asioita, jotka ko. hetkellä ovat minulle tärkeitä. Minua ei henkilökohtaisesti jaksa kiinnostaa muiden mielipiteet tekemisistäni - tai asioista, jotka on tekemättä jätetty - koska elän kuitenkin vain itseäni varten. Kiinnostavuus on kovasti myös mielipideasia. 

Muistakaa, että on olemassa paljon asioita, joita jätetään teiltä tietoisesti tai tiedostamattomasti pimentoon. Jokainen näkökulma, valokuva ja Insta-feedi on rajattu jollain tavalla. Kehysten ulkopuolella tapahtuu paljon - halusitte sitä tai ette.

Pitäkää silmät ja korvat auki. Kyseenalaistakaa.

Ja olkaa myös vähän rebel. 
Sama kuva kuin yllä, eri rajauksella

keskiviikko 26. huhtikuuta 2017

Nyt se alkaa, nimittäin pääsykoerumba

 Moikka. 

Huomenna se alkaa, oikea pääsykoerumba. Mulla on aika tasaisesti tulossa erinäisten alojen pääsykokeita parin viikon välein - parhaimmillaan (tai pahimmillaan?) niitä on tulossa tässä kevään/kesän aikana jopa kahdeksan! Mä en tiiä kuinka masokistisena mua pidätte, mutta mä oon oikeasti aivan järjettömän innoissani. Mulla ei ole hajuakaan mitä tulee tapahtumaan, mutta nää kauniisti levällään olevat artikkelipinot ja muut materiaalit saavat mut melkeen pomppimaan seinille - silleen hyvällä tavalla. 

Oon innoissani myös tulevista kokeista, koska haluan päästä näyttämään, kuinka fiksu ja hyvä opiskelija mä olisin - miksi just mut kannattaisi valita sisään. Unelmana olisi päästä opiskelemaan viestintää, mutta muutkin hakukohteeni toki innostavat. Mulla ei ole oikeastaan väliä, minne pääsisin sisään, sillä tiedän saavani jokaisesta kohteestani varmasti paljon irti. 

On ihana tajuta, että elämässä kaikki on oikeasti avoinna ja vaikka päätyisin minne, voi tulevaisuuteni olla äärettömän onnellinen ja valoisa. Ihanaa. 

Ihanaa on myös, ettei pääsykoeluvun tarvitse (toivottavasti) olla sitä haukionkala -opiskelua, vaan saan mahdollisuuden opettaa itselleni ajatuskokonaisuuksia erinäisten kirjojen ja artikkelien kautta. Jee, ohjelmassa pari kuukautta siis yhtä lempipuuhistani: itsensä sivistämistä! 

Ja koska varmasti odotit tätäkin kuin kuuta nousevaa, tässä ovat hakukohteeni:

1. Viestintä (Jyväskylä)
2. Puheviestintä (Tampere)
3. Yhteiskuntatutkimus (Tampere)
4. Liikunnanohjaaja (Vierumäki)
5. Medianomi (Turku)
6. Yrittäjyyspohjainen tradenomi, Proakatemia (Tampere)

Jep, näillä mennään. Tiedän, että monet ovat samassa tilanteessa kuin minä - jännittämässä ja kuumottelemassa tulevaa. Toivotan kamalasti onnea ja menestystä jokaiselle - toivottavasti pääsette sisään haluamaanne kouluun! 
Fiilikset yhtä vinkeet ku paratiisissa


Ajatuksia keltään sieluntovereilta hakemisesta tai pääsykokeista?

maanantai 10. huhtikuuta 2017

Älä kohtele mua kuin olisin tyhmä


Jos haluatte välttämättä tietää, mikä saa mut voimaan huonosti, niin se on vähättely: joko mun tiedon, taidon tai tunteiden vähättely. Se, kun joku saa sut parilla lauseella tuntemaan itsesi tyhmäksi, huonoksi tai muuten vaan epäonnistuneeksi yksilöksi.

Vähättelyä voi olla kahta laatua: tietoista tai tiedostamatonta. Molemmilla kuitenkin joku vastapuolen henkilö asettaa itsensä ylempään arvoon ja saa oman statuksesi laskemaan roimasti. Tietoinen vähättely voi tapahtua verbaalisti (sanallisesti) tai käyttämällä nonverbaalia (sanatonta) viestintää. Esimerkiksi mitätöinti, sarkastisuus, kärsimättömyys/tylsistyminen toisen puhuessa, toisen keskeyttäminen, empatian puute, liika ''holhous'' (toisen kohtelu lapsen tasolla) jne.

Ja miksi mä kirjoitan aiheesta? Oon kohdannut elämäni aika niiiiiiin paljon tilanteita, joissa olen kohdannut esimerkiksi juurikin tuota holhoamista. Esimerksiksi lääkärissä, salilla, kirjastossa, erilaisissa kaupoissa, bensa-asemalla ja varmaan miljoonassa muussa paikassa. En tiedä miksi ko. ihmiset ovat kohdelleet minua tietyissä tilanteissa tietyllä tavalla, mutta minulla on siihen villi veikkaus: ulkonäköni ja siihen liitetyt aikaisemmin opitut toimintamallit (= nuoret ihmiset eivät osaa käyttäytyä, ovat tyhmiä ja harkitsemattomia, eivät ymmärrä ''kokonaisuutta'')...

Koska mä olen aina näyttänyt nuoremmalta kuin olen, ei se millään tasolla tarkoita että olisin tyhmä.

Se ei todellakaan tarkoita, että olisin huonokäytöksinen tai yrittäisin rikkoa paikkoja. En myöskään koe, että ulkoinen olemukseni korreloisi millään tavalla sen kanssa miten treenaan salilla tai miten koen erilaisia asioita. 

Mulle ihmisten tuomitseminen on punainen vaate. Ulkonäkö, erilaiset diagnoosit tai ammattinimike, ikä, seksuaalinen suuntautuminen tai kotimaasi - mikä niistä oikeuttaa vähättelyyn? Vaikka kaikilla laillisesti olisikin samanlaiset oikeudet olla ja elää, eivät ne käytännössä toteudu. Vaikka en itse voi puhua kuin omasta puolestani, voin omakohtaisella kokemuksella sanoa, että olen kokenut paljon vähättelyä elämässäni - enkä ole edes maahanmuuttaja, vammainen tai muuten yhteiskunnan syrjimä yksilö! 

Kaikista eniten suututtaa, jos joku vähättelee mun omia tuntemuksiani. Ja jos sitten satut olemaan tällainen kiltti ja muita myötäilevä ihmisolento, et oikein osaa sanoa vastaan. Välttelen konflikteja ja olen mielelläni aika pehmeä kieleltäni toisia kohtaan. En myöskään tykkää mennä sörkkimään luonnollisia statusasetuksia esimerkiksi asiantuntija-asiakas -casessa (eli asiantuntijalla korkeampi status-/valta-asema kuin minulla asiakkaana).  Ja mites siinä sitten käy? Koen, etten saa ääntäni kuuluviin, eikä mua arvosteta. Koen huonommuuden tunnetta ja mikä pahinta: tiedän, etten ole ainoa, jota kohdellaan näin!

Mä tiedän edelleen, että suurin osa näistä munkin kohtaamista tilanteista ovat varmasti olleet puhtaasti tiedostamattomia lausuntoja, mutten silti vaihda kantaani mihinkään. Vaikka olisinkin ollut lapsi, asiaan perehtymätön tai vaikka pukeutunut pokemoniksi... Haluan kysyä, että oikeuttaako se vähättelyyn? Oikeuttaako joku näistä sanalistojen kohdista epäkunnioittavaan kohteluun

Onko erilaisuus sittenkin tabu & voiko esimerkiksi nuoria suoraan kohdella kuin he eivät tajuaisi, että pidät heitä tyhminä? 

Lumi Björn kuvaillut vuosia takaperin

Ota kantaa! Ootko sä kohdannut vähättelyä? Miten se on ilmennyt - ja mistä se ehkä johtui?

tiistai 4. huhtikuuta 2017

Oonko mä viel täällä?


Moi.

Ja joo, oon edelleen täällä - vaikkei ehkä aina siltä tuntuisikaan. 

Mulla on ollut aika paljon kirjoittelujuttuja ihan ennakkotehtävien puolesta, eikä ehkä siksi oo löytynyt oikeen inspistä tähän bloggaamiseen. Haen siis tänä keväänä kuuteen eri koulutukseen, joista kahteen piti palauttaa kasa ennakkotehtäviä (5 kirjoitustehtävää, yksi video). Niitä olen siis viimeisen puolitoista viikkoa hiki hatussa puurtanut...

Nyt kuitenkin sain ne palauteltua ja pääsenkin käsiksi seuraaviin matskuihin. Jeejee. Palaillaan, kun saan ladattua taas noita taiteellisuusakkujani!

keskiviikko 22. maaliskuuta 2017

Treeniviikkoni avattuna


Kun elämä on vaan niin kivaa. 


Jos et tiedä, mistä tämä ''kivuus'' johtuu, palaileppas edelliseen postaukseen. Tuntuu, että oon taas päässyt kiinni omaan elämääni. Kaikki on hyvin - paremmin kuin pitkään aikaan, Olen lisäillyt urheilua taas pikkasen enemmän kuvioihin, ja tällä hetkellä pyrin treenaamaan kaksi kertaa päivässä vähintään viidesti viikossa. Tällä viikolla treeniviikkoni näyttää tältä:

ma: yin jooga + 2x mma-treenit
ti: valmentelua + kuntothai (+ puolikas saliohjelmasta: keskivartalo ja käsien loppuhapotus)
ke: salireeni + yin/yang jooga
to: lenkki + ilmajooga tai 2x mma, riippuen päivän kunnosta
pe: salireeni (+ viklaus) + akro
la: VAPAA!
su: valmentelua

Pyrin jaksottamaan toisen treenin aamuun ja toiseen iltaan, jotta saisin mahdollisimman paljon molemmista harjoituksista irti. Tämä ei kuitenkaan ihan aina onnistu, joten osana päivistä (onneksi erilaiset) treenit vedetään peräkkäin tai lähes peräkkäin. No mutta pidemmin tähän alkuun löpisemättä, millaisia treenini sitten ovat?

Jooga:

Yin - Syvävenyttelyn kaltainen rentoutusharjoitus, jonka tavoitteena saada avattua esimerkiksi lantion kireyksiä ja vähentää stressiä. Asennoissa pysytään pidempään kuin ''tavallisessa'' joogassa, eikä lihastyötä tule lainkaan. Omasta mielestäni ihanan rentouttavaa! Tekee hyvää päälle.

Yang tai Flow jooga - Nämä ovat ''normaalimpia'' joogan muotoja, joissa asanoita vaihdellaan tiiviiseen tahtiin ja koko kroppa joutuu työskentelemään aktiivisesti. Tavoitteena vahvistaa koko kehoa - unohtamatta elastisuutta. Mielipiteeni: Välillä yllättävän haastavaa! Haastaa hyvin olkapäitä ja keskivartaloa. 

Ilmajooga - Eli ''joogaa'', jota tehdään katossa roikkuvien kankaiden avulla. Tavoitteena venyttää ja availla kehon solmukohtia sekä toki haastaa omaa kroppaa erilaisten kieppumisten muodossa :D. Tämä on kovin uusi tuttavuus, mutta muistuttaa minua kovasti tankotansseilusta. Itsensä solmiminen on aivan huisin hauskaa puuhaa, mutta ei olisi kyllä uskonut miten se voikaan sattua! Kun koko elopaino laitetaan killumaan yhden triggerpisteen päälle, meinaa muutamat kirosanat päästä tälläkin rauhallisella otuksella. Varmasti hyödyllistä, odotan innolla tulevia tunteja.


Kamppailutreenit:

MMA perus + jatkotaso - Peruskurssilla käydään läpi yksinkertaisia perustekniikoita ja tehdään kuntoa kohottavia harjoituksia. Jatkotason treeneissä vedetään vähän kovemmalla intensiteetillä. Mukana lyöntejä, potkuja ja painia. Toistoja tulee paljon, eikä ole kyllä ihan kevyttä hommaa!

Thai - keskitytään pystyotteluun (potkut ja lyönnit). Syke korkealla koko tunnin ja hiki kyllä virtaa. 

Kaikissa kamppailulajeissa tavoitteena kehittää sekä fyysistä suorituskykyä, että kamppailutaitoa.


Salireenit 

 - Teen tällä hetkellä 2-3 krt viikossa saliohjelmaa, jonka tavoitteena parantaa keskivartalon hallintaa ja yläkropan voimatasoja. Toistoja paljon, hiki virtaa ja kyllähän muuten tuntuu. Luulis sen roikuntavoimankin sieltä löytyvän kun tuota tekee.


Akro:

- Kokonaisvaltaiset telinevoimisteluun pohjautuvat treenit. Alkulämpäksi monipuolisia kehonhallintaa, lihasvoimaa ja kestävyyttä vaativia harjoitteita. Treeniin kuuluvat lämmön jälkeen venyttelyt, arko-/telinetekniikka + loppuvoimat. Erittäin rankkaa, mutta erittäin HAUSKAA! Näitä treenejä odottaa aina koko viikon <3.


 Viklaus:
- Lajitreeniä joko pukilla tai hepalla. Tekniikoiden läpikäyntiä tai koreografioiden toistamista. Tähän aikaan vuodesta suosin maneesitreenejä, koska niistä saa enemmän irti. Henkisesti ehkä kaikista rankimpia treenejä, koska muuttujia voi olla monia, eikä kaikki välttämättä riipu itsestä. Näihin myös menee kaikista eniten aikaa, koska jos haluan valmennusta tai seuraa, on minun raahattava itseni joko Vihtiin tai Helsinkiin (matka-aika n. 1-1.5h/suunta). Silti asia, jota en vaihtaisi pois... Koska rakkautta.


Tällaisilla mennään näinä päivinä! Jokainen treeniviikkoni on hieman erilainen, enkä tykkää joustamattomuudesta. Pitää osata kuunnella myös kroppaa: jos tuntuu, että mennään ihan äärirajoilla, pitää osailla vähän keventää. Kun en ole treenaamassa, saatan tehdä työjuttuja, viettää aikaa tärkeiden ihmisten kanssa tai tehdä ihan perinteisiä arkielämän juttuja. Näiden lisäksi sukkuloin kirppiksen (Lähellä asuvat HOX! Femmatori pöytä 47!) ja kirjaston välillä. Tällä hetkellä luen teosta ihmisten tavoista ja tottumuksista, sekä toista kirjaa statuksista. Lattiallani on lisäksi vino pino vaikuttamista ja kommunikaatiota käsitteleviä opuksia. 

Elämä on laiffia. Nautin.


Mites siellä ruudun toisella puolella? Aatoksia omista tai mun treenikuvioista - mikä on parasta treeniä just nyt?

keskiviikko 15. maaliskuuta 2017

Hetki, kun mä tajusin, etten to-del-la-kaan halua kauppikseen


Yllätys.


Otsikkokin varmaan jo kertoo suurimmalle osalle, mistä on kysymys. Jos et tiedä, tässä pientä taustatarinaa:

Sain ehkä lukion toisella luokalla aika vahvan aavistuksen siitä, että haluaisin hakea kauppikseen opiskelemaan. Kuuntelin paljon mielenkiintoisia uratarinoita, joilla tuntui kaikilla olevan yksi yhtenäisyys: ne olivat saanet alkunsa kauppiksesta. Puhuin ihmisten kanssa, jotka olivat päässeet sisään. Tietyt aineet (Johtaminen/markkinointi) tuntui kiinnostavan. Viestinnän johtamisen integroituminen kauppikseen taisi olla viimeinen naula päätökseni päälle. Jo abivuonna tuntui, että aikalailla tiesin mitä halusin. 

Tähän hetkeen olen opiskellut kauppiksen sisäänpääsyteemoja kolme kuukautta. Olen myös tullut siihen tulokseen, että suurin osa asioista siellä on sellaisia, jotka eivät kiinnosta itseäni lainkaan. Muistan lukiossakin miettineeni, että minun henkilökohtaisesti ei todellakaan olisi kannattanut valita pitkää matikkaa. Tuskailin sen kanssa monesti, enkä kokenut saavani tarvittavaa apua, jotta olisin voinut ymmärtää laskuja. Tunsin itseni todella tyhmäksi ja erilaiseksi, kun en vaan oppinut ymmärtämään sitä kieltä. Kaikki ''osaamiseni'' (, jopa ''tilastot ja todennäköisyys'' -kurssini arvosana 10,) oli yhden illan haukionkala -ulkoaopettelua jäätävässä paniikissa. Vieläkin ihmettelen kirjoitusteni B:tä - sillä en todellakaan osannut yhtään mitään koko kokeessa. 

Lukiessani tiettyjä teemoja noista pääsykoemateriaaleista minulle tuli yhä uudestaan sama fiilis kuin noilla matematiikan kursseilla. Paljon asioita, joita en ymmärrrä: vaikka kuinka yrittäisin niitä hokea tai kuunnella. Epätoivo, kiinnostuksen puute ja ahdistus. Tätäkö tää nyt ois?

Vapaa-ajallakin mun elämääni alkoi varjostamaan epäselvä ahdistuneisuus, joka jatkui ja jatkui, vaikka koetin kuinka levätä tai etsiä parannuskeinoja erilaisiin ''oireisiin''. Tuntui, ettei mikään oikeen kiinnosta ja kaikki on vähän hukassa. Pari päivää sitten veivasin asioita mielessäni ees ja taas, ees ja taas. Ymmärsin, että yritän kulkea aivan vastatuuleen. Jos en jaksa opiskella näitä aiheita kolmea kuukautta, miten ihmeessä kestäisin opiskella niitä kolme vuotta?

Tämä oli ehkä se herättävin ajatus. Seuraavaksi mieleeni pongahti yksi oppi taloustieteeni kirjan luvusta, jossa käsiteltiin käyttäytymen mikrotaloustiedettä: miten ihmiset käyttäytyvät toistuvasti epärationaalisesti. Esimerkkinä uponneiden kustannusten harha, jonka mukaan ihmiset ovat taipuvaisia antamaan aiempien maksettujen kustannusten tai asiaan upotettujen työtuntien vaikuttaa päätökseen jatkamisesta. (Usein ihmiset jatkavat jotakin toimintaa vaan sen vuoksi, koska ovat jo antaneet sille niin paljon - vaikka jatkaminen ei edes olisi kannattavaa). 

Muistan, että valintaani kauppiksesta vaikutti suuresti myös virheellinen käsitys siitä, kuinka matematiikka olisi erilaista. No, eipä ollut. Sen lisäksi funktioita ja malleja tuntui virtaavan myös muihin aineisiin. Ja tämä jos mikä sai minut todellakin epämukavuusalueelleni. En ymmärrä tai osaa - enkä tosiasiassa ehkä haluakkaan. Taloustiedettä lukiessani törmäsin moniin mielenkiintoisiin juttuihin, mutta se ajatusmalli kaiken tunkemisesta ahtaisin muotteihin ... Se ei ehkä oo sitä, miten itse haluan asioista ajatella.
En kuitenkaan koe, että olisin menettänyt jotain. Nuo kirjat opettivat minulle paljon, ja nyt on vielä muutama viikko aikaa pyöritellä vaihtoehtoja  ja järjestyksiä muista hauista. Luultavasti ykköseksi kiilaa nyt viestintä Jyväskylän yliopistossa. Varalle luultavasti liikunta-alan opintoja ja viestintää amk-puolella. 

Koen, että mulle on tässä vuosien aikana kehttynyt aika hyvä itsetuntemus ja olen oppinut havaitsemaan asioita, jotka ovat mulle hyväksi - tai jotka eivät tee mulle hyvää. Tyytymättömyys ja tietämättömyys voivat helposti ahdistaa nurkkaan, josta on vaikea päästä pois. Uskalla kuitenkin kuunnella omaa fiilistäsi, sanoi ympäristösi mitä tahansa. Mitä väliä, vaikka joku sanoisi, että kauppiksesta on paremmat työmahdollisuudet? Mitä väliä, mitä muut ihmiset valinnoistasi ajattelevat? 

Jos on mahdollisuutena masentua ja ahdistua pysyvästi väärän opintoalan takia, en ottaisi sitä riskiä. Näyttäkää, että pärjäätte vaikka valitsisitte mitä. Kaikista eniten arvostetaan niitä, jotka tekevät työtään sydämellä - ja sydämellä voi tehdä vain työtä, johon kokee syvää paloa. Tärkeintähän on, että eletään sitä omaa elämää - itsensä takia.

Koska loppujen lopuksi, jokaisen onni on vaan itsestä kiinni.

perjantai 10. maaliskuuta 2017

Siis mitä?!


Moikka.

Hämmästyin tosissani huomatessani, kuinka blogini statistiikka oli viimeisen viikon aikana muuttunut: yhtenä päivänä yli 2000 kävijää, wat?! (Vertailukohteena kerrottakoon vaikka että luetuinta tekstiäni on klikkailtu aikojen saatossa yhteensä 400 kertaa ja keskimääräinen päiväkävijämäärä on n.30-150 riippuen siitä, olenko julkaissut jonkun tekstin vai en.)

Tuo 2000 ylittävä kävijämäärä oli siis aivan hullua. Koska tämä oli tullut yhdelle vanhemmista teksteistäni (tähän tekstiin), tiesin, että tekstini on jaettu jonnekkin. Statistiikka näytti vain Facebookin sivua, joten oli aloitettava pieni penkomistyö. Ei mennyt kauaakaan, kun löysin sivun, jolle tekstini oli linkattu. Tämä oli Introvertit.net, joten sain huokaista helpotuksesta. En ollut saanut lainkaan kuraa tekstistä. vain tykkäyksiä ja ihanan samaistuvia kertomuksia. 

Mikä kuitenkin merkitsi minulle henkilökohtaisesti enjiten, oli se, että yli 20 yksityishenkilöä oli vielä jakanut julkaisuaan omalle sivulleen. Wat, siis parikymmentä ihan tuiki tuntematonta oli saanut niin paljon mun tekstistäni, että oli halunnut jakaa sitä eteenpäin _omalle_ sivulleen eteenpäin. Kiitos, ja wau. Siistiä, että oon osannut kirjoittaa tämän pienenkin huomion arvoisesti. 

Tämä varmasti antaa lisäpotkua kirjoittaa aiheista, joilla voisin antaa jotakin tälle ''hiljaisemmalle kansalle'' - henkilöille, joita edelleen sanattomasti lytätään yhteiskunnassamme tai aiheille, jotka tavalla tai toisella tuntuvat olevan tabuja.

Suuren suuri kiitos kaikille teille, jotka jaksatte mun höpöttelyistä kiinnostua, kommentoida ja jakaa. Se kertoo, että oon voinut antaa jollekkin jotakin. Ja sehän tässä on tarkoituksena. Vertaistukea elämän kipuilussa ja vinkkejä polkujen raivaamiseksi. 



tiistai 28. helmikuuta 2017

Unelmat, tavoitteet ja menestymisen abc

 Nyt, seis.

Mä vaadin sua pysähtymään hetkeksi miettimään, että jahtaatko sä oikeasti unelmiasi niin, että voit kutsua niitä oikeastaan enemmän jopa tavoitteiksi tai päämääriksi - kuin unelmiksi. Kaikilla meillä on tai on ainakin ollut jossain vaiheessa joku visio sellaisesta omasta ''unelmaelämästä'', joka koostuu pienen pienistä hienoista palasista. Näitä palasia voivat olla esimerkiksi työ, status yhteiskunnassa, perhe-elämä tai asumiseen liittyvät ratkaisut. Usein näitä ei kuitenkaan tule saavutettua muutaman yleisen harhakuvitelman takia.

Ensimmäinen ongelma: tahaton vanhaan tarrautuminen

Kaikista yleisin ongelma, johon olen itse ko. asiayhteydessä törmännyt on ehdottomasti yksinkertainen ajattelemattomuus: kun elämä rullailee ''ihan hyvin'', ei ajatella, että elämässään tarvitsisi oikeastaan muuttaa mitään. Voit elää ihan kivaa elämää, mutta onko se juuri sun elämääsi - toisin sanoen: elätkö unelmaasi? Jos tuntuu, ettet oikeastaan ole menossa minnekkään, vaan junnaat paikoillasi samassa vanhassa arjessa (, joka ei tunnu mielekkäältä), kehotan itsetutkiskeluun ja pohdiskeluun siitä, mitä oikeastaan toivot elämältäsi. 

Yllätävän moni meistä ei oikeastaan koskaan pysähdy edes ajattelemaan haaveitaan - saati, että tekisi niistä tavoitteita. Sääli, sillä siinä menee paljon hyvää potentiaalia hukkaan. 


Toinen ongelma: unelman ja tavoitteen ero


Ensimmäisestä kappaleesta päästäänkin näppärästi siirtymään seuraavaan aiheeseen, joka on unelman ja tavoitteiden erittely. Miksi tämä? Unelma ei todennäköisesti tule toteutumaan, koska sen edessä koetaan olevan voimattomia. Tavoite on joku maali, jota kohti kuljetaan - ja jonne on todella paljon paremmat mahdollisuudet päästä perille. 

Jos sulle annetaan kaksi karttaa: toinen, johon on merkitty päämäärä ja toinen, jossa ei ole lainkaan merkintää maalista... Kumman avulla ajattelit päästä perille? 


Kolmas ongelma: enhän minä, mutta muut


Joskus ajatellaan, että kaikille muille on jaettu paremmat kortit elämässä, eikä itsellä siksi ole mahdollisuuksia menestyä. Tämä on yleinen harhakuvitelma, joka jälleen syö liian paljon potentiaalia... Uskokaa kun sanon, että menestys missä vain elämän osa-alueella on systemaattisen harjoittelun tulosta eli seurausta oikesta teoista, ei sattumasta.

Uskon, että jokainen meistä voi valinnoillaan kulkea kohti omaa täydellistä elämäänsä, eikä mikään oikeastaan ole mahdotonta. Miettikää nyt, onhan niitä presidenttejäkin ja ryysyistä rikkauksiin - tarinoita. Ovat nämäkin menestyjät olleet vain ihmisiä - aivan kuten kuka tahansa meistä. Tiedän, että jokaisella on eri lähtökohdat, mutta menestyminen voi olla niistä riippumatta täysin hyppysissäsi: jos vain teet oikeita valintoja sen eteen päivittäin.


Neljäs ongelma: jatkamisen vaikea taito


Kuten kaikessa: muutos on se helppo osuus, jatkaminen tuntuu lisäävän niiden ylämäkien pituutta reippaasti. Oman täydellisen elämän jahtaaminen voi olla vaikeaa ykköskohdan takia: koska on niin helppoa jäädä samoihin rutiineihin ja ikään kuin ''unohtaa'' se pakollinen pysähtyminen ja itsensä tarkastelu ulkopuolisin silmin. Olisi hienoa, jos kykenisit käyttämään ihan vain vaikka 15 minuuttia kerran viikossa siihen, että tarkastelisit omaa eläämääsi ja sen suuntaa: ollaanko menossa sinne, minne haluan päätyä? Jos ei, voisinko tehdä asialle jotain? 

Jos et pysähdy, vauhtisokeus voi iskeä, etkä välttämättä edes huomaa kulkevasi täysin vastakkaiseen suuntaan. On turha tehdä vääriä asioita hyvin.

Kipinän tekstiin sain oikeastaan loppuosan aiheesta, jossa käsittelen tavoitteiden asettelua nuorten kilpaurheilun (vikellyksen) näkökulmasta. Koen, että suurin este menestykselle Suomen vikellystaholla on juurikin tämä tavoitteiden asettelu... Kukaan ei oikeastaan tiedä mitä tehdä, eikä uskalla toivoa liikoja, ja siksi tavoitteet jätetään kokonaan asettamatta! Tämä on mielestäni aivan järkyttävän tyhmää, koska palatkaas nyt mielessänne siihen karttaesimerkkiin. Miten perille voi päästä, jos ei tiedä edes mihin pyrkii? 

Edelleen, on turha tehdä vääriä asioita hyvin, kun voisi samalla vaivalla tehdä oikeita asioita hyvin - ja päästä umpikujan sijasta menestyksen polulle. 

Kilpaurheilussa tulisi asettaa realistisia mutta tarpeeksi haastavia tavoitteita sekä lyhyelle että pitkälle aikavälille. Lyhyen aikavälin tavoitteet auttavat pitämään motivaatiota yllä matkalla kohti pitkän aikavälin tavoitteita ja pitkän aikavälin tavoite tulisi olla kilpailevan nuoren suurin motivaattori. Tavoitteiden ei tulisi missään nimessä olla mahdottomia (liian nopeasti/ilman duunia (eli spesifiä suunnitelmaa tavoitteen saavuttamiseksi) johonkin isoihin karkeloihin) tai toisaalta liian helppoja (olet jo saavuttanut tavoitteesi tänä vuonna --> ja pidät sen samana ensi vuoteen). 

Muistakaa, etten puhu pelkästään sijoituksellisista tavoitteista. Niitä voivat olla myös esimerkiksi omat suoritustavoitteet, liiketavoitteet, pistetavoitteet tai tavoite päästä osallistumaan johonkin isompiin kisoihin (esim. cvi/arvokisat). 

Tärkeää tavoitteen asettelun jälkeen on toimintasuunnitelma: eli kuinka tavoitteeseen päästään. Tämä tulisi tehdä yhdessä valmentajan/muun tukihenkilön kanssa, koska kyllähän se jälleen helpottaa, jos joku merkkaa sen polunkin siihen karttaan valmiiksi. Tämän jälkeen on kyse vain urheilijan omasta motivaatiosta ja halusta kehittää itseään. 

Urheilija menestyy. kun hänellä on suuri sisäinen palo tekemiseensä, ja juurikin tämä on mahdollista saada esiin oikealla tavoitteen asettelulla ja toimintasuunnitelmalla. Kun urheilijalla on suunta johon kulkea, nousee halu kehittää itseään yleensä pintaan. Näin urheilija tekee kaikkensa saavuttaakseen tavoitteensa... Kaikki pienet valinnat joka päivä vievät häntä lähemmäs kohti tavoitteitaan.

Mä voin sanoa, että olen itse ollut aivan yhtä hukassa kuin säkin. Siksi kirjoitinkin tän tekstin: että sä voisit tehdä pari juttua viisaammin, ja päästä vielä pidemmälle kuin minä ilman niitä turhien kivien kääntämisiä. Kovalla työllä olen päässyt edustamaan vaikka mihin hienoihin kisoihin ja saavuttanut sellaisia juttuja, joista en olisi uskaltanut edes unelmoida ennen lajin aloitusta, 

Jos tuntuu, että sulta löytyy paloa ja haluaisit päästä etenemään - muttet tiedä miten, niin ota vaikka muhun yhteyttä. Mä haluaisin kamalasti auttaa jokaista, joka kokee syvää intohimoa ja motivaatiota tähän lajiin. 

Tämä siksi, ettei kellään potentiaalisella nuorella tulisi sellainen olo, että olette yksin. Koska ette ole

MM-reissulta 2015

Mä haluan vaan sanoa, että menestys on seurausta kovasta työstä ja oikein asetelluista tavoitteista. Uskallan sanoa, että jos muistatte nämä, on joka ikisellä suomalaisella nuorella mahdollisuus päästä kv-kisakentille edustamaan. Sanokaa mun sanoneen, että sinne pääsevät ne, joilla on tarpeeksi halua päästä sinne, koska tuo halu laittaa tekemään sellaisia asioita, joita toiset eivät tee. Toiminta on se, joka loppupeleissä erottaa menestyjän muista.