maanantai 28. syyskuuta 2015

Mikä tekee sut onnelliseksi?

Millaisia ovat ihmiset, jotka ovat onnellisia? Millaisia ovat he, jotka kykenevät nauttimaan elämästä täysin siemauksin, vaikka välillä mentäisiin alamäkeen ja kovaa? Onnellisilla ihmisillä on yleensä pari yhteistä piirrettä... He omaavat positiivisen elämänasenteen ja


He ovat löytäneet sen oman juttunsa. 


Annan kovasti arvoa ihmisille, joilla on intohimoa jotain lajia tai asiaa kohtaan. On hienoa nähdä, kuinka he kerta toisensa jälkeen tekevät aivan järjettömästi töitä sydämenasioidensa eteen, koska ne ovat heille tärkeitä. Myös työn jäljessä huomaa eron: mikäli työ (mikä tahansa 'oikea' työ, harrastus, vapaaehtoistyö, taide ym.) on tehty sydämellä, kyllä sen erottaa - niin tekijästä kuin työstäkin.

HeRon treeneihin (minä koutsin roolissa) tuli viime viikonloppuna aikuinen kokeilija. Kysellessäni taustoja, S kertoi harrastaneensa tanssia ja halunneensa kokeilla vikellystä jo pitkään. Nyt hän ajatteli, että kun kerran mahdollisuus kokeilla on, niin miksi ei? Treenien jälkeen meillä oli yksi hyvinkin innostuneelta vaikuttanut aikuisvikeltäjä.

Esimerkilläni yritän valaista sitä puolta, ettei koskaan ole liian myöhäistä toteuttaa unelmiaan, toteuttaa itseään. Koskaan ei ole liian myöhäistä löytää sitä omaa juttuaan. 

Lajinkin sisällä voi erottua. Itselläni vahvuutena urheilijana on ehdottomasti näyttävä ilmaisu. Se ei kuitenkaan tarkoita, että kaikilla pitäisi olla näin. Kaikki saavat ilmaista itseään omalla tavallaan. Tämän takia en yleensä halua sorkkia pikkuistenikaan vapaaohjelmia liikaa - esimerkiksi musiikkia tai teemaa. Vinkki viitonen siis kaikille vikeltäjille: etsi omat vahvuutesi (vahvuudet liikkeissä, ilmaisussa, sujuvuudessa, erilaisuudessa). Korosta niitä.

If you love what you are doing, you will be successful.

Suoritukset viime kauden ekoista ja vikoista kisoista :--)

torstai 24. syyskuuta 2015

Vähän sitä ja tätä

Kiitos kaikista ihanista kommenteista, joita rustasitte/kerroitte mulle tuon ulkonäköpostauksen jälkeen. Tällä hetkellä kyseinen postaus onkin toiseksi luetuin postaukseni koko blogihistoriani ajalta! En toisaalta ihmettele, onhan tuo valitettavan yleinen tabu. 

Halusin kuitenkin kiittää teitä - on ihana tietää, että siellä ruutujen takana on monia ihmisiä tukemassa mua. Arvostan sitä todella. 

Ja koska aasinsilta on vaikea rakentaa aiheiden välille, poltetaan silta ja hukutetaan aasi. 

Olen muutaman päivän päästä suorittanut syksyn yo-koettelemukset, jiihaa! Näiden jälkeen voikin taas keskittyä johonkin olennaiseen... haha. Ei sillä, olenhan mä yrittänyt noihin opiskellakin. Katsotaan ja toivotaan, että selviydyn molemmista aineista kunnialla. 

Opiskelun ohella olen tehnyt valmennussuunnitelmia ja saanut kisakauteni 2015 päätökseen, edellisestä postauksesta päätellen aika hyvällä tavalla. Kisakauteni oli parempi kuin mikään aikaisempi, pisteeni nousivat viime vuodesta reilulla otteella ja motivaatio pysyi korkealla. Nyt pitkän tähtäimen tavoitteita on asetettu & aion tehdä kaikkeni saavuttaakseni ne. 

Valmentajan näkökulmasta kausi oli myös mahtava. Rakastan valmentamista lähes yhtä paljon kuin itse vikeltämistä, enkä voisi kuvitella lopettavani sitä ainakaan vähään aikaan. Mikä olisi parempaa, kuin nähdä tyttöjen kehittyvän koko ajan nopeammin kuin olisit uskaltanut toivoa? Kun itse antaa valmentajana kaikkensa, on tyttöjen kehitys ja into lievästi sanottuna palkitsevaa.

Myös te tyttäreni, jotka vikeltelette eri puolilla Suomea, tuotte minulle paljon iloa. On aika siistiä tajuta olevansa jollekin esikuva. Tämä titteli tuo itsellenikin motivaatiota ja halua kehittyä yhä paremmaksi (roolimalliksi).

Se niistä, takaisin tähän päivään; tänään kävin seitsemältä aamulenkillä ja treenaamassa. Rauhallisen aamun jälkeen kurvasin ystäväni kanssa shoppailemaan ja alkuillasta tein ihanaa pastaa. Aurinko toi energiaa päivääni ja illalla vuorossa olisi tiimitreenit Viron Horse Show'ta varten. Ehkäpä yöllä vielä paniikkikertaukset terveystietoa varten?
... :'''D Koska tää naurattaa aina


 Ei mulla muuta! Elämä on ihanaa, nauttikaa <3

maanantai 21. syyskuuta 2015

SM-KULTAA

Enpä oo ennen päässyt nimmareita kirjottamaan... Noh, kerta se on ekakin? 

lauantai 12. syyskuuta 2015

Ajatuksia ulkonäköpaineista

''Mä en koskaan voisi kuvitellakaan laittavani edestä päin otettua bikinikuvaa tänne blogiin... Tai minnekkään julkisesti! Jokuhan voi nähdä kuinka lihava mä olen...''
2012


Vaikka kuinka se houkuttaisi, tänään mä en aio puhua vikellyksestä, vaan aiheesta, joka ehkä koskettaa muutamaa ihmistä enemmän. 

Aiheenani on ulkonäköpaineet. Ulkonäöstä paasataan ja se on pinnalla vuodesta toiseen. Media aivopesee nuoria ja samaan aikaan internetin syövereissä ihmiset kauhistelevat nuorten vääristyneitä minäkuvia tai kyseisen aiheen aiheuttamia itsetunto-ongelmia. 

En tiedä, voiko nykymaailmassa edes elää ilman ahdistusta omasta ulkonäöstään. Haluaisin kuitenkin tällä tekstillä kertoa jokaiselle siellä ruudun takana, että olette arvokkaita. Älkää antako kenenkään sanella miltä teidän pitäisi näyttää tai ylipäätään mitä tehdä elämällänne. Jokainen meistä voi omalla toiminnallaan vähentää ympäristön luomaa ulkonäköpainetta hyväksymällä erilaisuuden. 

Minusta on surullista, kuinka moni nuori joutuukaan kärsimään psyykkisesti ulkoisen olemuksensa takia. Se ei vaan ole oikein. 

Ai mistä tiedän? Koska yksi noista itsensä kanssa kamppailevista nuorista olin minä.
Mä olen pitkään miettinyt tätä tekstiä ja mun omaa tarinaani. Uskallanko mä avautua? 

Tässä nyt kuitenkin ollaan. Mä toivon, että voin jakamalla oman tarinani auttaa muita nuoria ymmärtämään, ettei ulkonäölliset seikat ole kaikki kaikessa. Susta voi tulla mitä vain jos vain uskot itseesi. 

Jonkun itsetuntoa koetellaan vaikealla iholla, erikoisella ulkonäöllä tai puhevaikeudella. Oma historiani ulkonäköpaineiden kanssa alkoi ehkä jossain nelosluokan kieppeillä, josta lähtien tunsin olevani liian lihava. Kaikki bikinikuvat ulkomailta seison kädet puuskassa: halusinhan peittää vatsani. 
WAIT. WHAT?

Joku kymmenen ylittänyt nuori neitokainen miettii olevansa lihava? 

Jep. Minusta tuo on suuri vääryys. Mihin tämä maailma on menossa?

Palatkaamme kuitenkin asiaan: Enpähän minä tuolloin ala-asteikäisenä mitään asialle oikein voinut tehdä. Liikuin todella paljon (jalkapallo, joukkuevoimistelu, telinevoimistelu, ratsastus, liikuntakerho jne...), mutta tunsin silti, olevani liian suuri. En ehkä muuten, mutta keskivartaloni ei sopinut muuhun kroppaani lainkaan. Ala-asteella itsetuntoni oli kaikesta huolimatta kuitenkin ihan hyvä: ehkä johtuen siitä, että olin niin kova treenaaja lajissa kuin lajissa --> kehityin taidollisesti hurjaa vauhtia. 

Yläasteella ulkonäköpaineet korostuivat: jokainen etsi omaa 'minuuttaan' ja itsekin kokeilin jos minkämoista lookkia... Yhä mielessä kuitenkin kaiversi oma kroppa. Miksi ihmeessä muut olivat niin flättejä? Ysillä päätin, että nyt loppui lusmuilu: teen kaikkeni, jotta ensi kaudella ''näyttäisin urheilijalta'' (=keskivartaloni olisi timmi)...

Terveysintoilua jatkui läpi talven, ja sain monilta kommentteja laihtumisestani. Vaikka kommentit olivat pääosin hieman huolestuneita, ne ilahduttivat kummasti. Tuntui, että tein kerrankin jotakin oikein. 
2013 
2013
... Ainut vain, että kroppani koostumuksen takia se ''rasva'' (...lihas) lähti ensimmäiseksi jaloista, seuraavaksi käsistä ja viimeisenä keskikropasta. Pääsin kuitenkin keväällä shoppailemaan tiukkoja toppeja ja pidin elämästäni. Tunsin olevani urheilija ja melkein näyttävänikin siltä. Olin hyvin iloinen. 

Keväällä 2013 olin laihtunut 7 kg edellisestä syksystä ja muutama taho hieman huolestui. Meikä tapasi ravintoterapeutin kerran (...vasten tahtoani, koska eihän mulla ollut mitään ongelmaa?!). Ravasin myös lastenklinikalla pariin otteeseen kasvujuttujen takia & siellähän ne sitten toden teolla otti asiakseen kehittää mulle jonkin sortin ongelman.

Toukokuussa -13 tapasin taas lääkärin & sehän sanoi, että nyt oikeasti pitäisi lisätä tuota ruokaa. Menin kotiin ja söin. 

Sen päivän jälkeen olen elänyt normaalia elämää, koska eihän mulla koskaan mitään ongelmaa koskaan ollutkaan. Mä vain kokeilin. 
2013

Noista tapahtumista on jo kaksi vuotta, mutta kyllä ne vieläkin laittavat miettimään. On hyvin helppoa ottaa itseensä vaikka jonkun läpästä ja kehittää itsellensä hyvinkin vääristynyt mielikuva siitä, mikä on terveellistä tai hyväksi itselle. Ja useissa tapauksissa poispääsy kyseisestä mielikuvasta ei ole aivan yhtä yksinkertainen tie kuin minulla.

Yhä edelleen inhoan mun kalapuikkokroppaani. Katkeroidun katsellessani kuinka hyviltä muiden kropat näyttävät vikellyspuvuissa, tai ylipäätään. Katson sovituskopin peilistä kuvaani ja välillä tekisi mieli itkeä. Yritän kuitenkin pikkuhiljaa päästä siitä yli miettimällä hyviä asioita: mulla on esimerkiksi tosi kivat pohkeet ja hartiat. Asiat voisivat olla aina huonomminkin.

Tällä hetkellä mä yritän joka päivä kertoa itselleni, ettei mun kroppa määritä mua urheilijana.
 Pitää yrittää muistaa, että on tärkeintä, että sulla on keho joka toimii. Jos sulla on kroppa, joka vain näyttää hyvältä muttei toimi... Mitä ihmettä sä teet sillä? 
2013

Mä toivon, että joku sai tästä jotain irti. Mä toivon, että te nuoret ette rupea pelleilemään terveydellänne ulkonäköpaineiden alla. Älkää antako ympäristön määrätä, kuka on oikean kokoinen/näköinen/muotoinen. Näyttäkää, että olette oikean kokoisia, näköisiä ja muotoisia. Kuten olettekin. Jokaikinen.
2015: Mä jätän tän vaan tähän.

maanantai 7. syyskuuta 2015

Valmentajat ja kilpakumppanit: L U K E K A A

''Voimme oppia paljon seuraamalla muiden menestyksekkäitä tapoja, menetelmiä ja tekniikoita. Kaiken avain on kuitenkin itsetuntemus ja se, että kunnioitamme omia luontaisia mielen ja kehon vahvuuksiamme, energiatarpeitamme ja arvojamme. Tarkoitus ei ole tehdä meistä klooneja, valaa itseämme työkalun muottiin, vaan muokata työkalut omiin käsiimme sopiviksi. Tämä vaatii pysähtymistä, tiedostamista, nöyryyttä ja halua oppia.''

- Huipulle! Henkinen valmentautuminen, Christina Forssel -
Kuten viime postauksessa mainitsin, olen lukenut (taas) hieman urheilupsykologiaa. Taas olisi takataskussa kaksi opusta, jotka kaikkien kilpaurheilijoiden, valmentajien, vanhempien ja tukijoukkojen kannattaisi lukaista. Leena Martikan & Maartina Roos-Salmen Urheilupsykologian perusteet kertoo pääpiirteittäin urheilupsykologiasta ja sen nykytilanteesta Suomessa. Se käsittelee myös syvästi urheilijoiden psyykkistä valmennusta ja antaa koutsihenkilölle paljon vinkkejä. Alaotsikoita mm.: persoonallista kehitystä tukeva valmennus, psyykkisten taitojen opettaminen, valmentajan luoma motivaatioilmasto, tunteiden säätely, mielikuvat ja paljon paljon muuta.

Toinen suosittelemani opus on jo ylempänä lainattu C. Forssellin Huipulle! - Henkinen valmentautuminen urheilussa. Teos puhuu samankaltaisen aihepiirin asioista, kuitenkin enemmän yksilön tasolla. Pidän ja suosittelen. L U K E K A A.
Okei, siinä taas pieni valistuspuhe Hetan lukupiirikirjakerhosta. Olen tosissaan lueskellut noiden lisäksi niihin ylppärikokeisiin. Yritän olla ottamatta siitäkään hirveätä stressiä, koska se ei paranna mitään, nimimerkillä kokemusta on liian monesta tilanteesta. Parina päivänä olen eksynyt kirjastoon lueskelemaan aihepiirejä ja omia muistiinpanoja terveystiedosta. Saksasta kertailen perusfraaseja ja kuuntelen Abitreenien höpötyksiä korvanapeista pyöräillessäni kotiin.


Tuntuu hullulta, että saksan kuuntelukoe on päivän päästä! Jotenkin sellainen tosi epätodellinen olo, kun on aina kuvitellut niiden yo-kokeiden sintävän siellä kaukana horsontissa, Nyt ne ovat kuitenkin täällä... eikä vielä stressaa niin paljon, kuin ehkä voisi. En ehkä sano, että saan edelleenkään kuutta ällää, mutta kyllä mun nyt jotain pitäisi jo tietää. Ehkä aloitetaan näistä kahdesta aineesta ja katsellaan keväällä että pitäisikö jotain tehdä toisin jo valmistautuessa.

Mitäs muuta? Karjaalla oli taas viikonloppuna kisaset. Pakko kyllä sanoa, että kun itse on niin 'vanha & kokenut', niin panostaminen Suomen kilpailuissa hoidetaan ihan muuten kuin oman suorituksen muodossa. Omat suoritukset hipoivat keskitason alareunaa, mutta mitään pahoja asioita ei pohjapaniikista huolimatta syntynyt. Valmennettavani onnistuvat aina yllättämään enemmän kuin positiivisesti... Pitääköhän kohta huolestua tästä menestyksen määrästä? Heh.

(pst. kisakuvia Karjaalta!)
Se ilon määrä, joka kaikkien lasten (ja lastenmielisten) kasvoilta loistaa on aivan käsittämätöntä. Muutenkin se yleinen fiilis kisoissa. Kaikki ovat kuin yhtä suurta perhettä. Jokaista autetaan ja kaikki kannustavat toisiaan. Näin se pitääkin olla... Ja tämä onkin ehkä se syy, miksi tästä lajista on niin vaikea päästä irti. 

Mutta toisaalta, miksi siitä tarvitsisikaan päästä?



- Heta