sunnuntai 30. lokakuuta 2016

Aasia-asioita

Moikka. Tää ei ole ajastettu postaus, vaan reaaliaikaista tietoa täältä maailman toiselta laidalta. Osa onkin varmasti jotain mun tekemisiä muissa somekanavissa seuraillut, mutta mites ne mietteet - mitä mä aattelen olostani täällä, kun lähdöstäni on kulunut 12 päivää? Mitä aattelen siitä, että 15 päivän jälkeen olen taas kotimatkalla? Mitä mä ylipäätään nyt aattelen täällä - oonko saanut sitä mitä tulin tänne hakemaan?
 
Vaikka lähdöstämme onkin kulunut vasta se puolitoista viikkoa, ollaan kyllä ehditty kokemaan ties mitä... Niin paljon kaikkea uutta ja ihmeellistä, ettei sitä ole millään muotoa mahdollista kyetä kertomaan. Matkapäivyrini mukaan olemme muun muassa: aiheutettu hämmennystä, opittu että täälläpäin aamupala on yhtä kuin kana ja nuudelit/riisi, nukuttu kolmeen päivällä, shoppailtu, otettu letit paikalliselta kampaajamieheltä, maisteltu paikallisherkkuja, kierrelty nähtävyyksissä ja ties missä kulttuuriasioissa, pelätty ötököitä, ihmetelty maailmaa, otettu aurinkoa, tsiigailtu kaupungin valoja kattouima-altaasta, oltu hyvin monien yhteiskuvien uhreina, maattu rannalla, naurettu yhdessä ja toisillemme, syöty pannareita aamupalaksi, inhottu paikallisia taksikuskeja, kokeiltu paikallisia spa-asioita, matkustettu viidakkoon, istuttu iltaa paikallisten kanssa jammaillen, kivuttu aamuyöstä toimivalle tulivuorelle katsomaan auringonnousua, pelattu paikallisten kanssa jalkapalloa, ihmetelty ukkosen voimakkuutta ja tänään käytiin kokeilemassa koskenlaskua.
 
Ja tuossa vaan murto-osa. Mutta niin, hienoja juttuja. Tää on kuitenkin niin pitkä reissu, ettei kuitenkaan kokoaika olla jossain häsäämässä - vaikka siltä ehkä kuulostaisikin. Ollaan paljon ehditty myös vain rauhassa chillailemaan ja parasta täällä onkin ehdottomasti aamut. Eritoten tämä hotelli, jossa nyt aikaamme vietämme... Täällä on helppoa viettää sellainen täydellinen aamu.
 
Oon myös miettinyt noita Suomi-asioitani. On ehkä helpompikin miettiä niitä ilman turhia paineita ja niitä paukkuvia deadlineja. Vikeltämättömyys vähän ahdistaa, mutta onneksi vain vähän. Valmentajana en oo huolissani, koska tiedän kuinka hyvissä käsissä mun hienot tyttöni ovat. <3 Sain myös kutsun työhaastatteluun, johon matkaan kunhan palaan kotiin. Uskon, että asiat ovat aika hyvissä kantimissa juuri nyt.
 
Olen edelleen sitä mieltä, että oli ehdottomasti oikea ratkaisu lähteä. Oon kokenut niin paljon uusia asioita ja jos vaan kahdessa viikossa voi yhtään kasvaa tai itsenäistyä, niin uskon sitäkin tapahtuneen.
 
Nyt ollaan nähty Kuala Lumpur, Balin Uluwatu ja pian myös Ubud. Täältä Balin sisämaaviidakosta suunnataan viereisille saarille (Gili Air & Lombok) etsimään lisää rauhallisuutta ja rentoutumismeininkiä - unohtamatta kuitenkaan halua päästä jossain surffaamaan ja katselemmaan veden pinnan alle. Katsotaan miten käy! Vikana suunnataan vielä Balin puolella Sanuriin pariksi päiväksi, mikä jääkin sitten viimeiseksi paikaksemme Balilla. Eli kohta oonkin jo takaisin.
Sitä ennen kuitenkin olen luvannut nauttia. Mä tiiän, että on epätodellista ja kömpelöä pyytää teitäkin nauttimaan siellä ruudun toisella puolella kaiken tuon kertomani jälkeen... Mutta hei. Yrittäkää elää elämää, josta ette edes tarvitse lomaa. Mäkin yrittelen luoda sellaisen kun palaan.
 
 
Ps. Ei tääl koko aika paista aurinko. Eikä kaikki ruoka oo hyvää. ;)
 
 

keskiviikko 26. lokakuuta 2016

Viikon 43 sanailut

!Ajastettu postaus!


Mä toivon, että jokainen yrittää ymmärtää tämän. Aina kun teistä tuntuu, että joku on saanut jotain elämässään ''ilmaiseksi'', niin muistakaa tämä. Ette voi koskaan tietää, mitä taustalla tapahtuu.

maanantai 24. lokakuuta 2016

Syy siihen, miksi lähdin pois


! Ajastettu postaus ! Kirjoitettu 16.10.2016


Moi.

Tää on nyt taas yksi niistä postauksista, jonka julkaiseminen pelottaa ihan törkeesti. Oon miettinyt aihetta jo pidemmän aikaa - en vaan oo saanut ajatuksistani muodostettua mitään järkeenkäyviä lauseita saati sitten kokonaista postausta. Toivottavasti joku pystyy edes jossain määrin ymmärtämään mun tuntemuksia, koska.. noh, vertaistuki olisi ihanaa.

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

Mulle on jotenkin aina ollut tosi luonnollista pyrkiä tekemään mahdollisimman paljon - mahdollisimman hyvin. Oon pienestä pitäen ehkä tiedostamattomasti ajautunutkin tietyissä asioissa sellaiseen suorittamiseen ja perfektionismin tavoitteluun..., johon jotkut teistäkin ovat saattaneet ehkä törmätä. Perfektionismi ei itsessään ole paha asia, mutta yhdessä suorittamisen kanssa siitä voi tulla kovinkin vaarallinen yhtälö. 

Mitä suorittaminen mun tapauksessani tarkoittaa? Se tarkoittaa sitä, että oon aina jossain. Mistä kertoo se, että joka kerta kun olen kotona vaikka viikonloppuaamuisin mun vanhempani tai veljeni ihmettelee suureen ääneen tätä tapahtunutta ihmettä: Miten voi olla mahdollista, että Hetakin on kotona? Usein mulla siis todellakin on kalenteri niin täynnä. että käyn kotona lähinnä nukkumassa. 

On siis mulle hyvin normaalia, etten kauheesti ehdi viettää aikaa kotona. Uskon, että mun perheeni ja ystäväni ovat jo hyvin tottuneet tähän. Mun elämä kun on jo ala-asteelta lähtien ollut sitä paikasta A juoksemista paikkoihin B,C,D ja Ö - näin vähintäänkin. Miksi näin? Oon tullut siihen tulokseen, että vuorokaudessa on vaan liian vähän tunteja, koska a) jos haluat kehittää itseäsi jossain, tarvitset toistoja ja b) jos haluat kehittää itseäsi monessa eri asiassa, tarvitset vielä lisää niitä toistoja. Ennen sinkoilin eri harrastusten ja koulun välillä, näin vanhemmiten kuvioihin on tupsahdellut myös muita ''juoksevia'' ja hoidettavia asioita.
Mistä kertoo, että vaikka olen kirjoittanut ylös ''kaikki'' hoidettavat asiat, juolahtaa mieleeni usein ajatus lähettämättömästä sähköpostista aivan yht'äkkiä, kun olen suorittamassa jotain aivan muuta. Lisäksi "rentoutuessani" muistan neljä asiaa lisää, jotka on muistettava organisoida tai tehdä. Mistä kertoo, että sekä kalenterini, tietokoneeni kansi sekä radioni on liimailtu täyteen post-it-lappuja? Olen myös muun paperin ja yliviivaustussien suurkuluttaja.

Enkä taida useinkaan pysähtyä tekemään mitään asiaa yksikseensä, vaan termi ''multitasking'' kuvaa elämääni pelottavan hyvin.
Olen saanut sellaisen käsityksen, ettei kukaan perfektionisti halua myöntää oikeasti olevansa perfektionisti, koska epäonnistumisen pelko kasvaa näin ollen entistä suuremmaksi. Täydellisyyden tavoittelijoiden maailma on rakennettu usein kehujen ja onnistumisten päälle, eikä identiteetistä ole helppo luopua. Mikä on mun henkilökohtainen mielipiteeni, olenko perfektionisti? No, enhän mä voi sitä kieltää. En tykkää alisuoriutua, koska koen niin suurta tarvetta muiden miellyttämiseen - ja yleensä alisuoriutuminen jossain tehtävässä - oli se sitten koulutehtävä, urheilusuoritus tai duunijuttu - tuppaa tekemään ''pahaa'' jollekkin toiselle. 

Jos ylipäätään asiat on mahdollista hoitaa hyvin, miksi tekisin ne huonosti? Jos itsestään voi antaa hyvän vaikutelman, miksen tekisi sitä? Jos voin tekemiselläni vaikuttaa toisen mielialaan joko positiivisesti tai negatiivisesti, miksi valitsisin jälkimmäisen?

Ehkä suurin syy, miksi pidän tästä piirteestä, löytyy juurikin äskeisestä lauseesta: koska tekemällä asioita hyvin voin vaikuttaa jonkun muun ihmisen mielialaan. Ja mun mielestä elämässä on oikeesti parasta se, kun saa jonkun toisen voimaan hyvin. 

Suoriutujista ja perfektionismiin taipuvaisista henkilöistä syntyy helposti yli-ihmisen vaikutelma. Mä tiedän, että kovin moni näkee mutkin sellaisena. Oon puhunut ko. asiasta monen ystäväni kanssa ja olen yllättävän monesti kuullut tavallaan kehuja siitä, kuinka tunnun saavan niin hirveästi aina aikaan - samalla, kun joku toinen "ei tee mitään". Totuushan on kuitenkin se, että se juokseminenkin vaatii jossain vaiheessa veronsa.

Mutta miksi ihmeessä otin aiheen nyt esille? Mua pelottaa, etten tiedä missä mun raja menee. Mun verkkokalvoille on ikuisesti jäänyt muistijälkiä muutamasta tilanteesta, joissa lähes poikkeuksetta vanhemmat (suhteessa, eli mun ikään ainakin +15v) ihmiset ovat sanoneet vähän eri sanoilla ikään kuin varoituksia siitä, ettei kaikkea kannata ottaa niin turhan vakavasti - tai ettei sitä rimaa kannata aina asettaa niin ylös. Vielä enemmän oikeestaan kun ne sanat, mulle on mieleen jäänyt se sellainen huolestunut katse, joka niillä kaikilla on ollut sanoessaan tämän... Aivan kuin ne olisi oikeasti halunneet sanoa mulle jotain tosi tärkeää.

Kaikista oudointahan tässä on, että noi kaikki ihmiset, jotka ovat ton mulle sanoneet, ovat olleet ns. puolituttuja - siis ihmisiä, jotka ovat parhaimmillaan seuranneet elämääni sen vajaan 90 minuutin ajan ennen kyseistä kommenttia. 

Miten hyvä ihmistuntemus pitää olla, että voi osua noin oikeaan? Vai onko se vaan niin selvää? 

Oonko mä kävelevä aikapommi? 

...

Mistä se kertoo, että ''tuntemattomat'' yrittää hidastaa mun vauhtia?

Nää on vaikeita kysymyksiä, koska kuten jo postauksen alussa mainitsin, tästä on tullut mun pienen elämäni aikana suuri osa mun persoonaani. On tosi vaikea yrittää hiljentää tahtia, kun auto ei ole vielä jättänyt tielle. Entäs jos se jossain vaiheessa tekeekin niin? 

Varmasti kyse on myös siitä, etten uskalla luopua noista piirteistä, koska ne tekee musta mut. Jos mä en hoida tiettyjä asioita, kuka ne hoitaa? Jos mä en enää joka paikassa, mitä musta jää jäljelle? 



Muutos on kovin vaikeaa, koska vastassa olisi pieni identiteettikriisi.

Te ette edes halua tietää, mitä kaikkea oon jo saanut mun kalenteriini loppuvuodeksi + hamaan tulevaisuuteen...



keskiviikko 19. lokakuuta 2016

Viikon 42 sanailut


Viikon sanailut ovat palanneet! Jee!


Olkaa hulluja ja muuttakaa maailmaa. Mä tiiän et te pystytte siihen.

torstai 13. lokakuuta 2016

Innostusta ja tsunamipainajaisia


Heips.

Tästä taitaa tulla enemmän sääntö kuin poikkeus kirjoitella näitä tekstejä myöhään iltasaikaan... Toivon kuitenkin kovasti, ettei se nyt nakertaisi tekstini laatua - ja kykenisin pysymään lähestulkoon kaidalla tiellä ajatusteni kanssa. Koulu on multakin nyt tosiaan paketoimista (lakitusta) vaille valmis ja ai että olen onnellinen! On hieno tunne saada asioita päätökseen. 

Asioiden päättäminen ei kuitenkaan tarkoita laakereillaan lepäämistä, sillä mikään ei ole koskaan valmista ja erilaiset asiat vain odottavat tekijäänsä. Oon hoidellut erilaisia urheilu-uraani liittyviä juttuja, duunihommia, suoritellut autokoulun vikaa vaihetta ja toki viettänyt aivan liikaa aikaa koneen ääressä reissuasioita hoitaen. Mä jotenkin ajattelin, että ''vaan lähen'' sinne reissuun, mutta eihän se ihan niin mennytkään... On vaan sellanen pieni pakkomielle ottaa kaikista mahollisista asioista selvää ennen lähtöä - koska haluaa varautua kaikkeen. Sairaan siistiä, mutta oikeesti: ihan sairaan pelottavaa. Nyt on kuitenkin matkasuunnitelma tehty ja parit majoituksetkin jo varattu. Katotaan, että kuinka monet tsunami-, ynnämuupainajaiset ehdin nähä viel ennen trippiä...


Vähän siis ehkä stressi painaa, mutta eiköhän se siitä pikkuhiljaa hälvene! En vaan voi tajuta, että oon oikeesti tekemässä jotain tämmöstä. Ihan hullua.

En kuitenkaan asettanut rimaa hirveen korkealle mun bucket listin kanssa: Aika hyvin noi pitäis olla suoritettavissa kuukauden sisällä!
Veikkauksia - kuinkakohan monta saan suoritettua? Toivottavasti ainakin viimesen...


Innoissani olen toki myös kaikesta, mitä olen järjestänyt pääni menoksi kun palaan... Koska sitten kun on taas akut latailtu, voi täysin sielun ja ruumiin voimin aloittaa taas uuden kauden rakentamisen - uusilla pienillä twisteillä tietty varustettuina! 


 - koska vaihtelu pitää mielen virkeänä ;)

torstai 6. lokakuuta 2016

Vapaus


Moikka.

Palailtiin tuossa taas kauden viimeisistä kisoista Tanskasta ja ah, tää tunne on aivan ihana. Kisakausi on aina pitkä ja aiheuttaa tiettyä stressiä (maalis-lokakuu...) ja tunne on kuin kivi olisi vierähtänyt sydämeltä - eritoten kun kisat menivät tosi hyvin! Olin iloisesti yllättynyt, miten hienosti koko Suomen tiimillä sujui kisoissa. Henkilökohtaisesti saan tietysti eniten kiksejä siitä, kun nään mun omien junnujeni tekevän hienoja suokkia... Niitä vaan jännittää aina niin paljon! Ei sitä tunnetta voi kuvailla. Se pitää kokea. 

Mun omista suorituksista tyytyväinen olin kolmeen neljästä, joten omallakin kohdalla sujui ihan kiitettävästi. Varsinkin tekninen oli erittäin positiivinen yllätys - varmaan paras koko kaudella (No siihenhän ei paljoa vaadittu... :D:D).

Kiinnostaisiko teitä lukea jos tekisin jonkunnäköistä summausta tästä kaudesta? Fiiliksistä ja tuloksista?

Fiiliksissä olen myös aivan nurkan takana siintävästä vapaudesta. Mulla on enää YKSI koe huomenna, jonka jälkeen olen vapaa kuin taivaan lintu. Sairaan siistiä.

Vapautta kestää Keravalla sellaisen puolisentoista viikkoa, jonka aikana pitäisi suorittaa kilometrin mittaista todo-listaa, jossa koreilee muun muassa uuden kyyrin suunnittelua ja musiikkien etsimistä (kyyri pitäisi olla valmiina kun palaan, musiikkien kera tietty...), paniikinomaista pakkausta ja tyttöjen treeniohjeistuksen tekoa. Olen luonut neljälle viikolle treenisuunnitelmat valmiiksi, nyt pitäisi vaan vielä hioa pieniä ohjeistuksia sekä koutseille että tytöille, kirjoittaa oheislistoja ja ''kotitehtäviä'' ylös.

Yee! Ja mites hei, haluatteko että kirjoittelen joitakin lyhyitä postauksia myös reissulta mikäli saan koneen käsiini? Laitan varmaan kuitenkin muutaman postauksen ajastuksella tulemaan, mutta mites reissupostausten/-päivittelyn laita?



Nauttikaa ihanuudet tästä auringosta!