tiistai 28. helmikuuta 2017

Unelmat, tavoitteet ja menestymisen abc

 Nyt, seis.

Mä vaadin sua pysähtymään hetkeksi miettimään, että jahtaatko sä oikeasti unelmiasi niin, että voit kutsua niitä oikeastaan enemmän jopa tavoitteiksi tai päämääriksi - kuin unelmiksi. Kaikilla meillä on tai on ainakin ollut jossain vaiheessa joku visio sellaisesta omasta ''unelmaelämästä'', joka koostuu pienen pienistä hienoista palasista. Näitä palasia voivat olla esimerkiksi työ, status yhteiskunnassa, perhe-elämä tai asumiseen liittyvät ratkaisut. Usein näitä ei kuitenkaan tule saavutettua muutaman yleisen harhakuvitelman takia.

Ensimmäinen ongelma: tahaton vanhaan tarrautuminen

Kaikista yleisin ongelma, johon olen itse ko. asiayhteydessä törmännyt on ehdottomasti yksinkertainen ajattelemattomuus: kun elämä rullailee ''ihan hyvin'', ei ajatella, että elämässään tarvitsisi oikeastaan muuttaa mitään. Voit elää ihan kivaa elämää, mutta onko se juuri sun elämääsi - toisin sanoen: elätkö unelmaasi? Jos tuntuu, ettet oikeastaan ole menossa minnekkään, vaan junnaat paikoillasi samassa vanhassa arjessa (, joka ei tunnu mielekkäältä), kehotan itsetutkiskeluun ja pohdiskeluun siitä, mitä oikeastaan toivot elämältäsi. 

Yllätävän moni meistä ei oikeastaan koskaan pysähdy edes ajattelemaan haaveitaan - saati, että tekisi niistä tavoitteita. Sääli, sillä siinä menee paljon hyvää potentiaalia hukkaan. 


Toinen ongelma: unelman ja tavoitteen ero


Ensimmäisestä kappaleesta päästäänkin näppärästi siirtymään seuraavaan aiheeseen, joka on unelman ja tavoitteiden erittely. Miksi tämä? Unelma ei todennäköisesti tule toteutumaan, koska sen edessä koetaan olevan voimattomia. Tavoite on joku maali, jota kohti kuljetaan - ja jonne on todella paljon paremmat mahdollisuudet päästä perille. 

Jos sulle annetaan kaksi karttaa: toinen, johon on merkitty päämäärä ja toinen, jossa ei ole lainkaan merkintää maalista... Kumman avulla ajattelit päästä perille? 


Kolmas ongelma: enhän minä, mutta muut


Joskus ajatellaan, että kaikille muille on jaettu paremmat kortit elämässä, eikä itsellä siksi ole mahdollisuuksia menestyä. Tämä on yleinen harhakuvitelma, joka jälleen syö liian paljon potentiaalia... Uskokaa kun sanon, että menestys missä vain elämän osa-alueella on systemaattisen harjoittelun tulosta eli seurausta oikesta teoista, ei sattumasta.

Uskon, että jokainen meistä voi valinnoillaan kulkea kohti omaa täydellistä elämäänsä, eikä mikään oikeastaan ole mahdotonta. Miettikää nyt, onhan niitä presidenttejäkin ja ryysyistä rikkauksiin - tarinoita. Ovat nämäkin menestyjät olleet vain ihmisiä - aivan kuten kuka tahansa meistä. Tiedän, että jokaisella on eri lähtökohdat, mutta menestyminen voi olla niistä riippumatta täysin hyppysissäsi: jos vain teet oikeita valintoja sen eteen päivittäin.


Neljäs ongelma: jatkamisen vaikea taito


Kuten kaikessa: muutos on se helppo osuus, jatkaminen tuntuu lisäävän niiden ylämäkien pituutta reippaasti. Oman täydellisen elämän jahtaaminen voi olla vaikeaa ykköskohdan takia: koska on niin helppoa jäädä samoihin rutiineihin ja ikään kuin ''unohtaa'' se pakollinen pysähtyminen ja itsensä tarkastelu ulkopuolisin silmin. Olisi hienoa, jos kykenisit käyttämään ihan vain vaikka 15 minuuttia kerran viikossa siihen, että tarkastelisit omaa eläämääsi ja sen suuntaa: ollaanko menossa sinne, minne haluan päätyä? Jos ei, voisinko tehdä asialle jotain? 

Jos et pysähdy, vauhtisokeus voi iskeä, etkä välttämättä edes huomaa kulkevasi täysin vastakkaiseen suuntaan. On turha tehdä vääriä asioita hyvin.

Kipinän tekstiin sain oikeastaan loppuosan aiheesta, jossa käsittelen tavoitteiden asettelua nuorten kilpaurheilun (vikellyksen) näkökulmasta. Koen, että suurin este menestykselle Suomen vikellystaholla on juurikin tämä tavoitteiden asettelu... Kukaan ei oikeastaan tiedä mitä tehdä, eikä uskalla toivoa liikoja, ja siksi tavoitteet jätetään kokonaan asettamatta! Tämä on mielestäni aivan järkyttävän tyhmää, koska palatkaas nyt mielessänne siihen karttaesimerkkiin. Miten perille voi päästä, jos ei tiedä edes mihin pyrkii? 

Edelleen, on turha tehdä vääriä asioita hyvin, kun voisi samalla vaivalla tehdä oikeita asioita hyvin - ja päästä umpikujan sijasta menestyksen polulle. 

Kilpaurheilussa tulisi asettaa realistisia mutta tarpeeksi haastavia tavoitteita sekä lyhyelle että pitkälle aikavälille. Lyhyen aikavälin tavoitteet auttavat pitämään motivaatiota yllä matkalla kohti pitkän aikavälin tavoitteita ja pitkän aikavälin tavoite tulisi olla kilpailevan nuoren suurin motivaattori. Tavoitteiden ei tulisi missään nimessä olla mahdottomia (liian nopeasti/ilman duunia (eli spesifiä suunnitelmaa tavoitteen saavuttamiseksi) johonkin isoihin karkeloihin) tai toisaalta liian helppoja (olet jo saavuttanut tavoitteesi tänä vuonna --> ja pidät sen samana ensi vuoteen). 

Muistakaa, etten puhu pelkästään sijoituksellisista tavoitteista. Niitä voivat olla myös esimerkiksi omat suoritustavoitteet, liiketavoitteet, pistetavoitteet tai tavoite päästä osallistumaan johonkin isompiin kisoihin (esim. cvi/arvokisat). 

Tärkeää tavoitteen asettelun jälkeen on toimintasuunnitelma: eli kuinka tavoitteeseen päästään. Tämä tulisi tehdä yhdessä valmentajan/muun tukihenkilön kanssa, koska kyllähän se jälleen helpottaa, jos joku merkkaa sen polunkin siihen karttaan valmiiksi. Tämän jälkeen on kyse vain urheilijan omasta motivaatiosta ja halusta kehittää itseään. 

Urheilija menestyy. kun hänellä on suuri sisäinen palo tekemiseensä, ja juurikin tämä on mahdollista saada esiin oikealla tavoitteen asettelulla ja toimintasuunnitelmalla. Kun urheilijalla on suunta johon kulkea, nousee halu kehittää itseään yleensä pintaan. Näin urheilija tekee kaikkensa saavuttaakseen tavoitteensa... Kaikki pienet valinnat joka päivä vievät häntä lähemmäs kohti tavoitteitaan.

Mä voin sanoa, että olen itse ollut aivan yhtä hukassa kuin säkin. Siksi kirjoitinkin tän tekstin: että sä voisit tehdä pari juttua viisaammin, ja päästä vielä pidemmälle kuin minä ilman niitä turhien kivien kääntämisiä. Kovalla työllä olen päässyt edustamaan vaikka mihin hienoihin kisoihin ja saavuttanut sellaisia juttuja, joista en olisi uskaltanut edes unelmoida ennen lajin aloitusta, 

Jos tuntuu, että sulta löytyy paloa ja haluaisit päästä etenemään - muttet tiedä miten, niin ota vaikka muhun yhteyttä. Mä haluaisin kamalasti auttaa jokaista, joka kokee syvää intohimoa ja motivaatiota tähän lajiin. 

Tämä siksi, ettei kellään potentiaalisella nuorella tulisi sellainen olo, että olette yksin. Koska ette ole

MM-reissulta 2015

Mä haluan vaan sanoa, että menestys on seurausta kovasta työstä ja oikein asetelluista tavoitteista. Uskallan sanoa, että jos muistatte nämä, on joka ikisellä suomalaisella nuorella mahdollisuus päästä kv-kisakentille edustamaan. Sanokaa mun sanoneen, että sinne pääsevät ne, joilla on tarpeeksi halua päästä sinne, koska tuo halu laittaa tekemään sellaisia asioita, joita toiset eivät tee. Toiminta on se, joka loppupeleissä erottaa menestyjän muista.

perjantai 17. helmikuuta 2017

Peukalomurtuman hyvät puolet

Moikka.

Viime postauksesta on vierähtänyt taas aikaa ja pahoittelen oikeasti siitä, sillä oon kauheesti halunnut teille (ja itselleni) jotain kirjoitella. Aika on mennyt ihan tajuttoman nopeasti. Viime postauksen jälkeen oon leireillyt vikellyksen saralla parikin kertaa, yllättäen opiskellut - ja jäänyt jälkeen JO NYT lukusuunnitelmastani ja tehnyt jonkun verran töitä. Ja kuten otsikkokin kertoi, mursin peukaloni tuossa parisen päivää sitten ihan vaan kepeässä painisparrissa. Jeejee. Miksi uskon, että tää ikävä sattumus olikin ''ihan kiva'' juttu? Palataan siihen postauksen loppupäässä.

Kuten kerroin, olen jo tän vuoden puolella käynyt leireilemässä vikellyksen puolelta pariinkin kertaan. Leiritykset ovat aina ihania ja niistä saa superpaljon irti! On niin siistiä tavata lajiporukkaa ja saada motivaatiota ja vinkkejä tulevaan...

...Jotenkin nää leirit jättivät mulle kuitenkin tosi ristiriitaisen olon. Ensimmäistä kertaa mun vikellysurani aikana mun oli vaikeaa luottaa omaan tekemiseen, koska lajitreenimäärät ovat olleet kuluneen talven aikana naurettavan vähäisiä... Eikä mun kroppani ehkä oikeasti ollut ihan perillä siitä, että mitä nyt taas tapahtuu. On myös vaikeaa olla itsevarma, kun tiedostaa, ettei todellakaan ole antanut kaikkeaan urheilulle viimeiseen puoleen vuoteen - vaikka tämä olisi kuinka ollut tarkoituksellista. 

Tuntui ekaa kertaa, etten mä kuulunut sinne. 

Tuli se tunne, mitä olen aina urheilu-urani aikana pelännyt: takapakki - tilanne, jossa huomaan kehityskäyräni ottaneen takapakkia. Toki tiedostan hyvin tämän johtuvan tekemättömyydestä ja olevan sellainen asia, jonka voi ''helposti'' vielä kääntää. Lajitaidothan tulevat nopeasti kuitenkin takaisin, eikö?

Ei se silti kivalta tuntunut. 
2013


Leirittelyiden jälkeen päätin taas alkaa panostamaan vikellysuraani täysillä (sitä 247/365-elämää, koska vain kaikki tai ei mitään kelpaa...) huolimatta siitä, että mulla on tälläkin hetkellä kädet täynnä töitä ja tunnit loppuvat päivistä. Ehdin jatkaa sitä vajaan viikon, kunnes joku ylempi voima antoi jo merkkiä, että hitto  nyt pysähdy ennen kun ees aloitat. Vaikka ei ollut kivaa tuskistella ihan saakelinmoisen kivun kanssa neljää tuntia odotellen hoitoa, oon silti ihan onnellinen tietyllä tavalla tilanteesta. 

Ehdin vikellyspanostuspäätökseni johdosta viettää turhan pitkiä ahdistuksen hetkiä (alle viikon sisällä?!) miettiessäni ajankäyttöäni. Nyt on ihan kiva saikutella, kun voi hyvällä omalla tunnolla opiskella ja nukkua kunnolla stressaamatta treenistä ja duunista.


Niin ja hei, miksi ihmeessä mun sitten pitäisi panostaa siihen vikellykseen just nyt, vaikka tarkoituksena oli palailla oikeasti täysillä vasta kesällä? 

Yksinkertaista. Vihaan olla huono jossain, missä voin olla tosi hyvä.

Mä oon tehnyt tän eteen niin paljon, Mä oon saavuttanut tässäkin vaiheessa jo näin paljon. 

Mulla on vielä niin paljon annettavaa. Mä en todellakaan lopeta tässä pisteessä.




Kiitos jokaiselle lukasijalle ja hei pitäkää langat käsissänne ja motivaatio korkealla, pystytte siihen kyllä!