sunnuntai 15. lokakuuta 2017

Nainen, tee aloite!

 Moikka jälleen! 


Täällä jälleen, keittiön pöydän äärellä hymisen tyytyväisenä pohtiessani viime viikon tapahtumia. Alkuviikko oli hieman rankka, mutta loppua kohti parani huomattavasti ja muutamia kohokohtia kuluneelta viikolta mainitakseni haluaisin kertoa, että kävin kokeilemassa rugbya, pääsin vihdoin oikeasti pukkeilemaan kotisalillani ja sain sekä ohjelmat, että musiikit ideoitua! Mah-ta-vaa. Lisäksi sain jälleen kerran syvällistä analyysia (=kehuja) tuntemattomilta luonteestani: Yksi kehui aggressiiviseksi (rugbykokeilussa... Jee, tein vaikutuksen!) ja toinen heitti ihan out of the blue kommenttia pienten keskusteluhetkien päätteeksi: ''Sä taidat olla aika filosofinen persoona? Ja aika fiksukin''. Nää saa iloisen naaman vielä suurempaan virneeseen. Kiitos.

Alkujaaritteluiden jälkeen päästäänkin aiheeseen, josta olen halunnut jo pienen tovin kirjoittaa. Aihe koskee miesten ja naisten välisiä rooleja parisuhteessa - ja eritoten sen alkutaipaleilla. Nykyaikana sanotaan, ettei ole välttämättä aina sen miehen jobi ''tehdä aloitetta'' - sitä ensimmäistä siirtoa esimerkiksi keskustelun aloituksessa kiinnostavan tyypin kanssa, treffeille pyytämisessä tai vaikka seurustelusuhteen vakituistamisessa. 

Ja tässä vaiheessa tajusin, että kirjoitan miehen ja naisen välisestä parisuhteesta. Minulla ei ole mitään muunkaanlaisia parisuhteita vastaan, enkä halua kategorisoida tai nostaa mitään seksuaalista suuntausta toista korkeammaksi. Tuttuun ja turvalliseen (ehkä nykymaailmassa vanhanaikaiseenkin?) ajattelumalliin on helppo tukeutua, ja vastakkainasettelu sekä oma pohdinta aiheesta on helpompaa. Koska koen, että itselläni on aiheeseen jotain sanottavaa, päätin tällä kertaa rajata aiheeni näin. Toivottavasti kukaan ei tästä pahastu. :)


 Back in business. 

Koen, että edelleen moni nuori (tai vanhempi) naishenkilö pelkää tehdä aloitetta kasvojen menetyksen/häpeän pelossa. Entä, jos se* ei tykkääkkään musta? Entä, jos se vastaakin kieltävästi? Entä, jos mä en oo sille tarpeeksi?

Nämä ajatukset ovat toki aivan normaaleja, mutta hei vahvat ja ihanat naisolennot - oletteko ajatelleet tätä miesten kannalta? Kyllähän hekin tuntevat ihan samoja tunteita kuin mekin! Yhtä lailla niitä jännittää ja pelottaa, koska se on normaali reaktio. Jokainen kaipaa rakkautta ja hyväksyntää. Jokainen pelkää torjutuksi tulemista ja hylkäystä. Ja näitä molempia puolia jokainen tulee kohtaamaan elämässä - halusi sitä tai ei. Yksi juttu on kuitenkin varmaa: Sitä rakkautta ei voi saada, jos kumpikaan osapuoli ei sitä aloitetta uskalla tehdä. Ja jotta mahdollisuudet onnistua olisivat hieman korkeammat, kannustan naisiakin pohtimaan omaa ''velvollisuuttaan'' asiassa! Sehän on oma häpeä, jos hyvä parisuhde menee sivu suun vain sen takia, että miesosapuoli ei esimerkiksi ehkä usko mahdollisuuksiinsa, eikä siksi tee aloitetta, ja naisotus ei usko mahdollisuuteen, kun mies ei sano mitään. Varmasti turhan monta mahtavaa parisuhteen liekkiä on kuollut jo ennen syntymistään, koska kumpikaan ei uskalla ottaa riskiä. Sääli.

Mä olen tällä hetkellä onnellisesti parisuhteessa, ja mä olin nainen, joka avasi keskustelun. 

Enkä todellakaan niin itsevarmasti, kun te luulette. Kun mä tutustuin tähän kanssani nykyisin asustelevaan herraan, mä odotin sen viestiä varmaan puolitoista viikkoa - ja mietin omaa ''keskustelunavaustani'' seuraavan mokoman. Sydän tykytti, kun mietin, että miten ihmeessä voin lähestyä tätä kiinnostavaa henkilöä (somessa). Mietin, että mitähän se nyt ajattelee musta? En kai kuulosta mitenkään liian kiinnostuneelta? (trust me, tää on ollut aika iso epävarmuustekijä mulla), Ei sitä varmaan kiinnosta, kun ei se laittanut mulle mitään viestiä... 

Mä kuitenkin lopulta päätin lähestyä aihetta huumorin näkökulmasta, ja heitin perinteisen moikkailun jälkeen jotain noloa - ja näin jälkikäteen ajateltuna aika läpinäkyvää - läppää jostain salijutuista. Siitä se kuitenkin lähti, ja tällä hetkellä olen, kuten jo mainitsin, onnellisesti parisuhteessa tämän kyseisen henkilön kanssa.

Muistan ajatelleeni sitä ''the viestiä'' rustaillessani, että hemmetti, täähän voi olla vaan mahdollisuus. Mitä mä voin hävitä? Jos tulee punasta valomerkkiä, niin okei. Kaikesta kuitenkin selvitään, ja kaikella on tarkoituksensa. Koen, että jos sulla on 50/50 uhka vastaan mahdollisuus, niin ajattele sitä mahdollisuuden kautta.

Ehkä parempi asettelu ajatusmallille olisikin


MAHDOLLISUUS vai uhka



Miettikää, miten ajattelette asioista. Älkää olko liikaa yleisten ajattelumallien orjia, vaan päättäkää itse oma mielipiteenne - ja olkaa tarkkoina siitä, missä järjestyksessä ja millä sanoilla asioista puhutte. Eritoten haluan vielä muistuttaa, että NAISET te olette rohkeita, ihania, pystyviä ja kykeneviä tekemään aloitteen. Mä kannustan siihen niin kovin, koska oon saanut itse niin paljon vain sen takia, että uskalsin kerran astua siitä mukavuusalueeltani ulos, ja ottaa riskin. Rakkaus ja rakastuminen on aina riski, mutta entä jos se olisikin mahdollisuus?


Ajatuksia ja mielipiteitä saa heittää aiheesta tänne kommenttiboksiin, Fb'ssä, Snäpissä tai missä vaan muussa somen kanavassa. Onko teillä kokemuksia aiheesta - olitte sitten miehiä tai naisia? Olisi hurjan kiva kuulla erilaisia kokemuksia koskien aihetta! 

Ps. Kiitos vielä kaikista kommenteista erityisesti Snäpin puolella tuosta edellisestä postauksesta! Saatte mut niiiiiin hyvälle mielelle!



*=Pahoittelen ''se''-sanan käyttöä ''hän''-sana sijasta, mutta puhekielisyyden takia 
lyhyempi pronominimme on vaan yksinkertaisesti suomalaiseen suuhun sopivampi. Siksi näin.

maanantai 9. lokakuuta 2017

Kun tajusin, että ''opiskelijaelämä'' ei ollutkaan mun juttu

Postauksen kuvat: Eveliina Väkeväinen.

Moi. Tänään kertaillaan kuulumisia ja pohditaan yllä mainittua lausahdusta. Mitä ihmettä mä oon tehnyt, teen tällä hetkellä ja noh, jätetään se tulevaisuuden mallailu toiseen kertaan. Lisäksi lopussa availen ajatuksiani siitä, mitä tarkoitan opiskelijaelämällä ja miten tajusin sen olevan väärä paikka mulle?

Enempää sanoja tuhlaamatta yritän siirtyä aiheeseen ja kuroa teidät kiinni takaisin mun salamyhkäisen ja suuremmoisen (or not) elämän pariin. 

Yliopisto-opiskelua on takana puolitoista kuukautta, ja alkujärkytyksestäkin aletaan hiljalleen selviytyä. Toki on monia asioita, joista olen aivan kuutamolla, mutta niin on onneksi pari muutakin fuksia - myönsitte sitä tai ette. Tavat opiskella ovat todella itsenäisiä, mikä sopii tälle treenihullulle ja sosiaalisesti erakolle paremmin kuin hyvin: voi aikatauluttaa opiskelunsa aika kivasti treenien ympärille. On niitä pakollisiakin luentoja onneksi, joiden yhteydessä pääsee helposti vuorovaikuttamaan opiskelijatovereiden kanssa mieltä askarruttavista asioista. Lähes poikkeuksetta kaikki tapaamani viestinnän opiskelijat ovat olleet todella helposti lähestyttävää ja lämminhenkistä sakkia. Tuntuu, että jälleen myös oma ''elämäntapa'' - se urheiluhulluus - on otettu hyvin vastaan, eikä ainakaan vielä ole tarvinnut kaverisuhteille antaa tekohengitystä. 

Koska elämäni sisältö ei kummemmin muutu ihmeellisiin suuntiin, ei sitä tarvitse ehkä kertailla postauksen vertaa. Vikellys, kaikki siihen liittyvä oheistreenaus, valmennustyö, yliopisto-opiskelu ja arki poikaystävän kanssa - siinäpä vasta kiva kombo.

Henkilön Heta Vihro kuva.

Pienen postauksen päätteeksi voisin jakaa muutamia pohdintoja otsikon aiheesta: opiskelijaelämästä.
Mä koen, että opiskelijaelämä on yleensä sidottu stereotypiseen diskurssiin* (*=yleinen tapa puhua jostakin tietystä asiasta) tavasta, miten moni opiskelija viettää vapaa-aikaansa opiskelun ulkopuolella: verkostoituen ja pitäen hauskaa - unohtamatta alkoholia. Opiskelijaelämästä pidetään kyllä kiinni kynsin ja hampain myös täällä Jyväskylässä, ja täällä jos jossain saa kyllä olla baarikärpänen vaikka monta kertaa viikossa - ja ihan syyn kanssa! Opiskelijabileitä järjestetään harva se päivä. On poikkareita, kolmioita, approja, excuja ja vaikka mitä happeninkeja. Nostan hattua ihmisille, jotka noissa ryntäilevät. Mä en siihen kyllä kykenisi.

On parikin syytä siihen, että miksi tavanmukainen opiskelijaelämä ei sovi just mulle.


1. Introverttiys ja roolitus ryhmässä


Mä oon joskus aikasemminkin avannut vähän mun persoonallisuutta siinä suhteessa, että saatan ihan hitusen olla introvertti. Introverttiydellä en edelleenkään tarkoita sisäänpäinsuuntautunutta, arkaa tai vähäpuheista persoonaa - haluan enemmän viitata tässä postauksessa mainitsemaani piirteeseen ryhmätilanteiden tavasta syödä kaiken energiani. Oon pohtinut paljon myös sitä, millaisen roolin otan yleensä ryhmissä ja tajusin, että muita miellyttämään pyrkivä persoona helposti ylikuormittuu ryhmätilanteissa ja saattaa ottaa suojakuorekseen hieman ehkä arrogantin käyttäytymismallin. Oli aika pysäyttävää tajuta se fakta, että on vaikea hallita niitä pienen pieniä viestintätapoja, jotka tekevät musta aivan päinvastaisen persoonallisuuden kuin mitä kuvittelen olevani. En tykkää elää sen faktan kanssa, että musta saadaan ylimielinen kuva.


2. Alkoholin käyttö


Hauskaa hyvässä seurassa ehkä kerran-kaks vuodessa, kun on oikea syy juhlia. Muuten näen sen rahantuhlauksena ja ajantuhlauksena. Monesti ei ole edes kovin hyvää, eikä illasta jää käteen oikein mitään. Alaikäiset: Se ei oo sen arvoista. En kannusta juomaan. Toki voi olla seurassa myös juomatta alkoholia, mutta jos nyt puhutaan asioista niiden oikeilla nimillä, niin onhan se suoraansanottuna aika tylsää hengailla paikassa, jonka kävijöiden intressiot ovat ensisijaisesti oman nestetason ylläpidossa - ja käytös usein myös sen mukaista.


3. Prioriteetit


Ensin työ, sitten huvit. Ensin urheilu, opiskelu ja parisuhde - sitten muut jutut. Mulle vain henkilökohtaisesti on tärkeämpää ja antoisampaa huolehtia muista jutuista. Kiva kun ymmärrät, ei haittaa jos et. 
Henkilön Heta Vihro kuva.

Tykkään ihan hirveästi mun opiskelijatovereista, ja toivon tosissani, ettei kukaan katso tämän kohdistuneen heitä kohti. Ei ole siis seurasta kiinni, miksi en yleisesti ottaen lähde rientoihin mukaan. On olemassa myös opiskelijoita, jotka eivät vapaasta tahdostaan syyn tai toisen takia halua osallistua erilaisiin ryhmätilaisuuksiin - oli niissä mukana sitten ilolientä tai ei. Koen, että on tyhmää joutua perustelemaan tekemisiään (esimerkiksi juomattomuuttaan - varsinkin, jos et ole absolutisti), koska jokaisella on kuitenkin oikeus päättää itse valinnoistaan ja priorisoida elämäänsä.

Me olemme erilaisia, ja jokaisella tulisi olla vapaa oikeus tehdä omat valintansa. Toivon, ettei minkään ryhmän (usein hyvinkin tiedostamaton ja tahaton) painostus veisi liikaa opiskelijoita mukaansa kohti valintoja, jotka eivät oikeastaan ole yksilöjen itse tekemiä. 


Pohdi
miksi teet erinäisiä asioita. 
Miksi tietyt asiat kuuluvat arkeesi, mikä merkitys niillä on juuri sinulle? 
Oletko itse ne valinnut, vai onko esimerkiksi joukkopaine ajauttanut sinut samaan sumaan muiden kanssa? 


Uskalla olla erilainen ja ajatella valintojasi omilla aivoillasi. Ei ole häpeä erottua joukosta - oli kyse sitten ulkonäöstä, käytöksestä tai mistä vain muusta asiasta. Tämän taas jälleen kerran muistaessani sain huokaista helpotuksesta ja jättää monta ylimääräistä stressoria pois päiväjärjestyksestä. On turha yrittää tunkea jokaista yhteen ja samaan muottiin, koska kaikki eivät sinne kuitenkaan mahdu. Muistakaa arvostaa ajatuksianne, mielipiteitänne ja valintojanne. Se on yksi avaimista onnellisuuteen.

Kiitos ja aamen, höristään taas!