"Tarvitaan vain aikaa, näin uskon. Ihminen on sopeutuvainen."
----------------------------------------------------------------------------------------------------
Hei.
Jokainen
meistä on ollut jossain vaiheessa elämäänsä oppilaan asemassa - koulussa,
harrastuksissa tai yksinkertaisissa arkipäivän tilanteissa. Mitä
säännöllisempää ja pitkäkestoisempaa yhteinen taival on ollut, sitä suuremmalla
todennäköisyydellä oppilas-opettaja-/koutsi-/mentorisuhde on syventynyt ja
henkilöiden välille on muodostunut kiintymyssuhde. Olisi mahtavaa, että kaikki
tällaiset syvemmät kiintymyssuhteet olisi mahdollista pitää samalla
tasollaan hengissä tästä ikuisuuteen - mutta realististahan tämä ei usein
ole. Usein elämän on tapana tapahtua, ja jomman kumman osapuolen elämän muut
palaset estävät opetussuhteen jatkon joko yhtä aktiivisena tai kokonaan.
Itselleni
vaikeimpia tilanteita nuorena oli ymmärtää, miksi valmentajani vaihtuivat. Enkö
yrittänyt tarpeeksi? Enkö ollut tarpeeksi hyvä? Eivätkö he pitäneet minusta?
Tällaisia kysymyksiä kyselin itseltäni moneen kertaan aina valmentajien
vaihtuessa (ja tätähän tapahtui, olenhan harrastellut vaikka ja mitä). Vasta
vanhempana (ja itse valmentajana toimiessani) olen vasta itse ymmärtänyt
syvällisesti, ettei kyse ollut koskaan siitä, ettenkö olisi yrittänyt - tai
ollut - tarpeeksi. Nyt haluan kertoa saman sinulle.
Kirje mun tytöille
Ensinnäkin,
mä välitän jokaisesta teistä ihan hirmuisesti. Mua kiinnostaa olla tukemassa
jokaisen ahkeran ja kehittymishaluisen treenarin matkaa kohti huippua niin
paljon kuin vain kykenen. Kuten kukaan, mäkään en kuitenkaan ole superihminen.
Mä opiskelen tällä hetkellä rakastamaani alaa Jyväskylässä. Mun elämäni yksi tärkeimmistä
ihmisistä asuu siellä mun kanssani. Jyväskylässä on tällä hetkellä myös mun
omat treenini - elämäni suola - ja työ, josta kovasti tykkään, ja joka
mahdollistaa tuon elämäni suolan. Jyväskylä on mulle koti.
Viime
vuosi oli mulle tosi rankka. Opiskelu, treenit ja alituinen reissaaminen sai
mun koko kehon stressitilaan, josta se ei oo oikeestaan vieläkään palautunut.
Joskus joku viisas sanoi, ettei koskaan pitäisi antaa itsensä olla liian
väsynyt liian kauaa. Mulla on vähän taipumusta yrittää ajaa vielä vaikka bensa
olisi loppunut jo kauan aikaa sitten. Ihmisen kehoa ei oo siihen suunniteltu,
eikä se toimi niin.
Kuluneen
vuoden aikana olen ollut pariin otteeseen liian väsynyt liian pitkään. Viime
syksynä olin aika lähellä burn outtia. Olin koko ajan uupunut. Olotilaa
kuvatakseni en jaksanut pyörittää arkea. Kamppailin mielenterveyteni kanssa,
etten ajautunut syömishäiriöön. Sain ahdistuskohtauksia lähes päivittäin ja
kadotin iloni.
Vaikka
sitä ei uskoisi, pelkkä matkustaminen vie yllättävän paljon energiaa. Vaikka
rakastan valmentamista, en halua riskeerata omaa terveyttäni sen takia.
Palatakseni
kuitenkin muisteluista tähän hetkeen: Nyt asiat ovat suhteellisen hyvin ja voin
taas nähdä asioista sen aurinkoisen puolen. Uskokaa tai älkää, tästäkin löytyy
sellainen.
Tiedostatte
varmasti, että olen valmentajana aika... Noh, käskevä. Haluan usein, että asiat
tehdään minun tavallani ja saatan joskus olla hieman joustamaton ja
autoritäärinen tämän kanssa. Tämä on saattanut olla blokkaamassa teidän
oppimistanne: Työnihän olisi periaatteessa tehdä itseni työttömäksi (=tehdä
teistä itseohjautuvia ja ajattelevia urheilijoita). Tämä on siis itsellenikin
iso oppimisen paikka.
Te
olette hurjan fiksuja. Jokainen. Nyt on ehkä aika antaa teille tilaa huomata
se. Teillä on kaikki valmiudet selviytyä ja kehittyä eteenpäin, jos niin
haluatte. Mä voin tukea teitä, en kuitenkaan tehdä sitä duunia teidän puolesta.
Älkää ajautuko siihen harhaluuloon, että teidän kehittyminen (tai
kehittymättömyys) olisi mun tai jonkun yksittäisen valmentajan ansiota. Olette
juuri siinä seurauksena siitä panoksesta, jonka olette tähän uhranneet - tai
olleet uhraamatta.
Loppujen
lopuksi ei ole valmentajasta kiinni, kuka pääsee pitkälle. Jokainen valmentaja
tukee yksilöllistä kehitystä omalla tavallaan, ja motivoitunut urheilija pääsee
pitkälle, koska osaa poimia eri valmentajien opeista jokaisesta jotain irti ja
on valmis tekemään töitä. "Paraskaan" valmentaja ei kuitenkaan saa
laiskasta urheilijasta loistavaa - koska kukaan ei voi tehdä sitä työtä sun
puolestasi.
Sulle.
Luotan
siihen, että sä osaat tehdä hyviä päätöksiä kehityksesi suhteen. Loppujen
lopuksi, se on sun elämäsi, ei mun. Kaikki sun päätöksesi esimerkiksi
priorisoinnista ovat sun päätöksiä - näin myös seuraamukset. Minä ja muut
koutsina toimivat halutaan auttaa sua tekemään niitä hyviä päätöksiä käymällä
läpi plussia ja miinuksia tulevien vaihtoehtojen kohdalla.
En
pakota, suosittelen:
-
Kysy siis rohkeasti apua, kun sitä tarvitset. Ota ongelmatilanteissa rohkeasti
yhteyttä ihmisiin, joilla on enemmän kokemusta aiheesta
-
Hae aktiivisesti palautetta omasta tekemisestä
-
Työskentele mielesi kanssa (itsereflektointi esim. päivyriin) ja opettele
tuntemaan oma kehosi
- Usko itseesi.
Lopuksi
Tuntuuhan
se pahalta. Kyse on kuitenkin vaan siitä, että elämä menee eteenpäin ja asiat
muuttuvat. Usein muutos on hyvästä. Miettikää, mitä kaikkea uutta tää voikaan
tuoda teidän elämään! Ottakaa kaikki irti. Muistelkaa mun oppeja kun en oo
paikalla. Oppikaa paljon uutta, kun en oo paikalla. Kun pidän treenejä,
opettakaa mulle kaikki uusi, mitä olette oppineet.
Mua
kiinnostaa, ja mua saa häiritä. Mä olen tässä edelleen, seison vaan askeleen
kauempana.
Luotan
siihen, että sä osaat tehdä hyviä päätöksiä kehityksesi suhteen.