lauantai 4. marraskuuta 2017

Suorittajasta uupumukseen

Moi.

Tänään puhutaan aiheesta, joka on tällä hetkellä omassa elämässäni e-rit-täin tuntuvassa roolissa. Tänään puhutaan aiheesta, jota olen ehkä joskus sipaissut, mutta jonka oikea luonne on ehkä jäänyt pimentoon aikana, jolloin en edes halunnut uskoa siihen. Tänään puhutaan suorittajan elämäntavasta, ja siitä, minkälaisia huonoja juttuja se voi mahdollisesti tuoda mukanansa.

Alustetaan vaikka sillä, että olen tosissaan parikymppinen nuori neitokainen, jolla on kaikki asiat päällisin puolin aina ollut kaikki tosi hienosti. Voin kuitenkin melkein varmasti sanoa, että lähes jokainen tätä tekstiä tällä erää lukeva tietää allekirjoittaneen ''tyylin elää''. Olen välillä kirjoitellutkin siitä, kuinka stressi painaa päälle, eikä oikein jaksa. Seuraavassa postauksessa puhkunkin taas intoa kertoessani, kuinka paljon olen taas tehnyt ja saanut aikaan. Miellyttäminen, hyvät suoritukset ja alituinen kiire koristavat nuoruusvuosiani tähän päivään saakka, ja niiden pohjalle olenkin tainnut identiteettini rakentaa. Tällä postauksella yritän herätellä itseäni ja muita suorittajia ajattelemaan realistisesti: Onko se pidemmän päälle kuitenkaan kannattavaa?

Aika lailla vuosi takaperin pohdin suorittajaluonnettani ja sitä, kuinka ehkä ollaan menossa hiljalleen väärään suuntaan. Palatessani Aasian mailta mikään ei kuitenkaan oikeasti muuttunut. Tein subitöitä, valmennustöitä. omia urheilujuttuja ja opiskelin pääsykokeisiin. Tuskailin identiteettikriisin kanssa pitäessäni kilpailutaukoa ja ihmettelin häiritseviä pieniä fyysisiä ja psyykksiä oireiluja (muun muassa väsymys, muistiongelmat ja mielialojen heittelyt). Kesän aikana yritin ottaa mielestäni rennommin, mutta eihän se ihan niin tainut mennä. Alkukesän ravasin pääsykokeissa, jonka jälkeen kävin koutsireissulla Ruotsissa, Siilinjärvellä, Hämeenlinnassa, Ypäjällä. Näiden lisäksi hoidin valmennusvelvollisuudet ja uusien hevosten koulutukset Venlan kanssa ja treenailin omia juttuja salilla. Kesän loppupuolella valmisteltiinkin kaikkia muuttojuttuja ja elokuun alussa tapahtui muutto uudelle paikkakunnalle. Uusi paikkakunta ja ''uusi elämä'' toi omat haasteensa: alituisen reissaamisen, koulutyöt, valmennusjutut, oman urheilun ja ylipäätään arjen pyörittämisen. 

Ja nyt vihdoin päästäänkin hetkeen, siihen ensimmäiseen ISOON HERÄTYKSEEN, kun allekirjoittanut alkoi tajuta, ettei näin voisi jatkua. Tämä herätys ei tullut kertarysäyksellä, vaan hiljalleen - kuin joku olisi kiusallaan heitellyt kiviä reppuuni huomaamatta - vain katsoakseen, kuinka kauan jaksan niitä kantaa. Nyt kroppani oireilee erittäin paljon fyysisesti, esimerkiksi reisien uskomattoman sitkeällä voimattomuudella, hengen haukkomisella pienessäkin rasituksessa, huonossa palautumisessa... Otetaan esimerkkinä vaikka tuo arkipyöräily. Ihanaa kevyttä arkiliikuntaa? Itselleni suuri taistelu, kuin puskisi vastatuulessa ylämäkeen - mummojen ohittaessa sut tasamaalla. Mä en ole lääkäri, mutta musta alkaa pikkuhiljaa tuntua, ettei tuo ole aivan normaalia, kyllä mä kuitenkin liikun aika paljon. Lisäksi olen saanut ''nauttia'' aivan uusista tuttavuuksista kuten jatkuvasta asentohuimauksesta, kaiken säikkymisestä (varsinkin äänet) ja mielialojen järkyttävästä heittelystä (näkyy motivaation laskuna, ahdistuneisuutena, surumielisyytenä ilman syytä). Mutta kaikista pahintahan on se uupumus. Vaikka olisit nukkunut kymmenen tuntia tai viettänyt vapaapäiviä, se ei vaan katoa. Tunne siitä, ettet jaksaisi tehdä yhtään mitään: Et tehdä ruokaa, kävellä tai ajatella.

Tämän hetken tilannetta kuvaa hyvin sana turhautuminen. Olen fyysisesti ja henkisesti aivan rikki kaikesta tekemisestä, mutta suorittamisen lopettaminen tuottaa järjettömiä ahdistuskohtauksia, jotka ajavat takaisin oravanpyörään. Turhautuminen tulee myös esiin urheilussa, jossa kaikki tulokset vaan laskevat laskemistaan, kun kroppa laittaa vastaan. Ei jaksa, ei pysty, ei kykyene. Lepopäivät eivät enää toimi ja motivaatio laskee kuin lehmän häntä. Voin kuvitella nyt miltä paha loukkaantuminen urheilijasta tuntuu: se turhautuminen, kun ei kykene treenaamaan täysillä - tai vaikka yrittäisi täysillä, ei saa itsestään irti sitä sataa prosenttia. Turhauttavaa on olla fyysisesti äärirajoillaan, ja saada kuulla tekevänsä 8 kiloa pienemmillä painoilla kuin aikaisemmin. 
Tää on semmonen juttu, jota en toivoisi kenenkään joutuvan kokemaan.


Siinä vaiheessa, kun kaverit kysyvät miten sä voit, ja sun tekisi mieli vaan itkeä, ollaan jo aika hälyttävillä vesillä.


Mä tiedän, että suorittajana on todella helppoa sivuuttaa muitten varoitukset - onhan muakin yritetty varoitella monen ihmisen toimesta. On helppoa ja kivaa ajatella, että kyllä pärjään ja kyllä jaksan. Jossain vaiheessa kuitenkin tulee stoppi, koska kukaan meistä ei ole kone. Kukaan meistä ei pysty kantamaan sitä jäätävää kivillä täytettyä reppua ikuisesti. Kroonistuessaan stressillä on seurauksia, jotka voivat jäädä kiusaamaan erittäin pitkäksi aikaa. Tiettyyn pisteeseen asti on helppo juosta paikasta toiseen ja vielä hymyilläkkin. Sitten kun se hymy jää pois, vahinko on usein jo tapahtunut.

Mä toivon, että olisin itse osannut ottaa vähän rennommin vähän aikaisemmin. Nyt kärsin seurauksista, jotka olen todennäköisesti itse itselleni aiheuttanut. Mä toivon, että jokainen tätä tekstiä lukeva tajuaisi, että minkään kalenteria täyttävän asian ei tulisi tulla oman terveyden edelle. Pitäkää huolta myös läheistenne hyvinvoinnista, ja uskaltakaa väittää suoritusyhteiskunnalle vastaan. Kiire ei välttämättä korreloi hyvän elämän kanssa, eikä yksilön arvo riipu tekemisen määrästä. Jos tunnistat itsestäsi vähääkään suorittajan vikaa, niin pidä oikeasti mielessä pari asiaa:

1. Palautuminen on kehityksen edellytys
2. Pelkkä nukkuminen ei riitä palautumiseksi
3. Opiskelu ei ole palautumista
4. ... Eikä urheilu
5. You can't pour from an empty cup.
Tältä näyttää uupumus, kun asiat rullaavat

Älkää huolestuko. Mun arjessa on paljon ihania ja voimaannuttavia juttuja, enkä oo ihan toimintakyvytön. Mä olen ehkä vähän prosessissa itseni ja kyseisen aiheen kanssa, mutta uskoisin tän postauksen jotenkin auttavan mua - ja toivottavasti jotakuta muutakin tajuamaan omaa tilannettaan paremmin. En tiedä vielä tarkalleen, kuinka mun tulisi vielä tätä aihetta purkaa, mutta ehkä se selkeytyy jossain vaiheessa. Asiat voisivat olla paremminkin, mutta on paljon asioita, jotka ovat hyvin. Mä saatoin ''epäonnistua'' superihmisenä, mutta ehkä se olikin vain harhakuvitelma mun päässä. Ehkä musta tuleekin jotain aivan muuta.





Memo itselle: Jos poltat itsesi loppuun, et kykene antamaan kellekkään mitään.

Ei kommentteja: