perjantai 8. joulukuuta 2017

ELÄMÄNI KOEKANIININA

Hei, moi ja tervehdys jälleen.

Ja kiitos kaikista viesteistä edelliseen postaukseeni liittyen, ootte ihan mahtavia. Kiitos sulle, pienet ja suuret sanasi merkitsevät ja helpottavat toisen ihmisotuksen eloa.

Kiitosten jälkeen voidaankin mennä tämänpäiväisen postauksen pariin, jossa käsittelen elämääni koekaniinina: tämän syksyn opintomatkaa itsestäni, kun osallistuin liikuntabiologian opiskelijoiden kanditutkimukseen nopeusvoiman kehittämisestä. Alkuun avaan vähän tutkimukseen osallistumista, käytännön treenejä ja loppuun pohdin kaikkea sitä ''käteen jäänyttä'' matskua. Postauksen kuvamateriaalin tarjoaa takaisinheitto vuodentakaiseen valmistumiseen.

1. Voisinko vähän avata... Mistä on kyse? Miten mä eksyin tähän mukaan?

En osaa kertoa tutkimuksesta muuta kuin oman näkökulmani, joten pahoittelen tieteellisen terminologian ja muun kattavan perustelun puuttumista. Osaan kertoa mitä tehtiin, en ehkä miksi.
Perusideana oli siis teettää koehenkilöillä parin kuukauden mittainen treenijakso, ja mitata tapahtuuko koehenkilöillä kehitystä lihasten käyttönopeudessa tai maksimivoiman tuotossa. Tutkimuksessa mitattiin käsitykseni mukaan myös palautumista ja sen vaikutusta lihasaktivaatioon ja voimantuottoon. 

Löysin tutkimuksen yliopistomme sivuilta sitä selaillessani (ennen oman opiskeluni alkua elokuussa), ja päätin ''ihan läpällä'' lähteä kokeilemaan, koska MIKSI EI? Olen aina ollut innostunut kaikesta uudesta ja ihmeellisestä - eritoten, jos se koskee urheilua tai voin saada siitä jotain dataa itsestäni.

2. Mitä käytännössä tapahtui?

Alkuun oli pari viikkoa erilaisia mittauksia: Inbodya, verikokeita ja voimatestejä. Ensimmäisten testiviikkojen jälkeen kalenterimme valtasivat harjoitusviikot, välitestit, loput harjoitusviikot sekä lopputestit. Harjoitusviikoilla treenasimme kaksi kertaa viikossa yleensä pareittain. Treenimme koostui lämmittelystä, sekä kyykky- ja penkkisarjoista, joiden pituus vaihteli viikon mukaan. Kuormat vaihtelivat päiväkohtaisesti nopeuden mukaan, jota mitattiin jokaisessa sarjassa (=hyvin syöneenä ja levänneenä sai lämppäsarjoissa korkeampia nopeuksia, mikä nosti sarjapainoja korkeammaksi. Väsyneenä treenipainot pysyivät pienempinä.) Treenit toistettiin samalla kaavalla joka kerta.

3. Tapahtuiko muutosta?

Kokonaismuutoksesta on vaikea antaa tarkkaa tietoa, sillä datan analysointi on vasta aloitettu tutkimusaineiston keruun loputtua. Osaan kuitenkin sanoa, että omalla kohdallani suurin kehitys tapahtui nopeudessa, sekä jaloissa että käsissä. Maksimivoima taas parani yläkropalla (penkki) hurjasti enemmän kuin jaloissa (syväkyykky). Inbody-tulokseni muuttuivat myös omasta mielestäni parempaan rasvamassan korvaantuessa lihaksella - tosin uskon tässä olleen vaikutusta myös ruokavalion muutoksilla.

4. Mitä mä opin tästä?


1) Levon merkitys suorituskykyyn on merkittävä
Olen aikaisemmin ajatellut, että välipäivät ovat turhia, eikä niillä tee mitään... Nyt ehkä osaan viisaampana sanoa, että välipäivillä oli suuri merkitys omaan suoritustasooni. Vaikka edellispäivänä olisi ollut kuinka kevyt treeni, on se silti ollut treeni- eikä välipäivä, mikä näkyi väsymyksenä lihaksissa.


2) Ruokailujen ajoituksen merkitys suorituskykyyn on merkittävä
Asia, johon en ennen kiinnittänyt huomiota. Tutkimuksen aikana halusi aina saada itsestään 100 prosenttia irti, mikä osaltaan vaati sopivaa energiatankkausta ennen treeniä. Ei liian raskas, ei liian kevyt - ei liian aikaisin tai liian myöhään. 


3) Fiilis ei kerro suorituskyvystäsi kaikkea
Ne päivät, jolloin ketutti, saattoivat olla niitä päiviä, jolloin tulokset paukkuivat. Ne päivät, jolloin jalat painoivat tonnin, eivät välttämättä olleet niitä huonoimpia päiviä: joskus fiilis ei vaan mene yks yhteen tuloksien kanssa.


4) Treenikaverien ja vetäjien asenne vaikuttaa 
...Positiivisesti ja negatiivisesti omaan suorituskykyyn. Jos kaveri on kova painostaja tai iloinen tsemppaaja, saan itsestäni irti paljon enemmän kuin passiivisesta treenitoverista, vaikka ajattelin, etteivät ne muut mun treeniin vaikuta...?


5) Tuloksia syntyy jo kahdella treenillä viikossa!

Tämä hämmästytti ehkä kaikkein eniten. Miten niin vähillä treeneillä voi saada noin paljon kehitystä? Mutta pakko kai se on uskoa. Eli quality over quantity: laatu ennen määrää. Kun treenaat järkevästi, saat tuloksia pienemmällä ajankäytöllä. 
Kaiken kaikkiaan olen aivan super iloinen, että päätin lähteä tälle matkalle mukaan! Vaikka välillä kehitystä ei tapahtunut ja saattoi olla rankkaa tai vaikeaa, olen erittäin tyytyväinen ja iloinen, että osallistuin. Opin mittausten avulla paljon omasta kropastani, ja asioista, jotka vaikuttavat omaan suorituskykyyni merkittävästi. Hieno kokemus, jota suorsittelen jokaiselle suurella lämmöllä!

Mikäli jotain kysyttävää ilmenee, vastailen mielelläni. Palaillaan aiheen pariin luultavasti vielä helmikuussa, kun saan virallisen datan itselleni!

Kuvat: Lumi Björn

tiistai 28. marraskuuta 2017

VIDEO: Yksi vaikeimmista päätöksistäni



  Moikka. Pahoittelen taukoja ja sönkötystä. Heittäkää kommenttia, jos haluatte lisää videoita tai tää herätti jotain ajatuksenjuoksua jota haluasitte jakaa mulle (myös anonyymina). 

lauantai 4. marraskuuta 2017

Suorittajasta uupumukseen

Moi.

Tänään puhutaan aiheesta, joka on tällä hetkellä omassa elämässäni e-rit-täin tuntuvassa roolissa. Tänään puhutaan aiheesta, jota olen ehkä joskus sipaissut, mutta jonka oikea luonne on ehkä jäänyt pimentoon aikana, jolloin en edes halunnut uskoa siihen. Tänään puhutaan suorittajan elämäntavasta, ja siitä, minkälaisia huonoja juttuja se voi mahdollisesti tuoda mukanansa.

Alustetaan vaikka sillä, että olen tosissaan parikymppinen nuori neitokainen, jolla on kaikki asiat päällisin puolin aina ollut kaikki tosi hienosti. Voin kuitenkin melkein varmasti sanoa, että lähes jokainen tätä tekstiä tällä erää lukeva tietää allekirjoittaneen ''tyylin elää''. Olen välillä kirjoitellutkin siitä, kuinka stressi painaa päälle, eikä oikein jaksa. Seuraavassa postauksessa puhkunkin taas intoa kertoessani, kuinka paljon olen taas tehnyt ja saanut aikaan. Miellyttäminen, hyvät suoritukset ja alituinen kiire koristavat nuoruusvuosiani tähän päivään saakka, ja niiden pohjalle olenkin tainnut identiteettini rakentaa. Tällä postauksella yritän herätellä itseäni ja muita suorittajia ajattelemaan realistisesti: Onko se pidemmän päälle kuitenkaan kannattavaa?

Aika lailla vuosi takaperin pohdin suorittajaluonnettani ja sitä, kuinka ehkä ollaan menossa hiljalleen väärään suuntaan. Palatessani Aasian mailta mikään ei kuitenkaan oikeasti muuttunut. Tein subitöitä, valmennustöitä. omia urheilujuttuja ja opiskelin pääsykokeisiin. Tuskailin identiteettikriisin kanssa pitäessäni kilpailutaukoa ja ihmettelin häiritseviä pieniä fyysisiä ja psyykksiä oireiluja (muun muassa väsymys, muistiongelmat ja mielialojen heittelyt). Kesän aikana yritin ottaa mielestäni rennommin, mutta eihän se ihan niin tainut mennä. Alkukesän ravasin pääsykokeissa, jonka jälkeen kävin koutsireissulla Ruotsissa, Siilinjärvellä, Hämeenlinnassa, Ypäjällä. Näiden lisäksi hoidin valmennusvelvollisuudet ja uusien hevosten koulutukset Venlan kanssa ja treenailin omia juttuja salilla. Kesän loppupuolella valmisteltiinkin kaikkia muuttojuttuja ja elokuun alussa tapahtui muutto uudelle paikkakunnalle. Uusi paikkakunta ja ''uusi elämä'' toi omat haasteensa: alituisen reissaamisen, koulutyöt, valmennusjutut, oman urheilun ja ylipäätään arjen pyörittämisen. 

Ja nyt vihdoin päästäänkin hetkeen, siihen ensimmäiseen ISOON HERÄTYKSEEN, kun allekirjoittanut alkoi tajuta, ettei näin voisi jatkua. Tämä herätys ei tullut kertarysäyksellä, vaan hiljalleen - kuin joku olisi kiusallaan heitellyt kiviä reppuuni huomaamatta - vain katsoakseen, kuinka kauan jaksan niitä kantaa. Nyt kroppani oireilee erittäin paljon fyysisesti, esimerkiksi reisien uskomattoman sitkeällä voimattomuudella, hengen haukkomisella pienessäkin rasituksessa, huonossa palautumisessa... Otetaan esimerkkinä vaikka tuo arkipyöräily. Ihanaa kevyttä arkiliikuntaa? Itselleni suuri taistelu, kuin puskisi vastatuulessa ylämäkeen - mummojen ohittaessa sut tasamaalla. Mä en ole lääkäri, mutta musta alkaa pikkuhiljaa tuntua, ettei tuo ole aivan normaalia, kyllä mä kuitenkin liikun aika paljon. Lisäksi olen saanut ''nauttia'' aivan uusista tuttavuuksista kuten jatkuvasta asentohuimauksesta, kaiken säikkymisestä (varsinkin äänet) ja mielialojen järkyttävästä heittelystä (näkyy motivaation laskuna, ahdistuneisuutena, surumielisyytenä ilman syytä). Mutta kaikista pahintahan on se uupumus. Vaikka olisit nukkunut kymmenen tuntia tai viettänyt vapaapäiviä, se ei vaan katoa. Tunne siitä, ettet jaksaisi tehdä yhtään mitään: Et tehdä ruokaa, kävellä tai ajatella.

Tämän hetken tilannetta kuvaa hyvin sana turhautuminen. Olen fyysisesti ja henkisesti aivan rikki kaikesta tekemisestä, mutta suorittamisen lopettaminen tuottaa järjettömiä ahdistuskohtauksia, jotka ajavat takaisin oravanpyörään. Turhautuminen tulee myös esiin urheilussa, jossa kaikki tulokset vaan laskevat laskemistaan, kun kroppa laittaa vastaan. Ei jaksa, ei pysty, ei kykyene. Lepopäivät eivät enää toimi ja motivaatio laskee kuin lehmän häntä. Voin kuvitella nyt miltä paha loukkaantuminen urheilijasta tuntuu: se turhautuminen, kun ei kykene treenaamaan täysillä - tai vaikka yrittäisi täysillä, ei saa itsestään irti sitä sataa prosenttia. Turhauttavaa on olla fyysisesti äärirajoillaan, ja saada kuulla tekevänsä 8 kiloa pienemmillä painoilla kuin aikaisemmin. 
Tää on semmonen juttu, jota en toivoisi kenenkään joutuvan kokemaan.


Siinä vaiheessa, kun kaverit kysyvät miten sä voit, ja sun tekisi mieli vaan itkeä, ollaan jo aika hälyttävillä vesillä.


Mä tiedän, että suorittajana on todella helppoa sivuuttaa muitten varoitukset - onhan muakin yritetty varoitella monen ihmisen toimesta. On helppoa ja kivaa ajatella, että kyllä pärjään ja kyllä jaksan. Jossain vaiheessa kuitenkin tulee stoppi, koska kukaan meistä ei ole kone. Kukaan meistä ei pysty kantamaan sitä jäätävää kivillä täytettyä reppua ikuisesti. Kroonistuessaan stressillä on seurauksia, jotka voivat jäädä kiusaamaan erittäin pitkäksi aikaa. Tiettyyn pisteeseen asti on helppo juosta paikasta toiseen ja vielä hymyilläkkin. Sitten kun se hymy jää pois, vahinko on usein jo tapahtunut.

Mä toivon, että olisin itse osannut ottaa vähän rennommin vähän aikaisemmin. Nyt kärsin seurauksista, jotka olen todennäköisesti itse itselleni aiheuttanut. Mä toivon, että jokainen tätä tekstiä lukeva tajuaisi, että minkään kalenteria täyttävän asian ei tulisi tulla oman terveyden edelle. Pitäkää huolta myös läheistenne hyvinvoinnista, ja uskaltakaa väittää suoritusyhteiskunnalle vastaan. Kiire ei välttämättä korreloi hyvän elämän kanssa, eikä yksilön arvo riipu tekemisen määrästä. Jos tunnistat itsestäsi vähääkään suorittajan vikaa, niin pidä oikeasti mielessä pari asiaa:

1. Palautuminen on kehityksen edellytys
2. Pelkkä nukkuminen ei riitä palautumiseksi
3. Opiskelu ei ole palautumista
4. ... Eikä urheilu
5. You can't pour from an empty cup.
Tältä näyttää uupumus, kun asiat rullaavat

Älkää huolestuko. Mun arjessa on paljon ihania ja voimaannuttavia juttuja, enkä oo ihan toimintakyvytön. Mä olen ehkä vähän prosessissa itseni ja kyseisen aiheen kanssa, mutta uskoisin tän postauksen jotenkin auttavan mua - ja toivottavasti jotakuta muutakin tajuamaan omaa tilannettaan paremmin. En tiedä vielä tarkalleen, kuinka mun tulisi vielä tätä aihetta purkaa, mutta ehkä se selkeytyy jossain vaiheessa. Asiat voisivat olla paremminkin, mutta on paljon asioita, jotka ovat hyvin. Mä saatoin ''epäonnistua'' superihmisenä, mutta ehkä se olikin vain harhakuvitelma mun päässä. Ehkä musta tuleekin jotain aivan muuta.





Memo itselle: Jos poltat itsesi loppuun, et kykene antamaan kellekkään mitään.

sunnuntai 15. lokakuuta 2017

Nainen, tee aloite!

 Moikka jälleen! 


Täällä jälleen, keittiön pöydän äärellä hymisen tyytyväisenä pohtiessani viime viikon tapahtumia. Alkuviikko oli hieman rankka, mutta loppua kohti parani huomattavasti ja muutamia kohokohtia kuluneelta viikolta mainitakseni haluaisin kertoa, että kävin kokeilemassa rugbya, pääsin vihdoin oikeasti pukkeilemaan kotisalillani ja sain sekä ohjelmat, että musiikit ideoitua! Mah-ta-vaa. Lisäksi sain jälleen kerran syvällistä analyysia (=kehuja) tuntemattomilta luonteestani: Yksi kehui aggressiiviseksi (rugbykokeilussa... Jee, tein vaikutuksen!) ja toinen heitti ihan out of the blue kommenttia pienten keskusteluhetkien päätteeksi: ''Sä taidat olla aika filosofinen persoona? Ja aika fiksukin''. Nää saa iloisen naaman vielä suurempaan virneeseen. Kiitos.

Alkujaaritteluiden jälkeen päästäänkin aiheeseen, josta olen halunnut jo pienen tovin kirjoittaa. Aihe koskee miesten ja naisten välisiä rooleja parisuhteessa - ja eritoten sen alkutaipaleilla. Nykyaikana sanotaan, ettei ole välttämättä aina sen miehen jobi ''tehdä aloitetta'' - sitä ensimmäistä siirtoa esimerkiksi keskustelun aloituksessa kiinnostavan tyypin kanssa, treffeille pyytämisessä tai vaikka seurustelusuhteen vakituistamisessa. 

Ja tässä vaiheessa tajusin, että kirjoitan miehen ja naisen välisestä parisuhteesta. Minulla ei ole mitään muunkaanlaisia parisuhteita vastaan, enkä halua kategorisoida tai nostaa mitään seksuaalista suuntausta toista korkeammaksi. Tuttuun ja turvalliseen (ehkä nykymaailmassa vanhanaikaiseenkin?) ajattelumalliin on helppo tukeutua, ja vastakkainasettelu sekä oma pohdinta aiheesta on helpompaa. Koska koen, että itselläni on aiheeseen jotain sanottavaa, päätin tällä kertaa rajata aiheeni näin. Toivottavasti kukaan ei tästä pahastu. :)


 Back in business. 

Koen, että edelleen moni nuori (tai vanhempi) naishenkilö pelkää tehdä aloitetta kasvojen menetyksen/häpeän pelossa. Entä, jos se* ei tykkääkkään musta? Entä, jos se vastaakin kieltävästi? Entä, jos mä en oo sille tarpeeksi?

Nämä ajatukset ovat toki aivan normaaleja, mutta hei vahvat ja ihanat naisolennot - oletteko ajatelleet tätä miesten kannalta? Kyllähän hekin tuntevat ihan samoja tunteita kuin mekin! Yhtä lailla niitä jännittää ja pelottaa, koska se on normaali reaktio. Jokainen kaipaa rakkautta ja hyväksyntää. Jokainen pelkää torjutuksi tulemista ja hylkäystä. Ja näitä molempia puolia jokainen tulee kohtaamaan elämässä - halusi sitä tai ei. Yksi juttu on kuitenkin varmaa: Sitä rakkautta ei voi saada, jos kumpikaan osapuoli ei sitä aloitetta uskalla tehdä. Ja jotta mahdollisuudet onnistua olisivat hieman korkeammat, kannustan naisiakin pohtimaan omaa ''velvollisuuttaan'' asiassa! Sehän on oma häpeä, jos hyvä parisuhde menee sivu suun vain sen takia, että miesosapuoli ei esimerkiksi ehkä usko mahdollisuuksiinsa, eikä siksi tee aloitetta, ja naisotus ei usko mahdollisuuteen, kun mies ei sano mitään. Varmasti turhan monta mahtavaa parisuhteen liekkiä on kuollut jo ennen syntymistään, koska kumpikaan ei uskalla ottaa riskiä. Sääli.

Mä olen tällä hetkellä onnellisesti parisuhteessa, ja mä olin nainen, joka avasi keskustelun. 

Enkä todellakaan niin itsevarmasti, kun te luulette. Kun mä tutustuin tähän kanssani nykyisin asustelevaan herraan, mä odotin sen viestiä varmaan puolitoista viikkoa - ja mietin omaa ''keskustelunavaustani'' seuraavan mokoman. Sydän tykytti, kun mietin, että miten ihmeessä voin lähestyä tätä kiinnostavaa henkilöä (somessa). Mietin, että mitähän se nyt ajattelee musta? En kai kuulosta mitenkään liian kiinnostuneelta? (trust me, tää on ollut aika iso epävarmuustekijä mulla), Ei sitä varmaan kiinnosta, kun ei se laittanut mulle mitään viestiä... 

Mä kuitenkin lopulta päätin lähestyä aihetta huumorin näkökulmasta, ja heitin perinteisen moikkailun jälkeen jotain noloa - ja näin jälkikäteen ajateltuna aika läpinäkyvää - läppää jostain salijutuista. Siitä se kuitenkin lähti, ja tällä hetkellä olen, kuten jo mainitsin, onnellisesti parisuhteessa tämän kyseisen henkilön kanssa.

Muistan ajatelleeni sitä ''the viestiä'' rustaillessani, että hemmetti, täähän voi olla vaan mahdollisuus. Mitä mä voin hävitä? Jos tulee punasta valomerkkiä, niin okei. Kaikesta kuitenkin selvitään, ja kaikella on tarkoituksensa. Koen, että jos sulla on 50/50 uhka vastaan mahdollisuus, niin ajattele sitä mahdollisuuden kautta.

Ehkä parempi asettelu ajatusmallille olisikin


MAHDOLLISUUS vai uhka



Miettikää, miten ajattelette asioista. Älkää olko liikaa yleisten ajattelumallien orjia, vaan päättäkää itse oma mielipiteenne - ja olkaa tarkkoina siitä, missä järjestyksessä ja millä sanoilla asioista puhutte. Eritoten haluan vielä muistuttaa, että NAISET te olette rohkeita, ihania, pystyviä ja kykeneviä tekemään aloitteen. Mä kannustan siihen niin kovin, koska oon saanut itse niin paljon vain sen takia, että uskalsin kerran astua siitä mukavuusalueeltani ulos, ja ottaa riskin. Rakkaus ja rakastuminen on aina riski, mutta entä jos se olisikin mahdollisuus?


Ajatuksia ja mielipiteitä saa heittää aiheesta tänne kommenttiboksiin, Fb'ssä, Snäpissä tai missä vaan muussa somen kanavassa. Onko teillä kokemuksia aiheesta - olitte sitten miehiä tai naisia? Olisi hurjan kiva kuulla erilaisia kokemuksia koskien aihetta! 

Ps. Kiitos vielä kaikista kommenteista erityisesti Snäpin puolella tuosta edellisestä postauksesta! Saatte mut niiiiiin hyvälle mielelle!



*=Pahoittelen ''se''-sanan käyttöä ''hän''-sana sijasta, mutta puhekielisyyden takia 
lyhyempi pronominimme on vaan yksinkertaisesti suomalaiseen suuhun sopivampi. Siksi näin.

maanantai 9. lokakuuta 2017

Kun tajusin, että ''opiskelijaelämä'' ei ollutkaan mun juttu

Postauksen kuvat: Eveliina Väkeväinen.

Moi. Tänään kertaillaan kuulumisia ja pohditaan yllä mainittua lausahdusta. Mitä ihmettä mä oon tehnyt, teen tällä hetkellä ja noh, jätetään se tulevaisuuden mallailu toiseen kertaan. Lisäksi lopussa availen ajatuksiani siitä, mitä tarkoitan opiskelijaelämällä ja miten tajusin sen olevan väärä paikka mulle?

Enempää sanoja tuhlaamatta yritän siirtyä aiheeseen ja kuroa teidät kiinni takaisin mun salamyhkäisen ja suuremmoisen (or not) elämän pariin. 

Yliopisto-opiskelua on takana puolitoista kuukautta, ja alkujärkytyksestäkin aletaan hiljalleen selviytyä. Toki on monia asioita, joista olen aivan kuutamolla, mutta niin on onneksi pari muutakin fuksia - myönsitte sitä tai ette. Tavat opiskella ovat todella itsenäisiä, mikä sopii tälle treenihullulle ja sosiaalisesti erakolle paremmin kuin hyvin: voi aikatauluttaa opiskelunsa aika kivasti treenien ympärille. On niitä pakollisiakin luentoja onneksi, joiden yhteydessä pääsee helposti vuorovaikuttamaan opiskelijatovereiden kanssa mieltä askarruttavista asioista. Lähes poikkeuksetta kaikki tapaamani viestinnän opiskelijat ovat olleet todella helposti lähestyttävää ja lämminhenkistä sakkia. Tuntuu, että jälleen myös oma ''elämäntapa'' - se urheiluhulluus - on otettu hyvin vastaan, eikä ainakaan vielä ole tarvinnut kaverisuhteille antaa tekohengitystä. 

Koska elämäni sisältö ei kummemmin muutu ihmeellisiin suuntiin, ei sitä tarvitse ehkä kertailla postauksen vertaa. Vikellys, kaikki siihen liittyvä oheistreenaus, valmennustyö, yliopisto-opiskelu ja arki poikaystävän kanssa - siinäpä vasta kiva kombo.

Henkilön Heta Vihro kuva.

Pienen postauksen päätteeksi voisin jakaa muutamia pohdintoja otsikon aiheesta: opiskelijaelämästä.
Mä koen, että opiskelijaelämä on yleensä sidottu stereotypiseen diskurssiin* (*=yleinen tapa puhua jostakin tietystä asiasta) tavasta, miten moni opiskelija viettää vapaa-aikaansa opiskelun ulkopuolella: verkostoituen ja pitäen hauskaa - unohtamatta alkoholia. Opiskelijaelämästä pidetään kyllä kiinni kynsin ja hampain myös täällä Jyväskylässä, ja täällä jos jossain saa kyllä olla baarikärpänen vaikka monta kertaa viikossa - ja ihan syyn kanssa! Opiskelijabileitä järjestetään harva se päivä. On poikkareita, kolmioita, approja, excuja ja vaikka mitä happeninkeja. Nostan hattua ihmisille, jotka noissa ryntäilevät. Mä en siihen kyllä kykenisi.

On parikin syytä siihen, että miksi tavanmukainen opiskelijaelämä ei sovi just mulle.


1. Introverttiys ja roolitus ryhmässä


Mä oon joskus aikasemminkin avannut vähän mun persoonallisuutta siinä suhteessa, että saatan ihan hitusen olla introvertti. Introverttiydellä en edelleenkään tarkoita sisäänpäinsuuntautunutta, arkaa tai vähäpuheista persoonaa - haluan enemmän viitata tässä postauksessa mainitsemaani piirteeseen ryhmätilanteiden tavasta syödä kaiken energiani. Oon pohtinut paljon myös sitä, millaisen roolin otan yleensä ryhmissä ja tajusin, että muita miellyttämään pyrkivä persoona helposti ylikuormittuu ryhmätilanteissa ja saattaa ottaa suojakuorekseen hieman ehkä arrogantin käyttäytymismallin. Oli aika pysäyttävää tajuta se fakta, että on vaikea hallita niitä pienen pieniä viestintätapoja, jotka tekevät musta aivan päinvastaisen persoonallisuuden kuin mitä kuvittelen olevani. En tykkää elää sen faktan kanssa, että musta saadaan ylimielinen kuva.


2. Alkoholin käyttö


Hauskaa hyvässä seurassa ehkä kerran-kaks vuodessa, kun on oikea syy juhlia. Muuten näen sen rahantuhlauksena ja ajantuhlauksena. Monesti ei ole edes kovin hyvää, eikä illasta jää käteen oikein mitään. Alaikäiset: Se ei oo sen arvoista. En kannusta juomaan. Toki voi olla seurassa myös juomatta alkoholia, mutta jos nyt puhutaan asioista niiden oikeilla nimillä, niin onhan se suoraansanottuna aika tylsää hengailla paikassa, jonka kävijöiden intressiot ovat ensisijaisesti oman nestetason ylläpidossa - ja käytös usein myös sen mukaista.


3. Prioriteetit


Ensin työ, sitten huvit. Ensin urheilu, opiskelu ja parisuhde - sitten muut jutut. Mulle vain henkilökohtaisesti on tärkeämpää ja antoisampaa huolehtia muista jutuista. Kiva kun ymmärrät, ei haittaa jos et. 
Henkilön Heta Vihro kuva.

Tykkään ihan hirveästi mun opiskelijatovereista, ja toivon tosissani, ettei kukaan katso tämän kohdistuneen heitä kohti. Ei ole siis seurasta kiinni, miksi en yleisesti ottaen lähde rientoihin mukaan. On olemassa myös opiskelijoita, jotka eivät vapaasta tahdostaan syyn tai toisen takia halua osallistua erilaisiin ryhmätilaisuuksiin - oli niissä mukana sitten ilolientä tai ei. Koen, että on tyhmää joutua perustelemaan tekemisiään (esimerkiksi juomattomuuttaan - varsinkin, jos et ole absolutisti), koska jokaisella on kuitenkin oikeus päättää itse valinnoistaan ja priorisoida elämäänsä.

Me olemme erilaisia, ja jokaisella tulisi olla vapaa oikeus tehdä omat valintansa. Toivon, ettei minkään ryhmän (usein hyvinkin tiedostamaton ja tahaton) painostus veisi liikaa opiskelijoita mukaansa kohti valintoja, jotka eivät oikeastaan ole yksilöjen itse tekemiä. 


Pohdi
miksi teet erinäisiä asioita. 
Miksi tietyt asiat kuuluvat arkeesi, mikä merkitys niillä on juuri sinulle? 
Oletko itse ne valinnut, vai onko esimerkiksi joukkopaine ajauttanut sinut samaan sumaan muiden kanssa? 


Uskalla olla erilainen ja ajatella valintojasi omilla aivoillasi. Ei ole häpeä erottua joukosta - oli kyse sitten ulkonäöstä, käytöksestä tai mistä vain muusta asiasta. Tämän taas jälleen kerran muistaessani sain huokaista helpotuksesta ja jättää monta ylimääräistä stressoria pois päiväjärjestyksestä. On turha yrittää tunkea jokaista yhteen ja samaan muottiin, koska kaikki eivät sinne kuitenkaan mahdu. Muistakaa arvostaa ajatuksianne, mielipiteitänne ja valintojanne. Se on yksi avaimista onnellisuuteen.

Kiitos ja aamen, höristään taas!

tiistai 5. syyskuuta 2017

Kuka sä haluat olla? Mitä sä haluat tehdä elämälläsi?


Moikka.

En ookkaan pitkään aikaan taas pysähtynyt koneen ääreen rustailemaan ajatuksiani - pahoittelut siitä. Yliopisto-opiskelun aloitus on verottanut voimia ja ajatuksenjuoksua, eikä sitä ylimääräistä aikaakaan turhan paljon ole ollut. Arkeeni on kuulunut infotilaisuuksia ja muihin viestijöihin tutustumisia, ensimmäisiä luentoja ja ylipäätään opiskelu-elämään liittyviä happeninkeja. On tämä kyllä jälleen aivan uusi maailmansa - ihan jokaisella saralla. Ympäristö, ihmiset, ilmapiiri, oletukset ja mahdollisuudet... Kaikille on tarjolla vähän kaikkea ja tuntuu, että koko yliopisto on suuri sillisalaatti täynnä niin monenlaista porukkaa monenlaisten intressien ja harrastustensa kanssa. 

Kuten jo sanoin, myös mahdollisuuksia on aivan järjettömän paljon - niin opiskelun kuin sen ulkopuolisenkin elämän kanssa. Miten ihmeessä voi osata päättää, opiskelisiko oman pääaineensa kanssa psykologiaa, liikunnan yhteiskuntatieteitä vai henkilöstöjohtamista? Entä pitäisikö siihen ottaa vielä kieliä? Saksaa olisi kiva taas opiskella... Ja kiinnostaisihan mua kaikki yrittäjyyshenkiset kurssit! Niin ja se vaihtomahdollisuus: Pitäisikö lähteä vai olla lähtemättä? Siihen kannustetaan, mutta en sanoisi, että vastaus olisi aina niin yksiselitteinen. 

Mites harrastukset? Tiedän, että on kovin kliseistä kirjoittaa ''uusista aluista'', mutta muutto uudelle paikkakunnalle antaa aina mahdollisuuden uuteen kappaleeseen elämässä. ''New-me''-ajatus on varmasti poikinut yhdelle jos toisellekkin kipinän kokeilla jotain uutta (tai miksei vanhaakin!) ja ihmeellistä opiskeluaikana. Jumppailun (ja samanmielisten juttujen) lisäksi mua kiinnostaisi jalkapallo + muu joukkueurheilu, teatteri, kuoro, liikuntaryhmien ohjausjutut ja vaikka mikä! Yritäppä siinä sitten päättää, mitä priorisoit ja mille annat aikaa. En myöskään usko, että olen ajatuksieni kanssa yksin. Oikeaa vastausta ei varmaan tähänkään löydy, mutta aina voi yrittää saada mielenrauhaa pohtimalla, kuinka voisi päästä edes yhden askelman elämässä eteenpäin.

Musta tuntuu, että ylipäätään aivankysymys lienee, että kuka haluat olla? Tämän jälkeen voit kysyä itseltäsi, että mitä siihen tarvitaan, jotta pääsisit tavoite-minäksesi. Kun itse pohdin ko. kysymystä, tuntuu se kovin suurelta. Mitä siihen voi edes vastata? Haluasin olla ja tehdä kaikkea mahdollista! Enkä haluaisi, että minua lokeroitaisiin kovin pieneen sarakkeeseen, vaan ajateltaisiin, että olen muutakin kuin ''vain'' treenaaja/suorittaja/mikäikinä. On kuitenkin vaikea olla kaikkea, jos haluaa kehittyä missään... Vai onko sittenkään?

Haluan uskoa siihen, että on olemassa kultainen keskitie, jolla voit kehittyä monialaisena ihmisenä ja samalla jopa nauttia elämästä. Yritän myös muistuttaa aina välillä itselleni, että minulla on koko elämä aikaa aloittaa uusia harrastuksia ja opiskella vaikka mitä. Puntaroituani aihetta päädyin tulokseen, jossa edelleen panostan kilpaurheiluun, koska miksi ei: Olen vielä nuori ja kehityskelpoinen yksilö! Opiskelun ja treenaamisen ohessa yritän kuitenkin pitää silmäni auki myös muiden hienojen mahdollisuuksien osalta, koska opiskeluelämä on kuitenkin niitä täynnä. 

Muistakaa, että aina voi kääntyä takaisin, jos joku valittu suunta ei tunnu oikealta. Jokaisen elämä ja arki on täynnä mahdollisuuksia, jotka valitettavan usein jäävät ''automaattisten valintojen'' takia piiloon. Muistakaa, ettei uusiin alkuihin välttämättä tarvitse edes sitä muuttoa uudelle paikkakunnalle. Koska vaan voit repäistä ja tulla seuraavana päivänä kouluun violetilla tukalla. Koska vaan voit ilmoittautua koekaniiniksi liikuntabiologian opiskelijoiden graduun. Koska vaan voit päättää, että haluat muuttaa maailmaa. 


Se on vaan itsestäs kiinni. Älä anna elämän ohjata sua - ohjaa sä elämääsi.

Henkilön Heta Vihro kuva.
Kuvannut Eveliina Väkeväinen (KIITOS!!)
Aina ei tartte edes luottaa itseensä, vaan heittää ehdotus ilmoille ja katsoa mitä tapahtuu. Tehtiin viime viikonloppuna ihka ensimmäinen kisareissu tämän uunituoreen vikellysotuksen kanssa, enkä voisi olla tyytyväisempi. Ihanaa, että mulla on ystävä, jonka kanssa toteuttaa tämmösiä hienoja juttuja. Uskoakseni kaiken mahtavan resepti taitaakin olla ripaus rohkeutta ja päättäväisyyttä yhdistettynä valtavaan epätietoisuuteen. Koskaan ei tiedä, mitä tulee tapahtumaan, mutta eikö olisikin siistiä kokeilla eri juttuja ja ottaa siitä selvää? 

maanantai 7. elokuuta 2017

Viisitoista vaihetta muuttajan mielessä


Tässä tuore oman asunnon omistaja moi.

... Tai ainakin vuokralainen, kai se jo lasketaan?



Tänään aiheeni käsittelee muuttamista, koska arvatenkin se on ollut paljon mielen päällä viime aikoina. Jokainen joskus muuttanut tietää, kuinka stressaavaa ja ärsyttävää toimintaa se muuttaminen voi pahimmillaan olla. Taustaa: olen asunut koko 20 vuotta elämästäni yhdessä ja samassa asunnossa lukuunottamatta pienen vesivahingon aiheuttamaa lyhyttä evakkoa. Millaisin tunnelmin meidän muutto sujui viime viikonloppuna? Viisitoista vaihetta muuttajan mielessä:

Reilusti ennen muuttopäivää:

1. Päättäväisyys: ''Hoidan ajoissa kaikki jutut, niin ei sit tule mikään kiire minkään kanssa...''

2. Epätietoisuus: ''Mitäköhän ihmettä mun pitäis edes hoitaa ennen muuttoa?''

3. Tietämättömyys ja huonot johtopäätökset: ''No mutta kyllähän mulle varmaan riittää peräkärry muuttoon...''

Muuton lähestyessä:

4. Sokea uskominen huonoihin johtopäätöksiin: Kohdan kolme toistaminen

5. Asioiden oikea selvittely, venkslaaminen - ja lopulta kuitenkin kesken jättäminen: Viisi tuntia sähkön hinnan vertailuja etc.

6. Turhautuminen: Edellisen kohdan epäselvyyksien ansiosta - kun kukaan ei tarjottimella tuo sulle vaihtoehtoja, vaan ne pitää kaivaa itse

7. Pakkailu: ''Jes, sain melkein kaikki jo siististi laatikoihin. Enää noi muutamat jutut...''

8. Asiat mittasuhteisiinsa: ''Joo, mulle ei todellakaan riitä peräkärry. Vuokraan pakun'' + virallisten asioiden hoitaminen OIKEASTI: helpoimpaan vaihtoehtoon tyytyminen

9. ''All is good. Kaikkihan näyttää ihan hyvältä... Paitsi mihinköhän mä sen teipin pakkasin..?''

Muuttopäivänä/-päivinä:

10. Helvetti irti: ''Nää ei mahdu. Ei lähellekkään'

11. Turhautuminen ja kiukku: ''Tunkekaa te, ja jättäkää vaikka jotain pois, ihan sama''

12. Tetriksen maailmanmestaruus: ''Huh. Vihdoin''

13. Urheilusuoritus: Kamojen kanto uuteen asuntoon...

14. Tyytyväisyys ja helpotus: ''EI ENÄÄ IKINÄ''

Muuttopäivän jälkeen:

15. ''Ens kerralla mä oon sit taas vähän viisaampi''

Mitä mieltä olitte listauksesta . osuiko mikään kohta oikeaan omalla kohdalla? 

Nämä vaan omia kokemuksia yhdestä muutosta, joka tosiaan oli ensimmäinen ''oikea'' muuttoni! Vinkkejä muille muuttajille:  Varaa reilusti aikaa pakkaamiseen, ja malta elää hetki sielä laatikoiden keskellä. Pakkaa auto edellisenä päivänä ja mahdollisuuksien mukaan hyvällä säällä. Ota mukaan vain ne jutut, joita oikeasti tarvitset. Vuokraa se isompi auto ja muista huolehtia energiatasoistasi, ettei nälkäkiukku vie hermojasi ennen aikoja.

ps. Kiinnostaisiko saada kuvia tästä Jyväskylä-kodista? :)