maanantai 24. maaliskuuta 2014

Pientä lepii ennen koeviikon stressii

Tallinnan matka, kiitos äiti. 
Oon monesti haaveillut sellaisesta kylpylä- ja hemmottelulomasta, minkä nyt vihdoin pääsin kokemaan. Mitä, miksi? Lähdin reissuun äitini ja mummoni kanssa, kolmen sukupolven voimin siis. Matka oli syntymäpäivälahja mummolleni ja mahtava irtiotto arjesta meille muillekin.
Aikavälillä pe-su ehti tapahtua kaikenlaista happeninkia, mistä monelle olen jo hehkutellutkin. Perjantaina matkamme alkoi täydessä ratikassa: ovet eivät mahtuneet kiinni. Seuraava etappi laivassa oli chillailu ja aamiaisbuffan odottelu. Ihanan sapuskan jälkeen laiva olikin pian jo Tallinnassa ja suuntasimme nokkamme kohti Meriton-hotellia. Hotellilla aikamme makailtuamme pääsimme omiin spahoitoihimme, jotka minulla olivat tunnin hieronta sekä jalkahoito. Hieronta oli taivaallista, se on jotenkin vain niin eufoorisen sanoinkuvaamattoman ihanaa, ah. Rentoutumista oli hyvä jatkaa kylpylän puolella niin porealtaissa kuin erikoisissa saunoissakin. Suolasauna teki kuorintaefektillään ihosta samettisen pehmeän ja aromasaunassa mielikin rentoutui. Illemmalla kävimme hieman kiertelemässä kaupunkia ja kauppakeskuksen lomasta löysimme hyvän ruokapaikan, joka taas kaikkien suureksi ylläriksi muistutti hieman buffaa.. heh. Vatsan venytyksen jälkeen hotellilla oli pakko
tehdä jotain, mitä kisamatkoilla ei ikinä jaksa/ehdi -nimittäin testata hotellin kylpyamme. 

Lauantai-aamu alkoi taas vaihteeksi ruoalla, minkä jälkeen vuoroon astui taas kylpylän suurkulutus. Lillumisen jälkeen olimme varanneet meille kaikille fishspa-hoidot, kahdet jaloille ja yhdet käsille. Oli aika mielenkiintoinen kokemus, suosittelen! Fisujen hoidon jälkeen kyytiä saivat kutrit, joista puolet heivattiin kampaamon lattialle. Tässä myös heräsin todellisuuteen: kiitos Suomen talvi, hiukseni ovat harmaat... Ärsyttää myös tämä kirjoittaminen, kun koko ajan tuntuu, että kirjoitus töksähtelee todella epämääräisesti sanojen sitten, sen jälkeen jne jne avulla.
...Ja suloinen vaaleanvihreä aasinsilta lauantain iltapäivään, jolloin pidin oman shoppailupäiväni (kun vanhemmat sukupolvet jonottivat Titanic-näyttelyyn yli kaksi tuntia ulkona). Ostin supersuloisen Pepe Jeansin mekon, mikä hintansa ansiosta jäikin ainoaksi ostoksekseni. Se ei kuitenkaan haitannut. Aurinko paistoi ja oli ihana kävellä rauhallisesti ympäri Tallinnaa ja katsella kaunista kaupunkia. Tämä kaunis kaupunki
sai minut hymyilemään. 
Aukion reunalla, tyttö lohkaisee palasen tästä hetkestä ja kääntää uuden sivun kirjastaan. Aurinko saa hiukset kimaltamaan ja hetki maistuu makealta.

Illemmalla söin elämäni ensimmäistä kertaa Intialaisessa ravintolassa ja olihan sekin kokemus sinänsä. Ruoka ei ollut mitenkään pahaa, mutta omat makumaailmani niiaavat toiselle suunnalle. Aikainen nukkumaanmeno teki tepposiaan ja muutamat univelat kuittautuivat kivasti tuossa
yössä. 
Sunnuntaina seitsemältä aamupalalle, kahdeksalta hotlan salille. Juoksumatto oli ihana, ei käytäväakrobatia voi korvata oikeaa reeniä. Pian kello kiirehti kohti lähtöä, mikä tiesi hyvästejä rentoilulle. Laiva oli täynnä ihanaa ruokaa, ratikka ihmisiä ja koti kouluhommia ja minä... no täynnä treeni-intoa! Kaiken tuon syömisen (=ahtamisen) jälkeen voi rauhassa yritellä taas lähennellä kohti normaaleja treenejä, varsinkin niitä
aerobisia.

Antoiko loma sen, mitä siltä odotti? Kyllä. Kaunis kaupunki rentoutti niin kehon kuin mielenkin. Pakko päästä tuonne uudestaan. Lyhyesti vielä arjestani kerraten; koeviikko, stressi, valmennussuunnitelmia, kesän kalenterointi/suunnittelu, tulossa pian kisakallion kuntotestaus, Ypäjän leiri
sekä toukokuussa Hollannin kisamatka. Huihui, kyllä taas sähläämistä on joka suuntaan!

keskiviikko 12. maaliskuuta 2014

Helsinki Horse fair 2014

Viimein on tuo kamala panikoinnin ja stressin aihe suoritettu -nimittäin vuoden & kauden ensimäiset kisat. Huhhuh.

Messukeskuksessa järjestettiin vuosittainen Horse Fair -nimeä kantava hevostapahtuma, joka keräsi lähes 40 000 messuvierasta. Tämä oli ensimmäinen vuosi, kun messuilla järjestettiin kansalliset vikellyskilpailut. Ennenkin on noissakin kinkereissä kierretty, tosin vaan näytöksien muodossa ja tietysti ständeillä pukin kanssa. Tänä vuonna vikellyksen ohjelmanumeroihin kuuluivat seitsemän kilpailijan perusliike- ja vapaaohjelmat sekä kahden joukkueen ja yhden supersöpön lapsukaisen kyyrit. Tässä postauksessa en oikeastaan kerro teille mistään mitään,
joten kurkatkaapas laajempi selostus Liinan kirjoittamana täältä.

Perjantaina kävimme kotiuttamassa hepat ja testailemassa pohjaa.. Kenraalit menivät ihan metsään ja olin perjantain ja lauantain välisenä yönä aivan paniikissa. Lauantaina kello soi kuitenkin puoli kuusi ja oli noustava laittamaan kamoja kasaan ja naamataulua edustuskuntoon.

Venla haki meikän kyytiin ja junailtiin mahtavassa säässä (or not) Messarille. Paikan päällä odotti heppojen letitys sekä omien kultrien taltuttaminen. Onneksi meillä on Paula, hiustaikuri. Kaiken tämän tärkeän valmistelun jälkeen odottivat vuoroaan perikset, mitkä eivät menneet aivan kuten Strömsössä. Olimme viimeiset suorittamassa, joten pohja oli hieman jo antanut periksi ja kasautunut valleiksi. Periksiä siinä suoritellessa Luke siis vähän kaahaili alla, koska pohja meinasi lipsua jokaisella askelmalla yhä enemmän. Tämä puolestaan vaikutti omaan
suorittamiseeni, eivätkä pisteet olleet päätähuimaavia.

Iltapäivällä vuorossa olivat vapaaohjelmat, enkä ole pitkään aikaan ollut yhtä stressaantunut kuin ennen sitä kyyriä. Pelkäsin pohjan puolesta. Pelkäsin Luken ja itseni puolesta.....Pohja kuitenkin oli mahtava ja hevonen vielä parempi. Sain tehtyä onnistuneen suorituksen, johon olin
tyytyväinen.

Sunnuntai-aamu meni samalla kaavalla ja perusliikkeet menivät paljon paremmin kuin lauantaina. Periksistä sain nyt 6.6, eikä pohjan kanssa ollut enää mitään ongelmia. Vapaaohjelma meni hyvin, tosin ei yhtä hyvin kuin lauantaina. Mitään mahtimokia ei tullut, mutta suorittaminen oli
hieman haparoivaa paikoitellen. Tästä on hyvä lähteä vaikeuttamaan ja parantelemaan kyyriä ulkomaiden kisareissuja varten!

Kaikenkaikkiaan käteen jäivät pisteet 6.430, Pandoran sponsoroima käsikoru sekä sinivalkoinen Horse Fairin ruusuke. Sijoitus ei kuitenkaan ole mielestäni tärkeä. Tärkeää on se että on tyytyväinen omiin suorituksiinsa. Olin lisäksi iloinen itse messupäivistä. Tykkään todella hääräillä ständillä tunteja putkeen opettamassa lapsille vikellyksen alkeita ja selittää aikuisille lajin pääpiirteitä. Lisäksi Goexpon puolelta löytyivät
maistiaiset, leuanvedot, ketteryystesti sekä kehonkoostumusmittaus. Hehheh.

Rakastan messuja. Rakastan kisoja. Rakastan tätä lajia. Aina vaan ja edelleen.

Ainiin ja hei käykää oikeasti lukemassa toi mun linkin juttu ja sillain tällain. Ja jos kukaan ikinä oli messuilla katsomassa, niin toivoisin paljon paljon palautetta, niin hyviä kuin huonojakin puolia. Mitä tykkäsitte? 

perjantai 7. maaliskuuta 2014

Minkä värinen paloauto on?


Huomenia, päiviä, iltoja tai öitä ihan tasapuolisesti taas kaikille ruudun orjille. Herätykseeni on tällä hetkellä tasan viisi tuntia, muttei anneta sen häiritä, sillä luvassa on piiiitkä tarinointi. Kuluneella viikolla huomasin taas uuden piirteen itsestäni: Olen rohkeampi kuin ennen... Tarkoittanen tässä siis sosiaalisia tilanteita.

Kun olin ala- ja yläkoulussa, punastelin herkästi, enkä nyt todellakaan tarkoita sellaista söpöä pientä punaa, vaan sitä että koko naama näytti keitetyltä tomaatilta. Kirjaimellisesti siis koko naama muuttui kirkkaan punaiseksi... Asiaa ei kuitenkaan auttanut ne huomautukset, että ''Sä oot ihan punanen!'' tai että ''Minkä värinen paloauto on?''. Asia hävetti ja suututti. Punastelemista tapahtui varsinkin rankan urheilun jälkeen, (huom vasta jälkeen, ei siis aikana!) esimerkiksi alakouluaikojen jalkapallopelieni jälkeen. Kiillotettu jouluomena tykkäsi loistaa myös sosiaalisissa tilanteissa, joissa olin yksin puhujan roolissa ja huomasin monen ihmisen tuijottavan ja seuraavan minua. Asia tuntui ylitsepääsemättömän vaikealta noihin aikoihin. Huomasin pelkääväni puhetilnateita, vaikka muuten esiintyminen olikin ollut todella sydämen
asia minulle. Koulun esitelmät, puheet ja näytelmät olivat kamalia.
Varsinkin ylä-asteella yritin kuumeisesti etsiä keinoa häivyttää punakoita kasvojani. Käytin mahdollisimman rauhoittavia ja kevyitä kasvotuotteita, ettei ihoni ärsyyntyisi lisää. Yritin vältellä suuria ja äkillisiä lämpötilamuutoksia ja sekä vaikeita puhetilanteita. Olin kuitenkin tuomittu tähän ja mikään ei tuntunut tehoavan. Kukaan ei tuntunut ymmärtävän hengenhätääni ja kaikki se nälviminen jatkui vuodesta toiseen, vaikkakin muiden mielestä ihan huumorilla, oli itsetuntoni ajoittain aivan rikki tuon takia. Monet luulevat ymmärtävänsä, mutta.. en tiedä. Jos joku ymmärsikin, niin ei ainakaan tehnyt asialle mitään helpottaakseen oloani. Tuokin pieni asia tuotti paljon vaikeita hetkiä pienen ihmisen
elämään.

Olin aivan kauhuissani kaikenlaisista puhujan rooleista, mutta päädyin kuitenkin ylä-asteella valitsemaan ilmaisutaidon pitkäksi valinnaiseksi. Aluksi olin harmissani, etten päässyt kotitalouden tunneille, mutta nyt kiitän onneani. Kokkaamaan olen oppinut, mutta noita ilmaisun oppeja en olisi luultavasti muualta saanut. Ilmaisun tunneilla opin pikkuhiljaa siirtämään ajatukseni itsestäni johonkuhun muuhun henkilöön ja myöhemmin erittelemään omia ajatuksiani paremmin. Puhuminen muille kävi askel askeleelta ihan pikkuruisen helpommaksi, ei se kuitenkaan koskaan automaattisesti ole tullut. En itse kuitenkaan tuolloin osannut arvostaa näitä oppeja. Pitäisi ehkä mennä kiittämään kyseistä opettajaa edes näin
jälkikäteen.

Mitä noista ilmaisun tunneista sitten muka seurasi? Ei yksin mitään, mutta muiden muuttujien kanssa paljonkin. Kelaillaanpas nyt takaisin lähes nykyhetkeen: Viime keskiviikkona pidin luokan edessä 10-minuuttisen puheen lukemastani kirjasta. En yhtään tietenkään tiedä, miltä se kuuntelijan roolista näytti, mutta itselläni oli parempi olo kuin koskaan ennen. Luulen että olen kerännyt viime syksyn aikana suurimman määrän itseluottausta koko pienen lapsuuteni aikana. Olen oppinut, ettei aina kaikkea tarvitse ottaa niin vakavasti. Kaikista eniten itseluottamustani on kasvattanut tuo ilmaisuoppi, valmentaminen, ystävien ja blogin kommenttien kautta saadut rohkaisut sekä yksinkertaisesti
itsenäisempi arki.
Käyn salilla ja muissa treeneissä monia monia kertoja viikossa, enkä enää häpeä punaisia kasvojani. Tuntuu, että näin vähän vanhempana se olisikin aika typerää. Ei kukaan lukiolainen ole niin lapsellinen että puuttuisi toisen kameleonttiefekteihin... tai jos olisikin, mitä väliä? Pidän laittautumisesta ja tykkään tietysti yrittää näyttää edustavalta, mutta meikittä oleminen on minulle nykyään enemmän kuin arkipäivää: olisi hankala niiden kaikkien treenien kanssa olla kokoajan putsaamassa naamaa. Niimpä olen tullut siinäkin tulokseen, etten viitsi laittautua enää muiden takia. Sitä se todellakin oli koko yläkoulun ajan. Muiden miellyttämistä, halusin sopia joukkoon ja muottiin, halusin hyväksynnän..
samanlaisena kuin kaikki muutkin.

Olen kuitenkin oppinut, että liiallinen itsensä muokkaaminen toisten mieliksi voi kostautua. Kannattaa aina pohtia, minkälaisen kuvan haluaisi itsestään antaa. Aina jos koen jännittäviä tilanteita, mietin: Millaisen kuvan haluan antaa itsestäni muille? Haluan olla persoonallinen, energinen, iloinen ja sosiaalinen. Haluan olla rohkea ja rohkaista ihmisiä piirtämään omat polkunsa. Tämä auttoi esimerkiksi tuon kyseisen
puheen pidossa.

Mietin jo blogiurani alkumetreillä, kuinka haluaisin kirjoittaa tästä aiheesta.. ''mutta enhän mä nyt kehtaa!'' Kai se on niin, että vaikeimmat asiat selkenevät vasta jälkikäteen. Toivotan kamalasti tsemppiä muille punastelijoille ja kanssaihmisille tässä maailmankaikkeudessa. Ja vielä kaikille heppaihmisille muistutan että Messukeskuksessa on nyt viikonloppuna heppamessut, jonne saa tulla kokeilemaan ja katselemaan vikellystä! Toivon että jos näätte mua siellä, tulkaa ihmeessä moikkaamaan ja toivon myös, että pidätte mulle peukut pystyssä niiden mun
suoritusten puolesta! 

lauantai 1. maaliskuuta 2014

Liikuntadiplomeerausta ja strassifobiaa


Siinähän se loma oli ja meni jo aikaa sitten, mutta hei; kesälomaan on alle 100 päivää, kuvitelkaas sitä!

Apuaaa mulla on teille niin paljon kaikkea kerrottavaa ja sen sellaisia.. or not. No joo onhan mulle oikeasti nyt tapahtunut aikalailla viimeaikoina. Lomalla tosiaan järkyttelin mieltäni niistä kirjasista. Miettikääs, että sun synnyinvuotesi ja -kuukautesi voi määrittää suuren osan sun tulevaisuudestasi. Aika pelottavaa. Kattelin myös sen perhosefekti-leffan. On se hassua, kuinka pienenpienikin kallistus eri suuntaan voi aiheuttaa kaatumisen toisaalla; niinhän se tasapaino horjuu. Tiistaina saimme taas kokeita takaisin, eikä mitään kamalia ylitsepääsemättömiä takaiskuja tullut. Numerot todistuksessa taisivat kolmosjaksolta olla matematiikka 7, maantiede 8, äidinkieli 9, kemia 9 & saksa 9.

Loman loppupuolella (pe-su) sain laatuseuraa, kun serkkuni ja heidän kaverinsa -nykyään siis myös minun kaverini- tulivat meitsin kanssa hengailemaan. Pääsääntöisesti vietimme aikamme syöden, jutellen, syöden, lagaillen ja pelikortteja kalastellen. .... Hetkinen, viikonloppu ilman treenejä!? Ei nyt sentään. Jätin nuo reppanat tänne kisakatsomoon hurraamaan kun itse lähdin reenaamaan. Hah, kuulostanpa aika kamalalta.
Oon oikeasti vieläkin tosi sori toverit! :D

Ihanaa ajatella, että justiinsa oli helmikuu, eikä lunta näy enää missään. Viikolla korkattiinkin tosiaan kenttävikellyksen kausi ja olo on aivan mahtava! Tällä viikolla mun hermoja on kyllä toisaalta koeteltu moneen kertaan erinäisillä vitsauksilla, kuten kun bussit lähtevät nokan edestä, odotan koulussa hypärin ja viimeinen tuntimme on peruttu, junat eivät kulje, ruoka on pahaa, matikka menee ihan ohi ja kun keskiviikkoaamuna tein testejä liikuntadiplomia varten, tulihan lähes kaikista muista testeistä täysi vitonen, paitsi siitä hemmetin eteentaivutuksesta, joka EI EDES MITTAA NOTKEUTTA... Tästä johtuen keskiarvoni laski neloseen. Kiitos oikeasti. Saanko oikeesti soittaa jonnekkin hiton liikuntavirastoon?
Saanko oikeasti?
Nooh, not so serious. Mieli avoinna ja positiivisempiin asioihin, kuten uuteen rakkauteeni: tämän kauden pukuihini. <3 Mitäs tykkäätte? Ite olen nyt ihan in love, vielä tosin pieni strassitaistelu käymättä.. Ne ehkä ovat vieneet pari erää, mutta ehkä mä voitan tän sodan... mieluiten ennen ens viikonloppua.