''Näin ei just tapahtunut''

Tänään oli kiva tauko syksystä, eli sellainen parin tunnin mittainen ajanjakso, jolloin ei satanut. Käytin ajan hyödykseni ja temppuilin pukillani. Voi kun luontoäiti säästelisi vähän niitä itkujaan, olisi kiva harrastella omatoimisuutta enemmänkin.

Matkasimme Karjaalle kilpailemaan viime viikonloppuna, ja kuten moni jo minua sosiaalisen median eri osa-alueilla seuraava tietääkin, kaikki ei omalta osaltani mennyt taaskaan ihan putkeen. Viime vuonna en voinut osallistua Karjaan kisoihin polvivammani takia. Tänä vuonna kohtalo oli yllättävän samankaltainen.

Golden memories... <3

Pakko myöntää, että treenit ennen kilpailuja eivät olleet menneet hyvin. Luke on kesällä saanut taas ihme rallittelukohtauksia, samoja mitä se teki alkuaikoina ja parimme kanssa... No, nyt sama meno on jatkunut yyveen kanssa, eivätkä kisat valitettavasti olleet poikkeus. 

Lauantaina olin lievästi sanottuna aivan paniikissa hevoseni takia. Mieleeni saapui väistämättä pätkä Unkarin kilpailuista... Tajusin jo peristen sisäänjuoksussa, että nyt on hieman pelottavia aikoja tulossa... Muuta en voi sanoa, kuin että parhaani tein. Minkä sille mahtaa, jos kaikki ympäröivät tekijät eivät ole suotuisia. Luulen, että eniten Lukeen vaikuttaa se, kuinka monta ihmistä sillä vikeltää. Viime vuonna monta yv:tä ja pari oli sille liikaa ja myt stressiä aiheuttamassa on yksinvikeltäjien lisäksi joukkue. Tai mistä minä sitä tiedän, ehkä se oli vain huono päivä. 

Sain ihan kivat pisteet suoritukseeni nähden, mutten voinut olla miettimättä heppaa. Yritin keskittyä itseeni ja omaan tekemiseeni; ainakaan minä en haluaisi vaikeuttaa Luken menoa. Sama meno kuitenkin jatkui kuin periksissä ja voin vain kuvitella kuinka hurjalta se meno näytti. Yritin vain itse keskittyä rämpimään liikkeeni läpi yksi kerrallaan - vaikka sitten hieman helpotettuina. Kyyrin lopussa en oikeastaan edes miettinyt alastuloa flikin tilalle, vaikka lähtöasento oli jäätävä. Sitten mentiin, kädet ohi pepusta, mutta laskeutuminen jaloilleni. Ensimmäinen ajatukseni oli: Ei käsiä maahan! Sekunnin sisällä mieleni valtasi toinen ajatus: *voimasanoja*.. nyt muuten sattui, nimittäin polveen.

Siinähän sitten ilta vieteltiin Tammisaaren sairaalassa venaamassa kuvauksia. Kuvista ei onneksi löytynyt mitään ja loppujen lopuksi sain mukaani vain pari buranaa ja kepit. Mahdoin olla illalla aika näky Karjaan abc:llä... Yritin epätoivoisesti päästä eteenpäin kepeilläni, joilla en osannut kävellä, nenässäni verinen servettituppo. Sain aika monta säälivää katsetta, johon kyllä vastasin suurella virneellä. 

Epätietoisuus ei ollut kivaa.

Viimeisillekkin sankareille selvyytenä, että en kisannut enää sunnuntaina. Roolini oli katsoja-kuvaaja-tsemppaaja. AG:n joukkueilla meni tosi hyvin ja olin todella iloinen, vaikken itse voinutkaan areenalla osallistua. Viikonlopusta päällimmäisenä mieleeni jäi myös koutsattavan tiimini huippusuoritukset! Team Bona sai hopeamitalit, mikä on aivan älyttömän mahtava juttu... Oon pakahtua ylpeydestä!

Perhe<3

Ja nyt tällä hetkellä mun polvelle kuuluu ihan hyvää, vissiin sieltä oli vaan jotkut ulkoiset siteet venähtäneet ja nyt kaikki näyttäisi kääntyvän hyväksi. Salan kisoihin on puolitoista viikkoa, joten toivon todella, ettei ainakaan takapakkia tule. 

Tekisi kamalasti mieli taas kirjoittaa vaikka ja mistä, mutta luulenpa päättäväni postauksen tähän. Mielessä liikkuu jo valmiita aiheita ja ajatuksia laidasta laitaan... mm. oman treenikalenterin suunnittelusta, mielipidettä ihmisten yleisestä välittämättömyydestä, ajatuksia nykyajan somettamisesta ja pohdintaa sielunkumppanuudesta.

Mites teitsit, mitä sinne ruudun toiselle puolelle kuuluu? Herättikö postaus jotain tunteita, ajatuksia, kommentteja? Kertokaa ihmeessä ja pelastakaa mun päivä. :)