Joukkueen voima & TIHS

Moikka.

Viivi kirjoitti taannoin joukkueen voimasta. Koska aihe on henkilökohtaisesti ajankohtainen tällä hetkellä, ajattelin avata sanaisen arkkuni aiheesta.

En ole koskaan ollut ''joukkueihminen''. Mä en ole tykännyt koskaan kuulua joukkueeseen.

Kieltäydyin viime syksynä ottamasta osaa joukkueeseen kaudella 2015. Jotenkin ihmeellisesti mut kuitenkin viime keväänä revittiin - ehkä vähän pakostakin - mukaan. Alkuvuoden treenaus oli yhtä kamalaa kuin muistinkin: treeneistä puuttui porukkaa, mikään ei sujunut ja valoa ei näkynyt tunnelin päässä. Mietin, että tästäkö se sama vanha taas alkaa? Kun hevonen tuntui tökkivän ja kehitystä ei tapahtunut, oli koko tiimin mieliala maassa. Välillä tuli parempia kausia, mutta aina palattiin samaan vanhaan.

Pikkuhiljaa kesän - ja kisojen - lähestyessä kaikki alkoi sujua jo hieman paremmin. Meidän tiimi tuntui vihdoin löytävän jonkun syvemmän yhteyden.

Tanskan kilpailut olivat ensimmäinen koitoksemme. Emme toivoneet mitään suurta tai mahtavaa, mutta saimme yllättyä positiivisesti - se ei ollut aivan järkyttävää. Virheitä sattui kaikille, mutta niistä oli helppo selvitä yhdessä; paljon helpompi kuin yyveetä tehdessä. Kukaan ei nimittäin ollut yksin. Yhteisöllisyydestä oli myös hyötyä onnistumisissa... Nehän koettiin moninverroin! Monta ihmistä iloitsemassa samasta asiasta antaa jotenkin niin paljon enemmän.

Tanskan jälkeen palailtiin treenin ääreen ja motivoituneina pakersimme PM-kisoja varten. Ennen PM'meitä kävimme Lahden kisoissa, jossa kaikki - siis aaaaivan kaikki - meni pieleen. Keskittyminen oli hukassa, tippumisia sateli maan kamaralle kuin lehtiä syksyllä ja kaikkien motivaatio oli nollan pinnassa.

PM-kisoissa kaikki kuitenkin muuttui. Yritimme vain pyrkiä hyvään suoritukseen, mutta saimmekin enemmän. Paljon enemmän. Yhä lämmöllä muistellaan niitä hetkiä, joita saimme kokea noissa hienoissa kisoissa. Vapaaohjelmat joukkueen kanssa menivät nappiin, enkä ehkä koskaan ole iloinnut kilpailuissa yhtä paljon. Joukkueen kanssa sen ilon jakaminen on todella upeaa.

Noiden kisojen jälkeen joukkueen treenit ova olleet täyttä hauskanpitoa. Ei olla liiemmin keskitytty mihinkään kilpailuihin valmistautumisiin tai muihin epäolennaisiin asioihin, ollaan vain tosiaan pidetty hauskaa. Hauskaa saatiin pitää myös näytöksessä Tallinnan International Horse Show'ssa.

Areenalle juostiin miniverkan jälkeen hyvin kuumottavissa tunnelmissa. Kyyriä oltiin tehty heinäkuun jälkeen ehkä viidesti ja esiintymisessä paineet onnistua ovat kovat. Juoksu areenalle oli kuitenkin sanoinkuvaamattoman hienoa. Juoksumusiikki toi koko tiimille kylmät väreet ja keskellä suurta Saku-Suurhallia tunsi itsensä hyvinkin mitättömäksi. Tunnelma areenalla oli aivan käsittämättömän upea: pimeä areena, värikkäät spotit. kova musiikki & basso, suuret screenit ja koko se ihmismassa. Ja se taputuksien määrä.... Aaaaah! Se oli käsittämättömän hienoa.

Koko kyyri meni todella hyvin, eikä ilon kyyneliltäkään vältytty. Mun on pakko sanoa, että olin hyvinkin kauan siinä uskossa, että joukkueen tekeminen on tyhmää.

En ole koskaan ollut ''joukkueihminen''. Mä en ole tykännyt koskaan kuulua joukkueeseen.

Tää vuosi - ja tämä viimeinen yhteinen kokemus - kuitenkin muutti kaiken. Joukkueessa voi olla myös mahtavaa. Joukkue voi olla mahtavinta. Se voi olla hienointa, upeinta, näyttävintä ja ylipäätään parasta. Katsokaa vaikka!

Mä haluan kiittää mun koko tiimiä (myös Paulaa) ja Annia perheineen kuluneesta kaudesta. Kiitos kun mursitte mun ennakkoluuloni. Kiitos, kun näytitte, miltä joukkueen kanssa voi tuntua. Kiitos, että sain kokea tän kaiken just teidän kanssanne. Ootte rakkaita.

Nyt on jotenkin tyhjä olo. Kai tää on sellaista jonkinlaista kaipuuta?