sunnuntai 13. syyskuuta 2015

Ajatuksia ulkonäköpaineista

''Mä en koskaan voisi kuvitellakaan laittavani edestä päin otettua bikinikuvaa tänne blogiin... Tai minnekkään julkisesti! Jokuhan voi nähdä kuinka lihava mä olen...''
2012


Vaikka kuinka se houkuttaisi, tänään mä en aio puhua vikellyksestä, vaan aiheesta, joka ehkä koskettaa muutamaa ihmistä enemmän. 

Aiheenani on ulkonäköpaineet. Ulkonäöstä paasataan ja se on pinnalla vuodesta toiseen. Media aivopesee nuoria ja samaan aikaan internetin syövereissä ihmiset kauhistelevat nuorten vääristyneitä minäkuvia tai kyseisen aiheen aiheuttamia itsetunto-ongelmia. 

En tiedä, voiko nykymaailmassa edes elää ilman ahdistusta omasta ulkonäöstään. Haluaisin kuitenkin tällä tekstillä kertoa jokaiselle siellä ruudun takana, että olette arvokkaita. Älkää antako kenenkään sanella miltä teidän pitäisi näyttää tai ylipäätään mitä tehdä elämällänne. Jokainen meistä voi omalla toiminnallaan vähentää ympäristön luomaa ulkonäköpainetta hyväksymällä erilaisuuden. 

Minusta on surullista, kuinka moni nuori joutuukaan kärsimään psyykkisesti ulkoisen olemuksensa takia. Se ei vaan ole oikein. 

Ai mistä tiedän? Koska yksi noista itsensä kanssa kamppailevista nuorista olin minä.
Mä olen pitkään miettinyt tätä tekstiä ja mun omaa tarinaani. Uskallanko mä avautua? 

Tässä nyt kuitenkin ollaan. Mä toivon, että voin jakamalla oman tarinani auttaa muita nuoria ymmärtämään, ettei ulkonäölliset seikat ole kaikki kaikessa. Susta voi tulla mitä vain jos vain uskot itseesi. 

Jonkun itsetuntoa koetellaan vaikealla iholla, erikoisella ulkonäöllä tai puhevaikeudella. Oma historiani ulkonäköpaineiden kanssa alkoi ehkä jossain nelosluokan kieppeillä, josta lähtien tunsin olevani liian lihava. Kaikki bikinikuvat ulkomailta seison kädet puuskassa: halusinhan peittää vatsani. 
WAIT. WHAT?

Joku kymmenen ylittänyt nuori neitokainen miettii olevansa lihava? 

Jep. Minusta tuo on suuri vääryys. Mihin tämä maailma on menossa?

Palatkaamme kuitenkin asiaan: Enpähän minä tuolloin ala-asteikäisenä mitään asialle oikein voinut tehdä. Liikuin todella paljon (jalkapallo, joukkuevoimistelu, telinevoimistelu, ratsastus, liikuntakerho jne...), mutta tunsin silti, olevani liian suuri. En ehkä muuten, mutta keskivartaloni ei sopinut muuhun kroppaani lainkaan. Ala-asteella itsetuntoni oli kaikesta huolimatta kuitenkin ihan hyvä: ehkä johtuen siitä, että olin niin kova treenaaja lajissa kuin lajissa --> kehityin taidollisesti hurjaa vauhtia. 

Yläasteella ulkonäköpaineet korostuivat: jokainen etsi omaa 'minuuttaan' ja itsekin kokeilin jos minkämoista lookkia... Yhä mielessä kuitenkin kaiversi oma kroppa. Miksi ihmeessä muut olivat niin flättejä? Ysillä päätin, että nyt loppui lusmuilu: teen kaikkeni, jotta ensi kaudella ''näyttäisin urheilijalta'' (=keskivartaloni olisi timmi)...

Terveysintoilua jatkui läpi talven, ja sain monilta kommentteja laihtumisestani. Vaikka kommentit olivat pääosin hieman huolestuneita, ne ilahduttivat kummasti. Tuntui, että tein kerrankin jotakin oikein. 
2013 
2013
... Ainut vain, että kroppani koostumuksen takia se ''rasva'' (...lihas) lähti ensimmäiseksi jaloista, seuraavaksi käsistä ja viimeisenä keskikropasta. Pääsin kuitenkin keväällä shoppailemaan tiukkoja toppeja ja pidin elämästäni. Tunsin olevani urheilija ja melkein näyttävänikin siltä. Olin hyvin iloinen. 

Keväällä 2013 olin laihtunut 7 kg edellisestä syksystä ja muutama taho hieman huolestui. Meikä tapasi ravintoterapeutin kerran (...vasten tahtoani, koska eihän mulla ollut mitään ongelmaa?!). Ravasin myös lastenklinikalla pariin otteeseen kasvujuttujen takia & siellähän ne sitten toden teolla otti asiakseen kehittää mulle jonkin sortin ongelman.

Toukokuussa -13 tapasin taas lääkärin & sehän sanoi, että nyt oikeasti pitäisi lisätä tuota ruokaa. Menin kotiin ja söin. 

Sen päivän jälkeen olen elänyt normaalia elämää, koska eihän mulla koskaan mitään ongelmaa koskaan ollutkaan. Mä vain kokeilin. 
2013

Noista tapahtumista on jo kaksi vuotta, mutta kyllä ne vieläkin laittavat miettimään. On hyvin helppoa ottaa itseensä vaikka jonkun läpästä ja kehittää itsellensä hyvinkin vääristynyt mielikuva siitä, mikä on terveellistä tai hyväksi itselle. Ja useissa tapauksissa poispääsy kyseisestä mielikuvasta ei ole aivan yhtä yksinkertainen tie kuin minulla.

Yhä edelleen inhoan mun kalapuikkokroppaani. Katkeroidun katsellessani kuinka hyviltä muiden kropat näyttävät vikellyspuvuissa, tai ylipäätään. Katson sovituskopin peilistä kuvaani ja välillä tekisi mieli itkeä. Yritän kuitenkin pikkuhiljaa päästä siitä yli miettimällä hyviä asioita: mulla on esimerkiksi tosi kivat pohkeet ja hartiat. Asiat voisivat olla aina huonomminkin.

Tällä hetkellä mä yritän joka päivä kertoa itselleni, ettei mun kroppa määritä mua urheilijana.
 Pitää yrittää muistaa, että on tärkeintä, että sulla on keho joka toimii. Jos sulla on kroppa, joka vain näyttää hyvältä muttei toimi... Mitä ihmettä sä teet sillä? 
2013

Mä toivon, että joku sai tästä jotain irti. Mä toivon, että te nuoret ette rupea pelleilemään terveydellänne ulkonäköpaineiden alla. Älkää antako ympäristön määrätä, kuka on oikean kokoinen/näköinen/muotoinen. Näyttäkää, että olette oikean kokoisia, näköisiä ja muotoisia. Kuten olettekin. Jokaikinen.
2015: Mä jätän tän vaan tähän.

21 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Wau, millaisessa kunnossa olet! Aivan loistava postaus, sanat eivät vaan riitä. Jotenkin osui juuri oikeaan kohtaan tämä, ja sai miettimään asioita. Kiitos <3

anni kirjoitti...

Oot Heta ihan mahtava ja upea <3 ihana postaus!

venla kirjoitti...

Voi Hetu ku oot niin ihana <3 Älä jooko kuitenkaan ikinä, ees huonoina hetkinä unohda et sua rakastetaan ja sua ihaillaan urheilijana ja ihmisenä, vaikka oisit minkä kokone tai näkönen. Tai mä ainaki ihailen ja rakastan <3

Anonyymi kirjoitti...

Voi hetu oot niin inspiring ja ihana ja hyvin kirjotettu postaus!♡

Hetaito kirjoitti...

Ano1: Sanat eivät riitä kuvaamaan kuinka paljon arvostan kommenttiasi... <3 kiitos.

Hetaito kirjoitti...

Anni: voi kiitos ihana! Tää lämmittää mun sydäntä!

Hetaito kirjoitti...

Venlu sait mut itkemään 😢😢... ♡ love u.

Hetaito kirjoitti...

Ano2: ♡ ♡ ♡ kiitän ja arvostan ♡ ♡ ♡

Viivik kirjoitti...

Kiitos tärkeästä kirjoituksesta! Mä tuun varmasti omassa blogissa kirjoittamaan samasta aiheesta jossakin vaiheessa. Myös mulla on ollut kuvitelma lihavuudesta ja keskikropan vääränlaisuudesta, vaikkakin pääosin myöhemmässä vaiheessa kuin sulla. Kymmenen kieppeillä olin tyytyväinen vähän pulleanakin, mutta about sen ikäisenä kuin sä olet nyt, mun oli vaikea sietää sitä, että koin olevani treeniporukan/joukkueen isoin. Ja juuri tuo ajatus urheilijalta näyttämisestä... Juoksija Noora Toivo on muuten kirjoittanut juuri tästä asiasta joskus blogissaan, kannattaa googlata.

Nyt painetta on vähemmän, kun en enää urheile kilpaa. Mutta totta kai välillä mietityttää yhä. Tein kuitenkin tämän vuoden alussa periaatepäätöksen, että en ikinä elämässäni laihduta. Mun silmät avasi yhteen juttuun haastattelemani syömishäiriöiden asiantuntija, joka sanoi, että liikunta ja fiksu syöminen sopivat meille kaikille loppuelämäksi, laihduttaminen ei kenellekään koskaan.

Tsemppiä siis!

Jek-ki kirjoitti...

Oot Heta kyllä ehkä maailman suurin inspaaja ja roolimalli. Tavallaan ihan "kiva" kuulla, että jotku muutkin on paininu näiden ihan samojen asioiden kanssa. Enhän mä oo koskaan ollu missään huippu kunnossa mutten oikeesti mitenkään lihavakaan. Vikellyksessä se vaan aina jotenki korostuu niin paljon. Se kun aina joukkuepukuja teettäessä itellä oli se isoin lantion ja rinnan ympärys. Se kun kisoissa kaikki ympärillä juoksevat tytöt muistuttaa jotakuinkin gaselleja ja ite sitten jtn muuta. Vikellys, kiusaamistaustat yms. aiheutti mulle aika samanlaisen vaiheen ku sullekin. Lukion tokalla päädyin lukemaan erilaisia kuntoilu/liikuntablogeja ja päätin että nyt saa riittää. No lopulta eksyin lukemaan myös ns "proana" blogeja. Lopulta se johti sitten siihen että hypin, pompin ja juoksin 3h päivässä enkä syönyt mitään. Saatoin paastota pari päivää putkeenkin. Ja lähtihän sitä painoa 3kk aikana 7kg. Lopulta turhauduin siinä 51kg paikkeilla. Aloin syömään normaalisti ja paino tuli ropisten takas. Nykyään oon aika onnellinen tällasenakin. Oon vaan tajunnu osaks poikaystävänkin avulla et oon ihan hyvä näin. Kaikkien ei tarvi olla malleja. Nytkin lenkkeilen kyllä pari kolme kertaa viikossa, vikellän ja ratsastan, mutta vaakaa ei tarvi tuijottaa. Ei se peilikuva tai vaa'an lukema kerro kaikkia. Ollaan kaikki onnellisia ulkonäköömme😊! Kiitos Heta tästä postauksesta, oot super 😘!

Anonyymi kirjoitti...

Kiitos tärkeän aiheen esille tuomisesta! Toimit monen tytön esikuvana ja juuri sen takia viestisi teho on paljon suurempi. Media luo omat paineensa ja esteettiset taitolajit tuo oman lisänsä. Voimistelumaailmaa seuranneena olen kauhulla katsellut paineiden vaikutuksia lapsiin. Kun 23kg painava voimistelija, jonka kehoon anatomiaa tuntematonkin voisi piirrellä lihaskartan näkemänsä perusteella miettii, että olisi pitänyt käydä pissalla ennen valmentajan punnitusta, voidaan miettiä kuinka paljon on menty pieleen. Miksi ylipäätään punnitaan ja miksi 8v. ajattelee, että paine pieneen painoon edes on? Ainahan lapset kisaa siitäkin kuka on vahvin ja pisin. Väännetään kättä ja venytetään kaulaa, kun mitataan pituutta. Miksi ei kisata siitä kuka jo painaa eniten?

Osa valmentajista haluaa kontroilloida sairaalloisesti lasten syömisiä ja osa ei uskalla sanoa mitään, ettei vaan loisi enää yhtään enempää paineita nuorille. Kuitenkin vanhemmat valitsevat pitkälti sen mitä kotona syödään, olipa valmentajan suositukset ja ohjeet mitä vaan. Lapsi jää helposti hankalaan välikäteen.

Läheltä nuoren bulimikon taistelua seuranneena haluaisin kuitenkin nuorille urheilijoille painottaa tiettyjen asioiden tärkeyttä:
Hyvää aamupalaa ei korvaa mikään! Siitä saa energisen olon ja jaksaa paremmin koulussa. Illan treeneissä syntynyt energiavaje on vimeistään nyt tasattu ja ei joudu niin paljon lukemaan kokeisiin, kun koulussa jää asiat paremmin mieleen. Vaikka koulussa ei jokainen ruoka olisikaan suurinta herkkua, niin se ruoka kannattaa kuitenkin syödä. Jos välipala jää väliin tai sillä joutuu korvaamaan väliin jääneen lounaan, tulee väkisinkin energiavajetta. Treeneissä on vaikea jaksaa, jos on syönyt liian vähän (ei autoakaan tankkaamatta voi ajaa) ja vastaavasti juuri syöty suuri annos ei ehdi imeytyä ja viimeistään siinä vaiheessa, kun ollaan pää alaspäin voi tulla melko tukala olo. Ravitseva iltapala vaikuttaa suoraan unenlaatuun. On kiva nukahtaa ajoissa ja herätä aamulla mahdollisimman pirteänä. Syömisongelmien kanssa kamppaileva nuori joutui opettelemaan uudestaan rytmin syödä vähintään 5 kertaa päivässä. Miksi tästä kannattaisi koskaan luopuakaan? Ja jos ikinä tuntee huolta omista syömisiin/ ulkonäköön liittyvistä asioista, niin teillä on ihan varmasti monta aikuista kenen puoleen kääntyä. Vanhemmat, valmentaja, koluterveydenhoitaja, lääkäri jne., jotka ovat valmiina auttamaan/tukemaan. Kenenkään ei tarvitse jäädä yksin tämän asian kanssa!
Pahoittelut tästä rönsyilevästä viestistä! Aihe on vaan niin tärkeä ja herättää siksi suuria tunteita. Hienoa kun hehkutat toiminnallisen kropan tärkeydestä!
Maria B.

Hetaito kirjoitti...

Kiitos Viivi! Olenkin aktiivisesti seurannut tuon Nooran blogia & myös kyseisen postauksen siis jo lukenut! Tuen kympillä ajatustasi kirjoittaa myös kyseisestä aiheesta - mitä enemmän siitä kirjoitetaan, sitä pienempi tabu siitä tulee. Kiitos vielä, arvostan ♡

Hetaito kirjoitti...

Voi Jekki, kiitos sinulle! Mä arvostan tätä ♡. On ihana tajuta, että on riittävä ja kelpaa. Ihana tajuta, ettei se ulkomuoto kerro kaikkea<3

Hetaito kirjoitti...

Kiitos Maria sinulle avaavasta kommentistasi! On totta, että varsinkin esteettiset lajit luovat paljon painetta nuorille. Ehkä näille nuorille urheilijoille pitäisi enemmän yrittää painottaa sen ruoan tärkeyttä suhteessa suorituskykyyn? Haluan yrittää uskoa, että pienilläkin teoilla voi aloittaa (...kuten yhdellä blogitekstillä (; )

Jos yksikin ihminen saa tarinastani lisäbuustia itsetuntoonsa, on sen kirjoittaminen ollut kannattavaa.

Anonyymi kirjoitti...

Ilman muuta ravinnon merkitystä suorituskykyyn voisi korostaa! Ehkä positiivisena lisänä olisi sitten vielä vastustuskyvyn parantuminen ja palautumisen nopeutuminen. Huonosti palautunut, kireä lihaksisto on tietenkin myös alttiimpi esim. revähdyksille ja repeämille.

Sportti.fi sivustolla on erillinen osio, esteettiset taitolajit. Siellä voi olla jotain huomiota herättäviä juttuja, kuten liian niukan ravinnon vaikutus kehitykseen.

Nuorten lasten kohdalla on helpompi saada treenaus, ravinto ja lepo tasapainoon. Valmentaja vastaa treeneistä ja vanhemmat huolehtivat ravinnon ja rittävät unet. Kun ikää tulee, nuori ottaa enemmän vastuuta näistä asioista. Ilman riitävää tietoa voi olla vaikea tehdä järkeviä valintoja (esim. jätän aamupalan syömättä, niin saan loikoilla pidempään sängyssä). Valmentajan suosituksia kuunnellaan ja arvostetaan onneksi hiukan enemmän kuin vanhempien.

Ihan varmasti tekstilläsi on positiivinen vaikutus monen itsetuntoon!

Maria

Roosa Autio kirjoitti...

Tärkeä aihe ja hyvin kirjoitettu. Uskon, että monelle on tärkeää kuulla tästä just sulta.

On totta, että yhteiskunta asettaa yhä hullumpia ulkonäköpaineita joiden edessä vahvinkin voi murtua. Varsinkin esteettisten lajien parissa.

Kun olin about 15, en kokenut olevani liian lihava, mutta epäurheilullisen näköinen. Mua ei oltu koskaan varsinaisesti kiusattu ja mulla oli vahva itsetunto. Laihduin aika nopeasti 59 kg:sta aika tasan 20 kiloa ja sairastuin anoreksiaan (mitä en tietenkään silloin myöntänyt). Kun vaaka näytti 39,3 kg eikä mitkään pakkosyötöt ym. auttaneet ("mähän vaan elän terveellisesti ja oon urheilija!"), kärrättiin mut lekuriin Isoon Herätykseen - jos tää ei lopu, niin sun keho ei tuu ikinä olemaan entisensä, et tuu koskaan saamaan lapsia ja lopulta kuolo korjaa.
Perhe ja läheiset olivat luonnollisesti olleet huolissaan jo kauan ja yrittäneet kaikkensa, mutta lopullisesti mut saatiin heräämään sillä uhalla, että jos sä et nyt tsemppaa terveytes eteen, niin poni myydään ja vikellys loppuu :D Toimi.

Valmentajana koen vastuukseni huolehtia ja pitää silmät kokoajan auki "varoitusmerkkien" varalta, jotta kukaan ei ajautuisi samaan jamaan kuin minä joskus. Onneksi Heta sullakin on järki päässä ja olit vahva selättessäsi "ulkonäköpainedemonit" :) Paha lähtee aina pienestä, viattomasta ideasta "kiinteytyä vähän".

Hetaito kirjoitti...

Roosa: Arvostan, ♡

Eve kirjoitti...

Voi Heta... <3

Munkin piti tulla vähän kommentoimaan, koska itsekin oon paininut pitkään ulkonäköpaineiden kanssa, ja mitä nyt aina välillä vieläkin. Muistan kuinka yksi kaveri kommentoi vikellysvideoita kattoessa "vitsi sä oot läski", ja se jäi sitten 11-vuotiaan mukaan aika pitkäksi aikaa. En oikeen muista, että olisin ennen sitä kommenttia stressannut painostani tai ulkonäöstäni. Vikellys on siitä paha laji, että pitää pukeutua jatkuvasti ihonmyötäsiin vaatteisiin, ja itelläni se ainakin aiheutti päänvaivaa treeneihinkin mentäessä. En tykännyt keskivartalostani, tai siitä etten ollut yhtä hoikka kuin muut kanssavikeltäjät. Ennen kisoja oli suurimmat kuumotukset, sillä puvut ei ollut ikinä yhtään imartelevia. Mulle ei kuitenkaan tullut ulkonäöstä niin suurta ongelmaa kuin olisi voinut tulla, mitä nyt usein öisin tein lattialla vatsalihaksia. (Aika tuloksettomasti, I might add :D)

En tiedä mikä mun pointti nyt tässä oli muuta kun tulla sanomaan vielä, että et oo yksin tän asian kanssa. Mulla on vielä nytkin niitä päiviä, jolloin vihaan niin suunnattomasti kehoani, mutta toisaalta on niitä päiviäkin, jolloin näytän just sopivalta peilistä katsoessa.

Oot ihana just tollasena, muista se.
Terkuin, kalapuikkotoverisi Eve

Hetaito kirjoitti...

Aaaaah kalapuikkotoveri!!! Oot ihana <3<3 :'')

Iridis kirjoitti...
Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.
Hetaito kirjoitti...

Iridis: Kiitos paljon! Tuo on aivan totta. :) Ja kiitos, mäkin pidän noista kengistä - taisin niistä jopa kympin aikoinaan maksaa :D