tiistai 12. huhtikuuta 2016

Urheilijat, tarvitsen apuanne.


Hei ystäväiset.

Tai, no jos siellä ei ole ketään, niin ehkä morjenstelen itsekseni. 

Yritetään kuitenkin. Urheilupuolella mua on jo pienen tovin vaivannut pieni suuri pulma, johon ajattelin kysellä neuvoja täältä internetin ihmeellisestä maailmasta. (Etu)reidet ovat aina olleet heikoin lenkki mun voimatasoissani, mutta nykyään en oikeasti tiedä pitäisikö itkeä vai nauraa. Jalat menevät hapoille aivan naurettavan nopeasti ja helposti (tyyliin arkipyöräilystä), eivätkä palaudu normaaliin tahtiin. Saattaa mennä helposti viikko, että kävellessä voi jo joustaa. Enkä tässä nyt puhu hullusta jalkatreenistä, vaan tosiaan jostain aivan arkisesta liikunnasta... Tuntuu myös, että onnistun jännittämään näitä nimenomaisia etureisiä myös liikkeissä, joiden pääasiallinen lihastyö pitäisi tapahtua jossain aivan muualla. 

Onko kellään ollut vastaavia ongelmia - tai osaisiko joku kertoa, mistä moinen mahtaa johtua? Ärsyttää, kun kuitenkin aktiivisesti on jalkojakin yrittänyt kehittää & nyt tuntuu, kuin ei olisi ikänä urheillut... 

Vikellykseen tuo ei ole suoranaisesti vaikuttanut, mutta kaikennäköiseen muuhun urheilun harrastamiseen kyllä (-> mikä pitkällä tähtäimellä vaikuttaa vikellykseen). Toisaalta, enpähän ole vikeltänytkään niin useasti tässä vähään aikaan. 
Kuvituskuva. Ypäjä 2014(?)
Mua on vähän itse asiassa ahdistanut koko ajatus omista vikellystreeneistäni. Mulla on sellainen tunne, ettei sillä ole oikeastaan väliä, mitä siellä treeneissä teen. Mulla on ollut sellainen tunne, ettei ketään kiinnosta. Mulla on ollut sellainen tunne, etten tee tarpeeksi - etten ole tarpeeksi. 

Mä olen urheilijana tosi riippuvainen auktoriteeteista, joilla on uskoa muhun. Oikeastaan, kaikki mun treeni on aina perustunut jonkun muun tyytyväisyydelle. Mä olen tyytyväinen, jos voin tehdä valmentajani tyytyväiseksi. Koko mun treenihistoriani ja -menestykseni perustuu siis pääasiassa vaan ajatukselle muiden miellyttämisestä. Tuo ajatus ei kuitenkaan häiritse mua yhtään, sillä mun persoonaan kuuluu kiinteästi sellainen muiden miellyttämisen tarve. Jos voin tehdä jonkun iloiseksi, olen sitä itsekin. 

Olen tässä suhteessa aika herkkä, sillä jos tunnen ettei muhun uskota, en osaa uskoa niin itsekään. Jos tunnen, ettei treenilläni ole kellekkään muulle väliä (= en voi tehdä ketään täysin tyytyväiseksi), niin koko treenaaminen on oikeastaan mulle turhaa. 

Mä en ole koskaan tosissani treenannut vain itseäni varten.

Ajatus itsensä kehittämisestä ''vain itseäni varten'' on mulle yhtä tyhjän kanssa. Jos en voi urheilla jollekkin, en koe sitä mielekkääksi. Satunnaisin väliajoin leikittelenkin ajatuksella, että ehkäpä mun pitäisi vain valmennella. Siinä koen itseni aina tärkeäksi ja tarpeelliseksi.

... Onneksi ajatus uusista puvuista antaa vähän jaksamista tulevaan neljän viikonlopun kisaputkeen. 

Pahoittelen vuodatusta. Mutta hei toverit, mikäli osaatte auttaa ongelmassani, niin please auttakaa. 

4 kommenttia:

venluski kirjoitti...

Voisko syynä olla jonkinasteinen ylikunto? Ei siis itellä oo samanlaisia oireita mut liikanopettaja pauhaa aika paljon ylikunnon haitoista. Mun kunto on vaan rehellisesti laskenu siitä ku aloin vähentää vikeltelyä :'D

Anonyymi kirjoitti...

Ootko kerenny palautuu treeneistä tai muistanut levätä? Mulla oli kanssa sama et pyöräilyki tuntu kunnon urheilusuoritukselta ku hapotti seki pelkästään.. -petra

Anonyymi kirjoitti...

Höh, harmillista että sulla on tuollaisia fiiliksiä treenaamisen suhteen :( Jos yhtään auttaa, niin voin kertoa, että minua ainakin kiinnostaa miten sun treenit ja kisat sujuvat!! :) Onko sulla valmentajasi kanssa sellaiset välit, että pystyisit keskustelemaan noista ajatuksista hänen kanssa? Puhuminen yleensä auttaa.

Tsemppiä treeneihin ja tulevaan kisarupeamaan! :)

Heta kirjoitti...

Hei ystäväiset, ja kiitos viesteistänne. Välillä on hirveän vaikeaa yrittää tajuta, kuinka kaikki vaikuttaa kaikkeen - ja kuinka tässä tapauksessa ehkä ihan muista asioista aiheutuva stressi vaikuttaa negatiivisesti urheiluun. On vaan ihan hirveän vaikeaa uskoa (... niin, onko), että mulla olisi voinut olla stressiä kuukausien ajan. Mutta ehkä se on vaan uskottava. Tai sitten yritän vain kaunistella itselleni sitä, että mun fyysinen kunto on ollut 'lievässä' laskusuhdanteessa jo pidemmän aikaa.

Mulla on aina ollut vähän sellainen tapa availla mun omia aivosolmujani ensin kirjoittamisen kautta - että edes tietäisin, mitä itse tunnen. Mutta olet kyllä hyvin oikeassa tuon puhumisen suhteen. Toivotaan. että se auttaa.