keskiviikko 9. joulukuuta 2015

voimattomuus


Makaan taas mun sängyllä ja mun syke on tällä hetkellä jotain 85 lyönnin luokkaa. Se ei todellakaan ole mun leposyke.
Mä palasin viime viikonloppuna taas Ruotsista maajoukkuevalmennuksesta, joka oli lievästi sanottuna täynnä väsynyttä läppää ja räkänaurua. Tää oli ensimmäinen leiri, johon mä osallistuin myös valmentajan roolissa - olihan kaks ''mun omaa kasvattia'' siellä mun kanssani. Siistiä, mutta vaikeaa. Missään vaiheessa ei oikein tiedä, pitäiskö sun olla niille valmentaja vai treenikaveri. Kärsiikö mun auktoriteetti (mikä auktoriteetti) jos oon liian toverillinen? Tämmösiä kysymyksiä uskon muidenkin valmentajien pyörittelevän. Missä menee se kuuluisa mukavuuden ja liiallisen kaveruuden hiuksenhieno raja?

Noh. Leiri meni kuitenkin mukavasti tapansa mukaan ja nyt luullaan taas pari viikkoa olevamme viisaampia kuin koskaan ennen. 

Tänään en aikonut kuitenkaan puhua meidän maajoukkueleiristä enempää. Aattelin avautua. 

Mun viime viikot ovat olleet aikamoista tunnemyrskyä ja oon ollut snadisti stressaantunut parista asiasta... En vain ymmärrä, miten yksi ihminen voi näin pienen ajan sisällä aiheuttaa aivan äärettömän paljon stressiä ja pahaa mieltä. Tänään kaikki kuitenkin pysähtyi. Mä olin salilla, missä mun mieleni pyöri aivan muissa maailmoissa...oli vaikea keskittyä mihinkään. Mieli harhaili ahdistavissa jutuissa, eikä treeni ottanut lainkaan tulta alleen. Päätin siirtää treenin kehonhuolloksi ja lopetinkin suhteellisen lyhyeen, sillä en näe mitään ideaa puoliteholla treenamisessa.  

Olin lähdössä salilta, kun yht'äkkiä mun koko keho tuntui puutuvan. Voimattomuus valtasi koko kropan ja peilistä katsoi kalpea naama. Pian olikin jo vaikea hengittää. Tuntui, ettei saa mistään kiinni - kaikki ajatukset ja asiat vaan lipuivat kauemmaksi ja olo oli kuin olisin hengannut sellaisessa lumisadepallossa, yhtä eristettynä muusta maailmasta. Kurkkua kuristi ja pyörrytti, mua aivan pelotti ajaa kotiin. 

En tiedä, että oliko toi olevinaan sellainen paniikkikohtaus, mutta ainakin se oli aivan hiton pelottavaa. Vaikka asia, joka tuon ahdistuksen aiheutti, ei välttämättä kuulu tänne blogin puolelle, ajattelin jakaa vähän tuntemuksiani tän päiväisestä ihan vaan varoituksen sanana. Ahdistus ja stressi voi aiheuttaa kummia juttuja - ihan fyysisiäkin oireita. Mä en tiedä kuinka moni teistä on joutunut kokemaan paniikkikohtauksen elämässään, mutta toi on kyllä asia, jota en kellekkään toivo.

Muutenkin ahdistus ja stressi sekoittaa elämää: nukut huonosti, syöt huonosti, treenaat huonosti ja kaikki tuntuu kerralla menevän alamäkeen. Sarkasmi kukoistaa, eikä kivatkaan jutut nappaa. Jee, kivaa. 

Toivotaan, että suunta on vain ylöspäin ja seuraavassa postauksessa käsittelen jotain vähän kevyempää aihetta. 




2 kommenttia:

viivik kirjoitti...

Tsemppiä, Heta! Onneksi joulu on ihan nurkan takana, toivottavasti pystyt pyhinä rentoutumaan ja viettämään aikaa perheen ja ystävien kanssa. Kaikki järjestyy lopulta.

Heta kirjoitti...

<3