TÄTÄ TE OLETTE ODOTTANEET

Hihi, anteeksi klikkiotsikko, mutta suurimman osan kohdalla taidan olla oikeassa. Multa on moneen otteeseen pyydetty taas vuoden varrella videoita, mutta enhän mä niitä koskaan ehdi väsäilemään. Nyt on kuitenkin - ah niin ihana - loma & ajattelin antaa teille tämmösen vaatimattoman pienen joululahjan. Kuvasin perjantaina mun ihka ensimmäisen My Dayn, ja tässä muutamien tuskaisten tuntien työn tulos. Laittakaa ihmeessä kommenttia tän postauksen loppuun, että mitä mieltä olitte mun päivästä - tai ylipäätään vidistä? Toinen asia, joka mua kiinnostaa kovasti on se, että miksi ihmeessä ihmiset seurailevat näitä mun höpötyksiä? Jos vain viitsit, liitä kommenttiisi oma vastauksesi: Miksi sinä seuraat minua?/ Mikä mun blogistani tekee seuraamisen arvoisen?

Kiitän, kumarran ja toivotan kaikille hyvät joulut - muistakaa relata!

#vainvikellysjutut, part 3

Ei väliä, onko viimeisin ruoka syöty kaksi tuntia vai kaksi minuuttia sitten, vikeltäjällä on aina nälkä. 

...Tai sitten me vaan tykätään syömisestä niin paljon... 

I wish that I could be like the cool kids

'cause all the cool kids, they seem to fit in.

Minä ja omituinen valoilmiö

Mulla menee jälleen paremmin, elämä jatkuu. Oon tässä kokoillut itseäni kuin palapeliä konsanaan ja viime viikonloppu menikin aivan eri maisemissa. Kävin kummitädilläni ja tanvo-kisoissa, joissa muuten saatin viides sija (/15)! Muuten oon tavanomaiseen tapaani hoidellut erinäisiä juoksevia asioita, kuten uusien pukujen tilailua, joululahjajuttuja ja suunnitellut ensi vuoden kalenteria. Ai joo, ja tämäkin oman elämänsä vikeltäjä palkittiin tänä vuonna sekä ratsastusseurani että Keravan kaupungin toimesta... Aika huippua! Kiitos kiitos kiitos.

Susifiilinkejä

leipomassa & yks maailman parhaista rahkoista, suosittelen!

Elämme maailmassa, jossa kaikille tuntuu olevan oma paikkansa. Koulussa popula on jakaantunut erilaisiin ryhmittymiin kuin eläinlajit konsanaan. Mitään ei sanota ääneen, mutta kaikki tietävät, että eniten valtaa on niillä suosituilla - niillä mua kovasti paremmilla ihmisillä. Vaikka kuinka yrittäisimme kierrellä ja kaarrella totuutta, niin valitettava fakta on se, että elämme kastijärjestelmässä. Yhteiskuntamme koostuu hierarkisesta arvojärjestyksestä, jossa joidenkin ihmisten vain on oltava siellä pahnan pohjimmaisina. Mutta onko mutasarjalaisen mahdollista kivuta ylöspäin, nostaa sosiaalista statustaan? Onko mun mahdollista tulla paremmaksi ihmiseksi?

Siis wait. W A T?

Yllättävän moni tuntuu nykyaikana ajattelevan noin. On tiettyjä kirjoittamattomia sääntöjä, joiden mukaan olemme hyvin eriarvoisia, eikä toisen kanssa voi sen seurauksena yrittää edes luoda esimerkiksi kaverisuhdetta. Pelko toisen erilaisuudesta on suurta; ''Entä jos vaikka nolaan itseni?'' ''Mitäköhän toi toinen sit musta ajattelisi, jos menisin puhumaan sille... Pitäis varmaan ihan pimeenä'' ''Eihän siitä vois koskaan tulla mitään... Harmi sinänsä, olisi ollut kiva tutustua''

Niiiiin. Aika moni voi luultavasti tunnistaa itsensä edellä rustatuista pohdinnoista. Tunnistan toki itsenikin, pakostakin noita tulee mietittyä. Mutta miksi ihmeessä näitä sosiaalisia statuksia jaellaan ihmisille? Miksi toinen on tärkeämpi tai parempi ihminen kuin joku toinen? 

Siinäpä se. Kukaan ei oikeasti ole kenenkään yläpuolella. Se on vain alitajuntainen illuusio.

Toki aina saa ihailla ja ottaa mallia erilaisista persoonista, mutta kannattaa muistaa some-elämän ja normaalin arjen eroavaisuus: ne saattavat toisinaan poiketa hyvinkin suuresti toisistaan. Edes somejulkimot tai harrastusidolit eivät ole mitään superihmisiä, ei kukaan meistä ole. Kellään ei ole täydellinen elämä, ei edes niillä koulun ''suosituilla''. 

Mikäli tuntuu, että et elä sellaista elämää kuin haluaisit elää, suosittelen muuttamaan jotakin. En kuitenkaan suosittele kadehtimaan toisten helppoa tai siistiä elämää, koska sitä se ei luultavasti ole. Kaikilla meillä on vaikeuksia erilaisissa elämänvaiheissa ja jokainen voi tulla oman elämänsä sankariksi. Mitä tällä tarkoitan? Lopeta itsesi vertaaminen muihin - et luultavasti saavuta sillä mitään, Mikäli keskität tämänkin energian itsesi kehittämiseen, kuka tietää mitä Sinusta voi vielä kuoriutua. 

Koska kaikki me olemme vain ihmisiä, yhtä hyviä ja huonoja. Samanarvoisia.

voimattomuus

Makaan taas mun sängyllä ja mun syke on tällä hetkellä jotain 85 lyönnin luokkaa. Se ei todellakaan ole mun leposyke.

Mä palasin viime viikonloppuna taas Ruotsista maajoukkuevalmennuksesta, joka oli lievästi sanottuna täynnä väsynyttä läppää ja räkänaurua. Tää oli ensimmäinen leiri, johon mä osallistuin myös valmentajan roolissa - olihan kaks ''mun omaa kasvattia'' siellä mun kanssani. Siistiä, mutta vaikeaa. Missään vaiheessa ei oikein tiedä, pitäiskö sun olla niille valmentaja vai treenikaveri. Kärsiikö mun auktoriteetti (mikä auktoriteetti) jos oon liian toverillinen? Tämmösiä kysymyksiä uskon muidenkin valmentajien pyörittelevän. Missä menee se kuuluisa mukavuuden ja liiallisen kaveruuden hiuksenhieno raja?

Noh. Leiri meni kuitenkin mukavasti tapansa mukaan ja nyt luullaan taas pari viikkoa olevamme viisaampia kuin koskaan ennen. 

Tänään en aikonut kuitenkaan puhua meidän maajoukkueleiristä enempää. Aattelin avautua. 

Mun viime viikot ovat olleet aikamoista tunnemyrskyä ja oon ollut snadisti stressaantunut parista asiasta... En vain ymmärrä, miten yksi ihminen voi näin pienen ajan sisällä aiheuttaa aivan äärettömän paljon stressiä ja pahaa mieltä. Tänään kaikki kuitenkin pysähtyi. Mä olin salilla, missä mun mieleni pyöri aivan muissa maailmoissa...oli vaikea keskittyä mihinkään. Mieli harhaili ahdistavissa jutuissa, eikä treeni ottanut lainkaan tulta alleen. Päätin siirtää treenin kehonhuolloksi ja lopetinkin suhteellisen lyhyeen, sillä en näe mitään ideaa puoliteholla treenamisessa.  

Olin lähdössä salilta, kun yht'äkkiä mun koko keho tuntui puutuvan. Voimattomuus valtasi koko kropan ja peilistä katsoi kalpea naama. Pian olikin jo vaikea hengittää. Tuntui, ettei saa mistään kiinni - kaikki ajatukset ja asiat vaan lipuivat kauemmaksi ja olo oli kuin olisin hengannut sellaisessa lumisadepallossa, yhtä eristettynä muusta maailmasta. Kurkkua kuristi ja pyörrytti, mua aivan pelotti ajaa kotiin. 

En tiedä, että oliko toi olevinaan sellainen paniikkikohtaus, mutta ainakin se oli aivan hiton pelottavaa. Vaikka asia, joka tuon ahdistuksen aiheutti, ei välttämättä kuulu tänne blogin puolelle, ajattelin jakaa vähän tuntemuksiani tän päiväisestä ihan vaan varoituksen sanana. Ahdistus ja stressi voi aiheuttaa kummia juttuja - ihan fyysisiäkin oireita. Mä en tiedä kuinka moni teistä on joutunut kokemaan paniikkikohtauksen elämässään, mutta toi on kyllä asia, jota en kellekkään toivo.

Muutenkin ahdistus ja stressi sekoittaa elämää: nukut huonosti, syöt huonosti, treenaat huonosti ja kaikki tuntuu kerralla menevän alamäkeen. Sarkasmi kukoistaa, eikä kivatkaan jutut nappaa. Jee, kivaa. 

Toivotaan, että suunta on vain ylöspäin ja seuraavassa postauksessa käsittelen jotain vähän kevyempää aihetta. 

#vainvikellysjutut, osa 2

 

No words needed.

JOULUKUUN YLLÄRI

Hihi, viikon sanailut vaihtuvat joulukuussa viikon #vainvikellysjutuiksi. Tässä ensimmäinen osa, olkaas hyvät!

Vikellys on varmaan yksi väärinymmärretyimmistä lajeista juuri sen pienen ko'on takia. Koska kukaan ei tiedä siitä mitään, on ihmisten helppo niputtaa se ratsastukseen tai täyteen pelleilyyn. Ei, en harrasta ratsastusta, agilitya, vipellystä, temppuilua tai vihellystä. Kaikista eniten noista ehkä kuumentaa tunteita tuo temppuiluun viittaaminen... Aargh. Koska. Ei.

Ja nyt lähetään taas kohti Ruotsin treenailuja, toivottakaa menestyksekästä viikonloppua!

Pieniä kuulumisia

Tänään on sunnuntai 29.11 ja mua hymyilyttää kovin. Mä istuskelen mun sängylläni - kuten aina koneillessani - jammailemassa Gfm'n Sun unelmaa -biisin tahtiin. Kävin aamulla koutsailemassa, minkä jälkeen oon juurtunut tähän samaan paikkaan tekemään kaikenlaista järkevää... Kuten syömään suklaakeksejä ja katselemaan vanhoja videoita ja kuviani. Ette arvaakkaan kuinka paljon huippuotoksia on tältäkin vuodelta kertynyt! Kyyneleet silmissä nauran näille ihanille hetkille. Ihanaa, että on muistoja. Ihanaa, että on ihmisiä, joiden kanssa niitä voi luoda lisää joka ikinen päivä.

Tiimi<3 Tallinnan Horse Show'n jälkeen

Ai mitä muuta oon tehnyt viime aikoina, kuin mutustanut keksejä? En nyt ihan kamalasti, mutta esimerkiksi lauantaina pääsin ihka oikealle voimistelumatolle kisailemaan - siis sellaiselle, jonka päällä oon viimeksi vieraillut vuonna 2011. Ei sitä tunnetta siinä pehmeänukkaisella matolla voi sanoin kuvailla. Kaikki se maski, hiustenlaitto, puvut, lakantuoksu, tuomarit ja katsojat... Ahhh! ♥ rakkautta. En olisi kyllä pari viikkoa sitten uskonut, että ohjelma ei olisi näyttänyt täydeltä kaaokselta, mutta kappas keppanaa - sehän näytti suhteellisen siistiltä! Ilmeisesti tuomarit olivat samaa mieltä, koska kotiin palailimme hopeiset palaset kaulassa. 

Kisat sujuivat siis loistavasti omalta osaltamme & haluan onnitella myös pronssimitalistia Venlaa kera joukkueensa - heidän ohjelmansa oli kyllä huikeaa katsottavaa! 

Muuten nyt on taas aika lailla tullut eleltyä normaalia arkea, johon on kuulunut sekä kivoja, että ei-niin-kivoja juttuja. Sää masentaa ja ärsyttää, mutta eniten se ehdottomasti koettelee hermoja ulkona treenatessa. Kun kenttä on umpijäässä tai sade tulee vaakatasossa vasten kasvojasi, ei se ole aina niin herkkua. Tai pukkeilla takaterassilla, jossa ainoat mahdollisuutesi on a) vikeltää niin, että tilaa yläpuolellasi on n. metri (katos) tai b) kastua ja kylmettyä luita ja ytimiä myöten. Hermojani koettelee myös yksi äidinkielen opettajistamme, jolle palautteen antaminen on ilmeisesti astetta haastavampi tehtävä... Mikäli saan takaisin esseen, jossa on vaan positiivista palautetta, miten ihmeessä osaan korjata sitä ensi kertaan? Sain siis esseestäni 45/60 ja olen syvästi katkera - en niinkään puuttuvista pisteistä, vaan puuttuvasta palautteesta. Ja olen kysynyt palautetta tältä maikaltakin moneen kertaan. Ei auttanut edes se, kuinka kirjoitin esseeseeni (jonka aihe oli pohtia hyvää opetusta) palautteen merkityksestä. Miten ihmeessä voi kehittyä kirjurina, jos ei koskaan saa palautetta kirjoitelmistaan? Onko lukijoissa ketään hengenheimolaistani... vai olenko ainut, jota kyseinen toiminta harmittaa?

No, ettei aivan kääntyisi laskusuhdanteeseen tämäkin teksti, niin siirrytään kivempiin aiheisiin! ♥ Sain vihdoin tilailtua taas Smartphotolta valokuvia ja niiden tulisi saapua parissa viikossa, jee! ♥ Tajusin taas, kuinka ihanien tyyppien kanssa mä saan treenailla päivittäin ♥ Ihmiset kehtaa vihdoin laitella jouluvaloja ♥ Koutsailemassa tytöt ovat kokeilleet uusia kyyriliikkeitä, eivätkä lainkaan huonolla menestyksellä... meitsi meinaa aina pakahtua ylpeydestä ♥ Kävin pitkästä aikaa shoppailemassa & löysin maailman kauneimman huivin ♥ Joulukuu alkaa! ♥ Tein tänään superhyvän ylä- ja keskikroppatreenin! ♥ Perjantaina lähdetään kohti Ruotsinmaata taas treenileirin merkeissä! ♥ Bloggaaminen tekee mut aina kovin iloiseksi, kun tiedän teidän lukevan näitä mun turhanpäiväisiä sepustuksia ♥

Onko teillä toiveita erikoispostauksiin joulun alla?