torstai 20. joulukuuta 2018

Sairaslomalla: Kertomus siitä, kun hymytyttö kadotti hymynsä eikä kukaan tajunnut sitä


I know you’ve got the best intentions…
But you don’t know what it’s like.
Tää on ote biisistä, jonka tahtiin tein vuoden 2018 syksyn lopussa tanssillisen performanssin nimeltä ”Happy”. Voitte käydä kuuntelemassa tän biisin vaikka Youtubesta nimellä You don’t know (Katelyn Tarver). Se saattaa auttaa ymmärtämään, mitä yritän kertoa seuraavaksi.
Kirjoitan tän postauksen, koska tää on liian tärkeä asia olla puhumatta. Tää on kertomus hymytytöstä, joka kadotti hymynsä. Tää on kertomus nuoresta ihmisestä, joka lyyhistyi odotusten taakan alle ilman että moni sitä huomasi.

Sanotaan, ettei kirjaa voi arvioida kannen perusteella. Oon myös ymmärtänyt tässä pikkuhiljaa, että ihmiset toimivat juuri sillä tavalla säästääkseen energiaansa: Arvioivat kaikkea näkemäänsä ensimmäisten sekuntien tai edellisten samankaltaisten kokemusten ja mielikuvien perusteella. Tätä oli vaikea hyväksyä, ja tää tuntui yhessä vaiheessa musertavan mut alleen. Tajusin jossain vaiheessa myös sen, ettei toisten väärät mielikuvat musta ylläpidä itse itseään: Mä oon ollut osasyyllisenä luomassa ja ylläpitämässä niitä.
Syksyn 2018 alussa mulla oli kaksi tosi ihanaa työtä, omalta tuntuva opiskeluala, tähtäykset urheilun kisakentille ja kaikki muu elämän pieni ja suuri täyteaines.  Olin ihminen, joka on aina positiivinen, iloinen ja onnellinen. Mulla oli taito pitää monta palloa ilmassa, ja selviydyin kaikesta. Tuntui, että olin tehokas ja menestyin hyvin lähes kaikessa mihin ryhdyn. En antanut vastoinkäymisten lannistaa mua. Mulla oli korkea itseluottamus ja -arvostus.
Vähän jo naurattaa, kun kirjoitin ton.
Tällä hetkellä (joulukuussa 2018) mun kalenteri on tyhjä. Mä lopetin työt pari kuukautta sitten. Mä oon sairauslomalla opinnoista – ollut jo puoltoista kuukautta - ja sanomattakin varmaan jo arvaatte, etten kilpaillut tällä kaudella urheilun saralla lainkaan. Tällä hetkellä ollaan menossa jo vähän parempaan voinnin kanssa, puolitoista kuukautta elämän totaalityhjennyksen jälkeen. Mutta syksy? Silloin en voinut hyvin.
Palataan syksyyn. Mitä tapahtui? Uupumus. Loppuunpalaminen. Sekamuotoinen ahdistuneisuus- ja masennustila. Eikä toi ollut edes yllättävää. Ei mun, eikä monen mut tuntevan mielestä. Surkuhupaisinta tässä oli se, että monesti osasin päällisin puolin peittää kaiken tapahtuneen, eikä mua oikeen ehkä osattu ottaa vakavasti. Moni ei ymmärtänyt, kuinka huonossa jamassa olin. Pahinta siinä, että kaikki tuntui hirveeltä, oli se tunne ettei kukaan ymmärtänyt. Kaikki näki edelleen vaan sen hymytytön, sen jonka ne oli tottuneet näkemään. Kukaan ei tajunnut, että olin lähes kaiken ajan surumielinen. En kestänyt lainkaan stressiä, eikä mun kroppa toiminut. En todellakaan ollut tehokas, tai saanut aikaan oikeestaan yhtään mitään, koska ajatus ei kulkenut tai ahdisti niin paljon. Olin kadottanut mun luovuuden ja kyvyn innostua mistään. Pienimmätkin vastoinkäymiset sai mut romahtamaan. Itsearvostukseni ja -luottamukseni oli varmaan miinuksella. Enkä vaan jaksanut.
Parhaiten tätä ristiriitaa kuvaa Youtubesta poimittu vapaasti suomennettu kommentti yhdestä biisistä: Hetkinen. Melodia on niin iloinen (upbeat), mutta sanat ovat sielua raastavia. Mä luulen että tää [kappale] on tehty sen vuoksi, että ihmiset, jotka kärsivät tällaisista ongelmista usein vaikuttavat iloisilta ja hyvinvoivilta ulospäin. Kuitenkin emotionaalinen ja syvällinen sanoitus edustaa sitä sisäistä fiilistä, joka näillä henkilöillä on.
Kirjoitin ylös jossain vaiheessa alkusyksyä näin:

Hymyillään ja nauretaan kauniina syysiltana
Harmittaa, etten osaa nähdä sen kauneutta
Katsot mua ja yritän kertoa
kuinka paljon mun sisällä on surua

Hiljaisuus kaikuu enkä osaa puhua
oikeilla sanoilla ja oletetuilla lauseilla
toivon että osaisit kuulla mua
kuulla ja ymmärtää sen mitä haluaisin sanoa

Mitäs sitten tapahtui? Mistä noi mielikuvat syntyivät, ja miten mun elämä lähti ”yhtäkkiä” noin alamäkeen? No ei kuule huolta, minäpä kerron.
Hyvät mielikuvat jotain, johon olin koko elämäni pyrkinyt. Lisäksi mä olin koko pienen elämäni uskonut (ja uskon edelleen liian usein), että oon arvokas vaan olemalla mahdollisimman hyödyllinen kaikille muille, ja jos en ole tarpeeksi hyvä, ei mua arvosteta. Kuvittelin ennen, että avun pyytäminen tai omien heikkouksien paljastaminen on nöyryyttävää ja epäonnistuminen väheksyttävää. Kuvittelin, että jos en oo täydellinen ja vähän enemmän, niin en kelpaa.
Mä pyrin pääosin lisäämään positiivisuutta mun ympärilleni, mikä näkyykin monesti esimerkiksi mun somessa ja ylipäätään siinä, kuinka hymyilevästi ja eloisasti puhun ihmisille. MUTTA. Syksyllä olin tosi onneton, useammin kuin onnellinen. Itkin enemmän kuin hymyilin. Ahdistuin enemmän kuin nauroin. Vaikka en tietoisesti halunnut kaunistella, mun some ja eloisa ilmaisu vaan oli helppoa lukea eri tarinaksi kuin se mitä oikeasti tapahtui. 

istunut huoneen nurkassa
jo tuntikausia
mut mistä kukaan sen tietäis
ei tää näy somessa
lekuri kysy viimeks onko ketään
kelle puhua
vastasin hymyillen
et onhan mul kavereita
Ja niin tähän tilanteeseenhan päädyttiin yksinkertaisella kaavalla: neitokainen on koko elämänsä arvottanut itsensä perustuen erinäisten suoritusten määrään ja laatuun, mikä ajoi henkilön loppuun. Nuorukainen teki yksinkertaisesti vaan elämästään niin kuormittavaa henkisesti ja fyysisesti, ettei nuppi ja kroppa kestänyt. Kaput. Kun koneiston osat sitten jättivät aika ajoin tien päälle, oli apua haettava.
Musta oli jotenkin koomista, kun ihmiset kyselivät, mistä tiesin tarvitsevani sairaslomaa. Vastaukseni oli kaikille sama: Ei sitä voi olla huomaamatta. Jossain vaiheessa ei vaan enää jaksa yhtään mitään. Uupumus ja ahdistus esti mua tekemästä monia arkisia juttuja: maksamasta laskuja tai tekemästä koulutehtäviä. Treeneissä tapahtui milloin mitäkin hermoromahduksia, koska on fyysisesti ja psyykkisesti niin poikki. Pelkäsin herätyskellon ääntä. Sain paniikkikohtauksia puhelimen viestiäänistä ja sähköposteista. Huomasin myös treenikontekstissa sen, etten enää uskonut itseeni lainkaan, vaikka yleisesti ottaen urheilussa mulla on ollut aina suhteellisen hyvä itsetunto. Tunsin olevani huono, kykenemätön ja niin loppu. Jossain vaiheessa olin niin väsynyt siihen ristiriitaan paineiden ja jaksamattomuuden välillä, että vastaukset olivat selkeitä: en voinut jatkaa näin.  Tarvitsin totaalista taukoa, kaikesta. Tähän samaan kappaleeseen voikin ehkä kätevästi nivoa ne kivat kommentit, joita kevyehkösti heitettiin: Kiva että osasit kuunnella itseäsi!
…Tiedän, että teillä on hyvät tarkoitusperät, ettekä ehkä tiedä mitä toiselle pitäisi sanoa, mutta vielä selvennyksenä teillekkin: Mä en todellakaan osannut ennakoida tän kanssa. Tää on jälkiseurausta, ja mulla on kova työ taistella itseni kanssa monena päivänä edelleen.
Mitäs nyt sitten? Suoraan sanottuna olen hukassa ja etsintäreissulla. Kuutamolla ja oman jaksamiseni armoilla. Yritän harjoitella läsnäoloa ja ymmärtää, mitä muutoksia mun on tehtävä elämäntyylissäni, jotten aja itseäni samaan jamaan uudestaan. En voi sanoa valehtelematta, että olisin päässyt lähellekkään eroon suorittamisesta. Tekemättömyys saa mut monesti tuntemaan itseni turhaksi. ”Onneksi” ahdistus ja kokonaisvaltainen uupumus on rajannut tuota mun tekemisien mahdollisuutta, niin nyt on ollut vähän pakkokin opetella sitä kuuluisaa tekemättömyyttä ja kiireettömyyttä. Tiedostan nykypäivänä monia virheellisiä ajatuskulkuja mun päässä. Ikävä juttu on kuitenkin se, että niitä on aika haastava muokata. Tai hidasta ja työlästä ainakin. Mutta yritetään. Yritän myös pikkuhiljaa opetella kuuntelemaan paremmin itseäni – siis sitä lempeetä ja arvostavaa ääntä, jonka oon aikaisemmin hyvän ystäväni sanoin ”tunkenut pieneen mustaan laatikkoon pääni perälle”. Mä siis opettelen. Toistan samoja virheitä vielä luultavasti lukuisia kertoja. Mutta luotan kuitenkin siihen, että ehkä mä joku päivä opin arvostamaan itseäni ihan vaan koska olen - en sen vuoksi, mitä olen saanut aikaan. Ehkä tän asian julkituominen auttaa mua hyväksymään ihmisten olevan vain ihmisiä. Ja ehkä voin auttaa tällä mun tarinalla jotakuta toista.
Ja mitä mä toivoisin sulta, rakas lukija... Jos näät, että joku sun suorittajatuttu liikkuu elämässä vähän liian lujaa, niin jarruta sitä. Uskalla olla ärsyttävä, ja kerro, että oot huolissasi. Ongelmien myöntäminen on täydellisyyttä tavoitteleville ihmisille jo lähtökohtaisesti tosi vaikeeta, eikä suunta muutu, jos suorittamista kehutaan ja ihaillaan avoimesti. Kuuntele ihmisiä ympärilläsi, ja yritä erottaa viestit, joista tulisi huolestua. Yritä kuulla se, mitä on niin vaikea sanoittaa. Äläkä ikinä, koskaan, vähättele toisen huolia tai ongelmia.
Sitten sulle, joka tunnet, ettet jaksa. Ja samalla hyvä muistutus itselleni... On okei tuntea, ettei oo okei. Vaikka et uskoisi sitä nyt, se helpottaa kyllä ajan ja puhumisen kautta. Etsi hyviä juttuja elämääsi, ja yritä kertoa sun olosta mahdollisimman avoimesti mahdollisimman monelle hyvälle tyypille. Aina löytyy joku, joka osaa oikeassa kohtaa kietoa käden sun ympärille, ja kertoa että sä riität ja että kaikki järjestyy. Ja hae myös ammattiapua, jos yhtään siltä tuntuu. Tai vaikkei tuntuisikaan, niin hae silti. Itse en halunnut aluksi oikeuttaa itselleni sairaslomaa, koska ajattelin etten oo tarpeeksi huonossa kunnossa siihen. Lopulta tajusin, että olin, ja että se oli ainut oikea ratkaisu. 
Ja tän postauksen loppuun haluan kiittää niitä ihmisiä, jotka kyseli/kyselee mun vointia. Haluun kiittää niitä harvoja, jotka on kuunnelleet mun sanoituksia ja ottaneet ne tosissaan huolimatta mun eloisasta ja iloisenoloisesta viestintämelodiasta. Kiitos teille, jotka ette uskoneet kantta, vaan päätitte lukea itse kirjaa ja tarjositte tukea ja apua sillon kun mulla oli vaikeeta.
<3