Vapaus

Moikka.

Palailtiin tuossa taas kauden viimeisistä kisoista Tanskasta ja ah, tää tunne on aivan ihana. Kisakausi on aina pitkä ja aiheuttaa tiettyä stressiä (maalis-lokakuu...) ja tunne on kuin kivi olisi vierähtänyt sydämeltä - eritoten kun kisat menivät tosi hyvin! Olin iloisesti yllättynyt, miten hienosti koko Suomen tiimillä sujui kisoissa. Henkilökohtaisesti saan tietysti eniten kiksejä siitä, kun nään mun omien junnujeni tekevän hienoja suokkia... Niitä vaan jännittää aina niin paljon! Ei sitä tunnetta voi kuvailla. Se pitää kokea. 

Mun omista suorituksista tyytyväinen olin kolmeen neljästä, joten omallakin kohdalla sujui ihan kiitettävästi. Varsinkin tekninen oli erittäin positiivinen yllätys - varmaan paras koko kaudella (No siihenhän ei paljoa vaadittu... :D:D).

Kiinnostaisiko teitä lukea jos tekisin jonkunnäköistä summausta tästä kaudesta? Fiiliksistä ja tuloksista?

Fiiliksissä olen myös aivan nurkan takana siintävästä vapaudesta. Mulla on enää YKSI koe huomenna, jonka jälkeen olen vapaa kuin taivaan lintu. Sairaan siistiä.

Vapautta kestää Keravalla sellaisen puolisentoista viikkoa, jonka aikana pitäisi suorittaa kilometrin mittaista todo-listaa, jossa koreilee muun muassa uuden kyyrin suunnittelua ja musiikkien etsimistä (kyyri pitäisi olla valmiina kun palaan, musiikkien kera tietty...), paniikinomaista pakkausta ja tyttöjen treeniohjeistuksen tekoa. Olen luonut neljälle viikolle treenisuunnitelmat valmiiksi, nyt pitäisi vaan vielä hioa pieniä ohjeistuksia sekä koutseille että tytöille, kirjoittaa oheislistoja ja ''kotitehtäviä'' ylös.

Yee! Ja mites hei, haluatteko että kirjoittelen joitakin lyhyitä postauksia myös reissulta mikäli saan koneen käsiini? Laitan varmaan kuitenkin muutaman postauksen ajastuksella tulemaan, mutta mites reissupostausten/-päivittelyn laita?

Nauttikaa ihanuudet tästä auringosta!

Täydellisen elämän tavoittelusta

Moikka.

En kestä sitä kuinka onnellinen oon just nyt. En voi edes sanoin kuvailla, että kuinka iloinen ja kiitollinen mä olen kaikesta. Jotenkin nyt tuntuu vaan tosi hyvältä. Kesä on aluillaan ja kaikki vasta edessä, tää säätila on mahtava, oon saanut pari valmennusvierailujobia kesälle/syksylle ja kaikki ihmiset mun ympärilläni tuntuvat olevan kovin onnellisia. Lisäksi pieniä extrakiksejä tuovia asioita arjessa ovat ystävien kanssa hengailu, todella hyvä palaute parista koulutyöstä sekä ylipäätään urheilupiireissä pyöriminen

Ihanaa. Mahtavaa. Kiitos.

Tuntuu, että olen myös pääsemässä koko ajan lähemmän elämää, josta olen haaveillut jo pidemmän aikaa - elämää, jota olen halunnut elää.

c Eveliina rakas Väkeväinen

Ootko sä koskaan pysähtynyt pohtimaan, että elätkö sä tosiaan sellaista elämää, josta nautit täysin siemauksin - elämää, joka saa sut tekemään asioita sata lasissa ilman suurempaa epäilyksen häivää? 

Vai kuljetko sä kuin sumussa päivästä toiseen ajattelematta liiemmin? Onko arki vain ... arkea? 

Mä annan sulle haasteen. Pohdi, millaista olisi sun täydellinen elämäsi. Miten sä haluaist elää? Kuka sä haluaisit olla, miten sä haluaisit muiden sut näkevän? Älä tässä vaiheessa mieti mitään esteitä haaveillesi (rahaa, aikaa, elämäntilannetta). Ota tähän oikeasti aikaa ja kirjoita asioita ihan konkreettisesti paperille. Just nyt. Tää teksti kyllä odottaa sua. Anna itsellesi aikaa vaikka 10 minuuttia, ja avaa ajatuksiasi joko paperille tai vaikka kännykän muistioon. Yritä kirjoittaa asioita ylös mahdollisimman laajalla skaalalla (ei vain ulkonäköjuttuja...). Palaa takaisin vasta tuon kymmenen minuutin jälkeen.

c Eve

Kiva, sä palasit jo. Jos teit haasteen, olen erittäin ylpeä. Jos et, niin no... omapahan on häpeäsi. Itse kirjoitin muutaman sanasen tietynlaisesta arjesta ja elämäntyylistä, johon haluaisin suuntautua. En sitä tässä avaa enempää, koska on vuoro keskittyä mun sijasta suhun. Mitä sä kirjoitit? Mutustele kirjoittamiasi sanoja, tuntuvatko ne kovin kaukaisilta - jopa mahdottomilta? Luultavasti et ole koskaan edes sanonut niitä ääneen. Jokaisella meistä on haaveita, jotka onnistumme jossain vaiheessa työntämään jonnekkin alitajunnan perukoille pölyyntymään, koska uskomme niiden olevan liian kaukaisia. Typeriä. Saavuttamattomia. 

Mutta hei, mitä jos alettaisiinkin kutsua noita haaveita tavoitteiksi? Äläkä nyt vielä karkaa, sillä en lopettanut vielä. Ennen kuin vedät mukaan laajan luettelon syitä, miksi ''tavoitteesi'' eivät voisi toteutua (raha, aika, elämäntilanne), niin kerron sinulle yhden asian. 

Jokainen ihminen on perusluonteeltaan laiska. Tämä johtaa siihen, että ihmisellä on taipumus keksiä tekosyitä, miksei voisi tehdä (tässä tapauksessa saavuttaa) jotakin. On aika hassua ajatella, että ihminen olisi itsensä este, mutta näin monesti on. Sanotaan, ettei ole rahaa tehdä jotakin. Raha on kuitenkin vain väline saavuttaa jotain iloa tai onnea tuottavaa. Jos ei ihan tähtitieteellisistä summista puhuta, usein on olemassa vaihtoehtoisia keinoja saavuttaa haluamansa. Lisäksi, jos urheilusta puhutaan, niin hard work beats talent if talent doesn't work hard.

Eva Wahlströmin kirjasta Rajoilla

Monesti sanotaan, että odotetaan parempaa aikaa jonkin asian tekemiselle. Odotetaan syksyä treenin tai maanantaita dietin aloittamiselle. Voi herrantähden, ei se maanantai tai uudenvuoden päivä ole mitenkään maaginen. Miksi et aloittaisi heti? Ehkä surullisinta on kun sanotaan, että elämäntilanteen takia ei ehditä toteuttaa itseään - ei ole aikaa itselle. Haluaisin vain kysyä, että haluatko elää itse onnettomana toisten onnellisuuden kustannuksella? Onnellisuus on kuitenkin uusiutuva luonnonvara - miksi ihmeessä jokainen ei voisi siis toteuttaa omia haaveitaan ja tavoitteitaan? Toisen onnen ei tarvitse olla toiselta pois.

Jos sulla on mielessäsi joku haave elämästä, jota haluaisit elää, mikset siis tavoittelisi sitä? Ja sen tavoittelun aika on NYT - ei huomenna tai ensi kesänä. Sulla on todellakin mahdollisuudet saavuttaa kaikki mistä unelmoit, jos vaan pidät mielesi kirkkaana ja tavoitteesi selkeänä. Pienillä valinnoilla arjessa voit joka päivä päästä lähemmäs elämää, jota sä haluaisit elää - sun täydellistä elämääsi.

Taas lähti vähän rönsyilemään tämä aihe, mutta siis tavoitteenani oli sanoa, että on ok tavoitella täydellistä elämää, kunhan se on täydellistä sinulle - ei jollekkin muulle. Tee asioita, joista innostut ja joita rakastat. Kun teet jotain suurella intohimolla, se näkyy kyllä ulospäin. Kun jaksat puurtaa unelmiesi eteen, ne eivät ole kohta enää pelkkiä unelmia.


PS. Muista, että on olemassa monia ihmisiä. jotka arvostavat juuri sua ja sitä, mitä just sä osaat.

Onnea on myös valokuvaus - molemmilla puolella linssiä. Onnea velikulta! 

Urheilijat, tarvitsen apuanne.

Hei ystäväiset.

Tai, no jos siellä ei ole ketään, niin ehkä morjenstelen itsekseni. 

Yritetään kuitenkin. Urheilupuolella mua on jo pienen tovin vaivannut pieni suuri pulma, johon ajattelin kysellä neuvoja täältä internetin ihmeellisestä maailmasta. (Etu)reidet ovat aina olleet heikoin lenkki mun voimatasoissani, mutta nykyään en oikeasti tiedä pitäisikö itkeä vai nauraa. Jalat menevät hapoille aivan naurettavan nopeasti ja helposti (tyyliin arkipyöräilystä), eivätkä palaudu normaaliin tahtiin. Saattaa mennä helposti viikko, että kävellessä voi jo joustaa. Enkä tässä nyt puhu hullusta jalkatreenistä, vaan tosiaan jostain aivan arkisesta liikunnasta... Tuntuu myös, että onnistun jännittämään näitä nimenomaisia etureisiä myös liikkeissä, joiden pääasiallinen lihastyö pitäisi tapahtua jossain aivan muualla. 

Onko kellään ollut vastaavia ongelmia - tai osaisiko joku kertoa, mistä moinen mahtaa johtua? Ärsyttää, kun kuitenkin aktiivisesti on jalkojakin yrittänyt kehittää & nyt tuntuu, kuin ei olisi ikänä urheillut... 

Vikellykseen tuo ei ole suoranaisesti vaikuttanut, mutta kaikennäköiseen muuhun urheilun harrastamiseen kyllä (-> mikä pitkällä tähtäimellä vaikuttaa vikellykseen). Toisaalta, enpähän ole vikeltänytkään niin useasti tässä vähään aikaan. 

Kuvituskuva. Ypäjä 2014(?)

Mua on vähän itse asiassa ahdistanut koko ajatus omista vikellystreeneistäni. Mulla on sellainen tunne, ettei sillä ole oikeastaan väliä, mitä siellä treeneissä teen. Mulla on ollut sellainen tunne, ettei ketään kiinnosta. Mulla on ollut sellainen tunne, etten tee tarpeeksi - etten ole tarpeeksi. 

Mä olen urheilijana tosi riippuvainen auktoriteeteista, joilla on uskoa muhun. Oikeastaan, kaikki mun treeni on aina perustunut jonkun muun tyytyväisyydelle. Mä olen tyytyväinen, jos voin tehdä valmentajani tyytyväiseksi. Koko mun treenihistoriani ja -menestykseni perustuu siis pääasiassa vaan ajatukselle muiden miellyttämisestä. Tuo ajatus ei kuitenkaan häiritse mua yhtään, sillä mun persoonaan kuuluu kiinteästi sellainen muiden miellyttämisen tarve. Jos voin tehdä jonkun iloiseksi, olen sitä itsekin. 

Olen tässä suhteessa aika herkkä, sillä jos tunnen ettei muhun uskota, en osaa uskoa niin itsekään. Jos tunnen, ettei treenilläni ole kellekkään muulle väliä (= en voi tehdä ketään täysin tyytyväiseksi), niin koko treenaaminen on oikeastaan mulle turhaa. 

Mä en ole koskaan tosissani treenannut vain itseäni varten.

Ajatus itsensä kehittämisestä ''vain itseäni varten'' on mulle yhtä tyhjän kanssa. Jos en voi urheilla jollekkin, en koe sitä mielekkääksi. Satunnaisin väliajoin leikittelenkin ajatuksella, että ehkäpä mun pitäisi vain valmennella. Siinä koen itseni aina tärkeäksi ja tarpeelliseksi.

... Onneksi ajatus uusista puvuista antaa vähän jaksamista tulevaan neljän viikonlopun kisaputkeen. 

Pahoittelen vuodatusta. Mutta hei toverit, mikäli osaatte auttaa ongelmassani, niin please auttakaa. 

MINÄ olen täällä taas

Heipähei toveruudet!

Nyt on niin, että ojan pohjalta ollaan kavuttu ylös, ja itse positiivisuus on täällä taas, koska tiedän, että miellytän ihmisiä (myös itseäni) enemmän tällaisena positiivisena versiona. :-)

Tajuatteko, että aurinko paistaa - ja se oikeasti lämmittää! Ulkona on aivan mahtava sää, ja se jos mikä piristää varmasti jokaista. Lisäksi asia, jonka ansiosta hymyilen kilpaa tuon auringon kanssa, on urheilu.Olen taas päässyt kiinni siihen urheilijan arkirytmiin, jollaista olen viimeksi elellyt oikeasti joulukuun lopuilla. Voimmeko tästä siis tehdä johtopäätöksen, että tuo tilapäinen masentunut mielialani johtui urheilun puutteesta? Voimme.

Kaikki eri treenit antavat aivan käsittömän paljon energiaa ja iloa mun elämääni. 

Edes kaikki mahdolliset ylistyssanat eivät riitä kuvaamaan eilisen päiväni fiiliksiä. Ajelin puolen päivän aikoihin Vihtiin treenailemaan, pitkästä aikaa. Ensin menimme maneesille ja tiesin, että minun pitäisi rämpiä läpi sekä tekninen, että kyyrini. Päätin kuitenkin, että tänäänhän ei rämmitä. Tänään on hyvät treenit, ja onnistun.

Mites kävikään? Sain tosi hyvin tehtyä molempia ohjelmia! On muutamia liikkeitä, jotka ovat susirumia, mutta kaikki tuli kuitenkin tehtyä. Olen hyvin tyytyväinen ja superonnellinen. Lisäksi täytyy kaikille vikellysihmisille selittää hauska sattumus, joka noissa treeneissä tapahtui: Tein teknisen välläriä ulos (tavoitteena päästä kaulalle istumaan) ja ajattelin oikeasti käyttäväni poweria siihen ponnistukseen... Sain siitä sitten niin kovan ponnun, että menin ulkopuolelta kokonaan kahvan ympäri (...miten miehet tekevät välläreitä..) ja päädyin naamalteni sinne hiekkaan... :D Ainoa asia, joka loppupeleissä harmitti, oli se, ettei kukaan ottanut ko. tilanteesta videota. Heh.

Maneesikeissin jälkeen pidimme jäätävän hapottavat ravitreenit kentällä. Poksu meni hienosti ja vikeltäjät olivat treenien jälkeen hyvin väsyneitä - kaikki siis meni kuten pitikin.

Vikellysjutuista myös sen verran, että ensi viikonloppuna on tulossa jälleen maajoukkuevalmennus, tällä kertaa kuitenkin Woikoskella Ypäjän sijasta. Odotan leiriä innolla, sillä tulossa on maajoukkuevalmentajamme lisäksi ilmaisupainoitteista valmennusta vierailevalta koutsilta.

Lisäksi kankaita ja strasseja on tilailtu ja aaaaaaaah en malta odottaa.

Ps. Penkkareihin on kaksi päivää?!

Haikailuja

Moi.

Sunnuntai on jälleen saapunut keskuuteemme. Toinen asia, joka on saapunut on marraskuu. On todella kummallista ajatella, että pian alkaa taas se jokavuotinen jouluhössötys... Sen jälkeen vaihtuu vuosi ja pian täytän 19. Aika menee niin kamalan nopeasti! 

Koulun puolella sujuu ihan hyvin, pieni kurssimäärä mahdollistaa vihdoin sen, että oikeasti ehdin tehdä niitä läksyjäkin treenin lisäksi. Kaksi kurssia on lähes kokonaan kirjoittamista (toinen tosin englanniksi), mikä on ollut itselleni yllättäen kovinkin mieleistä. Ainut huono puoli näyttänee olevan se, että pää tuntuu hyvin tyhjältä sen kaiken kirjoittamisen jälkeen: Mitä enemmän kirjoitan ''koulutöitä'', sitä vähemmän ajatuksia kyseisistä aiheista ajautuu blogin puolelle. Toisaalta vaihtoehtona voisi jälleen olla kyseisten tekstien jakaminen täällä blogissa. Niin, ehkäpä.

1: Meitsi normipäivänä 2: Halloweenina

Tänään olin tanvon kautta joukkuevoimistelukisoissa sisäänheittäjänä. Homma oli yksinkertaista, mutta nautin siitä kovasti. Oli ihana nähdä ''vanhaa lajiaan'' niin läheltä... <3 Strassit, kisapuvut, huulten viimeinen punaus, jalkojen heittely koulun ahtailla käytävillä, kymmenet nutturat ja päkkärit sekä yhteen hitsautuneet joukkueet... Ne muistuttavat vanhoista ihanista ajoista. Lämppämatolla valmentajat huusivat ja taputtivat laskuja, vaativat tarkkoja lyöntejä, ilmennystä ja korkeutta hyppyihin. Jännitys oli käsinkosketeltavaa.

Rakastan toisten neuvomista ja ohjaamista, mikä ei tehnyt tehtävästäni lainkaan vaikeampaa. Olo oli kuin kalalla vedessä! Jopa voimistelijoiden kiitokset sisään päästämisestä toivat hymyn huulilleni. 

Loppuvaiheessa pääsin päästämään sisään osan vanhoista joukkuetovereistani. Siinä käytävässä seistessämme tuo tiimi muistutti lempinimestäni, jolla minua aikanaan kutsuttiin: pikkuhaba, tai habaheta. :D Voi apua, en voinut tajuta, miten se muistetaan vieläkin! No mutta, olihan tuo hauskaa.

Pääsin katsomaan tyttöjen suorituksen, ja upealtahan se näytti. Virheitä varmasti oli, mutta enhän mä niitä osaa nähdä. Ja vaikka kisoissa on tärkeää saada puhdas suoritus, minusta yksi tärkeimmistä asioista on pystyä välittämään tunteita. Apodojen suoritus ei ainakaan meitsiä jättänyt kylmäksi. Tuli aika haikea olo, kun mietin. että olisin itse voinut olla tuossa porukassa mukana.

Olen silti aika onnekas: Onhan mulla kaikki noi muistot. Ja saanhan mä tavallaan jatkaa lajia vielä tanvon kautta.

Haikailuista treeneihin: treenit hämmentävät minua jatkuvasti. Huomaan voimatasojeni nousseen, mikä ilahduttaa minua. Tasapainoni sen sijaan tuntuu huononevan päivä päivältä. Tajusin tällä viikolla kässärieni parantuneen huomattavasti. Heppatreeneissä vanhatkaan siirtymät eivät onnistu. Tuntuu, että joka toinen päivä mennään askeleen eteenpäin, jotta seuraavana päivänä voidaan tulla kaksi taaksepäin. Kuten pari lausetta sitten jo totesin, tämä hämmentää kovasti. Lisäksi on vaikeaa katsella omaa tilannettaan objektiivisesti: Mistä tiedän, mikä riittää?

Vertauksena joukkuevoimisteluun: koska kaikki treenit olivat kiinteästi joukkueesi kanssa, kuulit aina valmentajaltasi ohjeita ja neuvoja tekemiseen. Kun teen itse (salitreenit, lenkit, pukkeilut, muut treenailut), epäilen suuresti ammattitaitoani itseni valmentajana. Entä jos teen väärin, kun paikalla ei ole ketään korjaamassa? Kuka kertoo, teenkö tarpeeksi? Kuka kertoo, missä vaiheessa tehdään liikaa?


... Niin paljon avoimia kysymyksiä, niin vähän järkeviä vastauksia.

Vuoristorataa

Koko kesäloma tähän asti on ollut täyttä hullunmyllyä. Mielialojen heittelyä. Tunteiden vuoristorataa. 

Oon ollut iloinen, onnellinen ja nauttinut hetkistä. Saattaa kuitenkin kestää sen puoli tuntia ja tuo kaikki on mennyttä. Kun joku muistuttaa jostain tekemättömästä asiasta, saapuu mieleeni sata muuta. Mieliala kohtaa tuossa vaiheessa ''pienen'' alamäen, eikä loppua näy. Stressi ottaa vallan, eikä loppujen lopuksi saa tehdyksi mitään. Kun on niin paljon sitä tehtävää. 

On tapahtunut paljon kivoja asioita, mutta en osaa nauttia niistä ennen kuin olen suorittanut jotakin loppuun. Tämä loppuunsuorittaminen ei kuitenkaan käy ihan hetkessä. 

On se elämä vaikeaa.

Viikonloppuna oli kisat Lahdessa. Suoritukset menivät hyvin, kultaa löytyi kaulasta itseltä ja pikkujunnuilta. Nii ja YLE oli tänään kuvailemassa. Ja lähen ehkä MM-kisoihin. 

Eikä oo fiilistä. Ei vaan jaksa. Liikaa asioita. Liikaa turhaa. En nyt jaksais nyt tiettyjä ihmisiä tai mitään.

Naah.

Dialogia odotellessa

Heipähei toverit. Kun alotin tän postauksen, kello oli vähän yli viisi. Aamulla siis. 

Oon ollut nyt kuluneen viikon vähän säännöllisen epäsäännöllisesti kipeenä, nytkin vähän flunssanpoikasta ilmassa. Palailin tosiaan maanantaina sieltä PM-kisoista, mutta siitä enemmän seuraavassa postissa. Oon miettinyt paljon tätä mun blogia ja jatkoa; mitä ihmettä mä teen tälle? Kirjottelenko tulevaisuudessakin kaikesta maan ja taivaan väliltä, vai keskitynkö enemmän treenikuulumisiin? Jotenkin tosi vapauttavaa avata ajatusmaailmaansa, mutta toisaalta tosi ahdistavaa ajatella, että ihmisiä oikeasti lukee niitä.

Syksy on täällä. Kesä ei todellakaan lipunut häilyvästi ohi, vaan hyppäsi alppikauriin lailla monimetrisen etumatkan... Toivottavasti comeback on yhtä salakavalan vikkelä. Syksyyn voi suhtautua kahdella tavalla: se on joko uusien alkujen ja kauniiden värien aikaa tihkusateessa tai sitten se on kylmyyttä, flunssaa ja masentavaa pimeyttä. Minulle se on jälkimmäistä. En tiedä oikeastaan edes miksi se on niin kamalaa, ehkä se on juuri se pimeys. 

Koulujutut ovat tässä jaksossa jääneet hieman heitteille kaiken muun stressaamisen ohella, tällä viikolla tuli kuitenkin tehtyä äidinkielen, ruotsin ja terveystiedon koe... ja englannin kuuntelu + puhe. En uskalla ehkä sanoa niistä vielä mitään, katsellaan sitten kuin palautuspäivä koittaa. Nyt pitäisi vielä tsemppailla läpi se enkun koe sekä matikka. Tässä vaiheessa tekisi mieli liittää tähän englannin mielipidetekstini aiheesta ''Are we studying useless stuff?'' .., mutta jääköön se nyt. Heräsin tossa muuten todellisuuteen, etten jotenkin voi vieläkään sisäistää, että me ollaan tokalla luokalla. Niin vanhoja! ... Vanhoista puheenollen mun toinen mekkovaihtoehto saapui ja olen aika in love! <3

Viikon päästä koittaa äsämmät Oulussa, minkä jälkeen ajattelin hetkeksi höllätä vähän siimaa urheilun saralla. Tai ehkä jonkun muunkin.. En tiedä vielä. Oon vaan koko syksyn ollut niin stressaantunut, ettei psyyke vaan kestä enää. Älkää käsittäkö väärin, oon kyllä pitänyt kaikista jutuista, mitkä ovat pitäneet mut kiireisenä, mut tää mun flunssan puhkeaminenkin voi olla osittain stressin aiheuttamaa. Vois yrittää vaikka keskittyä siihen psyykkiseen hyvinvointiin välillä. Tahto kyllä kykenis mihin vaan, mutta muistakaa muutkin vähän tarkestella asioita välillä kropan ja mielen näkökulmasta. Elätkö haluaamasi elämää? Jos et, oletko saavuttamassa sitä tällä tiellä? Teetkö asioita itsesi vai muiden vuoksi? Voisitko päästää kaikesta stressistä irti vaikka viikoksi? Tai edes päiväksi? Mikä sinua rauhoittaa/rentouttaa? Siinäpä paljon pohdittavaa pieneen hetkeen.

Palatakseni asiaan, mikä ei periaatteessa kuulu tähän postaukseen... Yksi juttu mun on aivan pakko kertoa tuolta Ruotsin reissulta! Näin areenalla pariin otteeseen aivan älyttömän ihanasti hymyilevän vikeltäjän, minkä jälkeen tokaisin Venlalle: ''Mun on pakko mennä kehumaan tuon hymyä, oikeesti.'' Meinasin jättää asian kuitenkin vain puheeksi, mutta mä oikeasti menin ja tein sen. Se tyttö näytti vaan niin ihanan hämmentyneen onnelliselta! Luulen, että tuollaiset asiat jäävät mieleen pitkäksi aikaa; olenhan itsekin kokenut saman. Uskaltaamme olla siis rohkeita, ei ole hävettävää tuottaa kanssaihmisillemme iloa, oli kohteena tuttu tai tuntematon.

Tämmöisiä ajatuksia tällä kertaa. Nyt ajattelin heitellä palloa taas vähän sinne lukijoille päin parin kysymyksen muodossa:

-Mitä ajatuksia ensimmäinen boldattu lause herättää? 

-Miten itse suhtaudut syksyyn?

-Pitäisikö mun julkaista otteita mun kouluesseistä (järkevät esseet...) täällä blogin puolella?

-Mikä on stressannut syksyllä ja mikä stressiisi on auttanut?

-Kiinnostusta tehdä ulkoasua blogilleni?

Toivon, että postaus herätti teissä jotain tunteita tai kysymyksiä, tai että edes yksi boldatuista kysymyksistä kolahti jollain tavalla. Olisi hauska saada jonkinmoista dialogia aikaan tämän ainaisen monologin sijasta. ;)

Mikäli haluaa saada muutoksen aikaan, on pakko muuttaa jotain

Helou, hellurei.

Mä oon viimesen viikon ollut oikeasti toooosi tosi väsynyt. Mikään ei ole oikein innostanut, ei edes vikellys. Oon ollut paljon töissä ja tehnyt lajitreeniä, mun jalkapohjatkin tuntevat sen...Vähän liiankin hyvin. On ollut masentavaa huomata kehitystä väärään suuntaan. Asiaa ei auttanut se, että yksi mun todella tärkeä ystävä lähtee kymmeneksi kuukaudeksi toiselle puolelle maapalloa. Muitakin muutoksia on elämässäni tullut ja pian tulossa, mikä on laittanut mutkin taas ajattelemaan...

Mikäli haluaa saada muutoksen aikaan, on pakko muuttaa jotain. Samalla kaavalla tulokset on kuitenkin ta'attu. Mietin silti, että jos olisin elokuva, haluaisinko olla seikkailu, vai ennalta-arvattava ja tylsänpuoleinen saippuasarja? 

Tänään oli kuitenkin hyvä päivä. Ei ehkä seikkailu, vaan aivan tavallinen työpäivä. En silti jostain kumman syystä edes kaivannut muuta. Olen tykännyt tosi paljon mun työkavereistani ja joistakin todella symppiksistä asiakkaista siellä kauppatorin vilskeessä. Kehut englanninkielen taidoista, suomalaisesta kauneudesta ja habasta laittavat väkisinkin hymyn huulille. :D 

Myös musiikki ja tietyt ihmiset ovat valaisseet tiettyjä hetkiä tällä viikolla. Koska on paljon salaperäisempää puhua henkilöistä anonyymeinä, teen niin. Yksi kolmesta on todella henkilö, jota olen sivusta seuraillut ihaillen jo pidemmän aikaa, arvostan häntä todella. Toinen kolmesta osaa aina saada mut hymyilemään, no matter what. Suloinen ihminen. Kolmas kolmesta on ihana, ehkä vähän liian imelä mulle; mikä toisaalta tasapainottaa mun kovaa kuortani.

Kiitokset teille. 

Seikkailua odotellessa ja puhelinkuvista nöyrästi anteeksipyydellen,

Heta

ps. Enää taas alle viikko EM-kisoihin. Kauhistuttaa.

Loma-arkea ja esikuvailua

Moikkamoi, hiljaiselon keskeltä kuiskaa väsynyt lomalainen. Mulle kuuluu ihan hyvää, vähän kiireistä elämää vietellyt nyt lähiaikoina.

Loma-arki kutsuu. Tällä viikolla ohjelmaani oon kuulunut lähes joka päivälle aamutreeniksi lenkki/sali, minkä jälkeen tieni käypi kohti kauppatorin hulinaa. Työpäivän jälkeen on hyvä rentoutua lajitreenien parissa. 

Eilen duunin sijasta olin vapaalla jalalla ja päiväni oli aivan täydellinen. Aamulla aloitin päiväni pitkästä aikaa kunnon salitreenillä ja päivällä kävimme Pinjan kanssa tsekkailemassa ja testailemassa vanhojenmekkoja. Sitä oikeaa ei minulle vielä löytynyt, mutta epätoivon aura kaventui kummasti! Kävimme myös katsomassa paljon puhutun leffan Tähtiin kirjoitettu virhe. En todellakaan ole helposti itkevä ihminen, mutta tuo tarina sai kyyneleet silmiin. En kuitenkaan sentään ihan vollottanut siellä kuten muutama kanssakatsojani :D...Heh. Suosittelen katsomaan kyseisen leffan, ei sitä turhaan olla kehuttu. Ja leffaevääksi mulperimarjoja. Kerrassaan todella hyvä päivä.

Ajattelin pitkästä aikaa kirjoitella pohtivampaa postausta. Mietin vähän itseäni urheilijana; omaa kehitystäni ja matkaani tähän pisteeseen. Miksi mä ylipäätänsä teen tätä?

Mikä saa mut uhraamaan kaiken vapaa-aikani treenaamiseen? Mikä saa mut lenkille jäätävinä talviaamuina? Mikä saa mut nousemaan keskellä yötä suunnittelemaan? Mikä saa mut samalla todella ahdistuneeksi ja onnelliseksi? Laji, jonka vuoksi haluan uhrata vapaa-aikaani, yöuniani ja voimiani. Laji, jota rakastan.

Saksien edistys 2013-2014

On ihana saada näytöksissä taputuksia. On ollut mahtavaa saada pienissä kisoissa kehuja. Hienointa oli saada Unkarissa joku huutamaan mun ekan päivän kyyrin jälkeen. On tavallaan aika pelottavaakin tajuta mihin kaikkeen on kyennyt vain tahdolla ja ra'alla duunilla. Oon henkilökohtaisesti aina rakastanut haasteita ja itseni voittamista, oli asia mikä hyvänsä. Nyt haluan voittaa itseni myös muiden puolesta, koska tiedän että tuolla jossain on ihmisiä, jotka luottavat ja uskovat minuun.

Olen myös aina halunnut olla hyvänä esikuvana muille. Ajan harppoessa sitä tajuaa, kuinka vähemmän treenanneet oikeasti katsovat ylöspäin niitä enemmän treenanneita. Yritän parhaani mukaan itsekin tarpoa tuulta päin ja näyttää oikeaa suuntaa heille, jotka minua katsovat ylöspäin. Olen todella otettu kaikista kehuista, joita ihmiset minulle ikinä sanovat. Se on aivan älyttömän tärkeä palkinto niistä vaikeammista hetkistä. Välillä elämä on fyysisesti tai henkisesti todella rankkaa. Noina hetkinä haluan muistuttaa itseäni ja muita siitä kuka olen ja millaiseksi haluan tulla... Mistä haluan minut muistettavan? Olisi kyllä hauska saada kuulla, minkälaisen kuvan itsestäni muille olen osannut antaa; joko blogin perusteella tai tosielämässä.

On olemassa monia persoonia ja luonteenpiirteitä joita itse ihailen. Arvostan periksiantamattomuuta, rohkeutta ja erilaisuutta. Mutta miksi ihailen juuri niitä ihmisiä tai niitä piirteitä? Annan arvoa asioille, joista voin ottaa oppia, jotta voin joskus hyödyntää oppimaani ja olla kuten omat idolini. 

Ja niin, miksi teen tätä? Teen tätä, koska minulle muiden arvostus ja oman kehittymisen tuoma mielihyvä on yksinkertaisesti suurempaa kuin fyysinen kipu tai henkinen ahdistus. Teen tätä monen ihmisen takia, mutta ennen kaikkea itseni. Tehkää pienet ihmiset teille rakkaita asioita ja muistakaa, että oman onnen tavoittelussa saa olla itsekäs.

Ajattelin tähän loppuun heittää pallon kaikille lueskelijoille: Mitä haluatte lukea? Olisiko aika jollekkin erikoispostaukselle, esim...

Myday

Kysymyspostaus

Kesätreenipostaus

Urheilutaustani

Ruokapostaus 

Mitä minä luen (blogit)

Mielipide (aihe?)

...Joku muu erikoisrustailu?

Ps. Samalla kommenttikentän avauksella saa vastailla myös kysymykseeni: Mitä te arvostatte teidän esikuvissanne & millaisia esikuvia te haluaisitte muille olla?

CVI Kaposvar

Mä en tiedä mitä tai miten mun pitäisi kirjoittaa. Hirvein olo on jo takana päin, mutta kyllä se vieläkin kirpaisee.

Kirjoitukseni koskekoon tällä erää viimeisintä matkaani, kv-kilpailuja Unkarissa. Olin matkaamassa kahden vikeltäjätoverini kanssa ensimmäistä kertaa ilman valmentajia tai vanhempia. Lennot ja kuljetukset majoitukselle toimivat, saimme kaiken tarvittavan infon kilpailujärjestäjiltä ja kaikki tuntui toimivan. Lainaamaan päädyin Brandyä, samaa hevosta siis kuin viime vuonna Budapestissa.

Ensimmäisenä kilpailupäivänä olivat perikset ja toisena vapaaohjelma. Molemmat sujuivat ihan hyvin, eivät kuitenkaan ehkä yhtä hyvin kuin Lahdessa. Olin kuitenkin hyvillä mielin ja tyytyväinen... Myöhemmin muut kilpailijat ja juoksuttajani hämmensivät minua tosissaan; olin vapaaohjelman jälkeen siirtynyt kärkeen kutospaikalta! Se hämmennys oli valtava. Suomalainen kansainvälisissä kilpailuissa ensimmäisenä? Hullua.
Pääsin siis heittämällä jatkamaan finaalikierrokselle. Perusliikkeissä Brandy oli hieman jo tahmea ja seisonnassa hieman päätin hypellä edestakaisin... Päädyin nelossijalle ja olin varma, että vapaaohjelmani nostaisi minut sijoitukselle. En epäillyt sitä lainkaan.

Ennen vapaaohjelmaani olin verkannut hyvin ja kaikki oli kunnossa: olin valmis tekemään todella hyvän suorituksen. Areenalla Meri teki ensin hyvän kyyrin ja Brandy näytti hyvältä. Kellon kilahdettua juoksin keskelle ja hengitin... sisään ja ulos, sisään ja ulos. Nostin käteni ja pyysin musiikin. Kun musiikkini alkoi, hymyilin ja hengitin vielä kerran ennen kuin hyppäsin selkään. Selkäänhypyssä tajusin, ettei kaikki ollut kunnossa. Brandy säikähti jotain (joku keittiöihminen oli vissiin työnnellyt jotain kärryjä katsomossa?) ja päätti  siinä rallitella sen minuutin. En kyennyt tekemään lähes mitään. Pääni tyhjeni täysin, enkä tiennyt lainkaan, mitä olisin voinut tehdä, niimpä improsin.

Suorituksen jälkeen fiilikset olivat aivan kamalat. Ei sitä tunnetta voi edes kuvailla, vieläkään. Vaikea pitää mieliala korkealla tuon jälkeen. Paras kuitenkin yrittää muistaa, että hevostenhan kanssa tässä ollaan tekemisissä ja näitä tapahtuu, kaikille. Ehkä seuraavissa kisoissa menisi paremmin.

 Ehkä mä vielä joku päivä tuon mitalin Suomelle kansainvälisistä kisoista.

Ehkä nyt ei vaan vielä ollut mun vuoro.

Me kaikki olemme taiteilijoita

Kuuntelen Calvin Harrista ja fiilistelen elämää. Mahtava tunne, kisat ja kesä on kohta täällä! 

Viimeviikon saldona ei kummempia, lauantaina kävin harjoittelemassa autolla perusjuttuja, kuten kytkimen käyttöä, vaihteita ja muita. Enkä ees a) kuollut tai b) vahingoittanut autoa saati sitten muuta populaatiota, jes!  Illalla palasin valmentamasta taas hymy korvissa: niin ylpeänä ja

iloisena niistä meidän rohkeista lapsukaisista. <3 

Nii ja tässä nää normaalit koutsit.. eiKU

Mites arkiviikko? Illat ovat venyneet pitkiksi kielten sanojen ja äidinkielen runoanalyysien takia... mitäs tykkäätte mun tulkinnasta?  voi apua. :D Jotenkin sen kyllä huomaa minkälaista tekstiä aamuihmiseltä syntyy yöaikana.. (kröhöm... luet myös kyseiseen kategoriaan kuuluvaa

postausta juurikin tällä momentilla)

 ''--Sydän symboloi usein rakkautta mutta myös elämää. Entä jos sydäntä - tuota yksilöllistä ja niin herkkää symbolia - haavoitetaan ja rakkaus loppuu, onko se edes enää elämää? Rakkaus on kaunis asia, mutta joskus se kestää vain sen pienen hetken, minkä aikana se luo muistoja tietynlaisesta arjesta - arjesta, missä puut seisoivat kauniissa rivissä ja asiat ovat järjestyksessä. Kaipuu arjen yksityiskohtiin voi saada tajuamaan pienten asioiden ja järjestyksen suuren merkityksen elämässä. Kun omalta elämältä 

putoaa pohja, voi uusien rutiinien rakentaminen tuntua ylitsepääsemättömän vaikealta--''

Musta tuntuu että oon löytänyt vihdoin löytänyt sisäisen taiteilijani. Monet sanovat etteivät osaa taiteita... vaan koska eivät osaa piirtää. Pötyä. Kaikki ovat taiteilijoita, omalla uniikilla tavallaan. Pitää vaan osata löytää polku, jonka kautta itseään voi parhaiten ilmaista, sitähän

se taide ainakin musta on: itsensä ilmaisua. 

Myönnän: en osaa piirtää. En osaa maalata tai muovata savea. Olen myös ihan kädetön erilaisten soittopelien kanssa. En kuitenkaan ole edes

kamalan kiinnostunut oppimaan noita taiteen lajeja. 

Mistä sitten pidän? Pidän kirjoittamisesta. Tykkään käyttää erikoisia sanavalintoja sekä monipuolista kieltä. Pidän valokuvauksesta ja kuvien muokkaamisesta. On ihana korostaa oman otoksen parhaita puolia ja jakaa niitä maailmalle. Kuvat värittävät tekstiä ja antavat usein enemmän kuin tuhat sanaa. Pidän koreografioiden suunnittelusta. Tuskailen ja kiroilen aina uusien vapaaohjelmien kanssa aluksi, mutta pikkuhiljaa palasilla on tapana loksahdella paikoilleen. Muunmuassa näillä asioilla pyrin antamaan itsestäni palasen maailmalle: näin

kerron kuka oikeastaan olen.

Kannustan kaikkia etsimään ne vahvimmat itsensä ilmaisun alat, se vapauttaa ja rentouttaa. Mikäli perinteinen kuvataide tai kutominen ei nappaa, kokeile valokuvausta, musiikkia (soitto tai laulu), tanssia/koreografioita, ruoanlaittoa, runoja tai vaikka larppausta! Itseänsä voi ilmaista

niiiiiiiiin monella eri tapaa, oma polku vain täytyy joko etsiä tai raivata itse.

ps. tein tänään sen flikin itsekseni laukassa ilman varmistusta. Woaaah, täähän on oikeasti aika hiton awesomea. Anteeksi

kaikki tämä hehkutus, oon vaan niiiiiin onnellinen nyt. Toivottavasti tekin ootte.

Ypäjää ja potentiaalin pohtimista

Muista, että kaukana tai lähellä - siellä on aina joku, joka uskoo sinuun.

Ypäjän reeniweekendi taas repästy läpi mahtavan fiilingin kera. Perjantain kahden tunnin rääkkireeni palautti maan pinnalle - millä tasolla ne omat rajat menevät. Yhä enemmän omaakin treeniä tulee mietittyä näin ajatuksen kanssa... Edistymisen avaimet ja edellytykset: mitä ne ovat?

Todella suurena tekijänä omalla edistyskaarellani olen nähnyt muiden tuen. Treenikaverien ja valmentajien tuki on todella tärkeää. On hienoa huomata, miten jonkun muun usko voi tuoda itseluottamusta. Olen kovasti miettinyt, miten tietyt ihmiset osaavat valita juuri oikeat asiat tsempatakseen toisia. Aina ei tarvita edes sanoja, pelkkä katse voi riittää kertomaan että kaikki menee hyvin. Itse huomaan saavani itsestäni irti eniten treeneissä, joissa en saa aikaa/mahdollisuutta sanoa vastaan. Epäröiminen ja edestakaisin vitkuttelu vaikeuttaa asioita entisestään. Aina ei ole kuitenkaan helppoa hypätä syvään päähän, mutta miksi se on toisten seurassa helpompaa kuin toisten? Sitä voimme kaikki miettiä.

Entä mistä näkee todellisen potentiaalin tiettyyn lajiin? Olen miettinyt myös tätä kysymystä. Onko se intohimoinen palo silmissä, vanhan täydelliseksi hiominen, rohkeasti uuden kokeileminen vai jotain aivan muuta? Vaikea vastata, varmaan osittain kaikkea noita. Entäs itse, koenko omaavani potentiaalia lajiini? Toki. Uskon, että jokaisessa lajiaan rakastavassa on potentiaalia. Elämäni pyörii pitkälti vikellyksen ehdoilla -> monet päätöksistäni päätyvät valintaan, jonka koen tukevan enemmän kehitystäni. En kuitenkaan koe sitä minkänlaisena rajoitteena; teenhän töitä unelmani ja tavoitteideni eteen. Treenaamisen ei koskaan tulisi olla pakkopullaa, mitä se ei ainakaan omalla kohdalla

ole. Haluan kehittyä ja oppia uutta.

Mutta juu mitäs tein siellä Suomen hevosalan tunnetuimmalla seudulla? Lyhyesti mj-viikonloppumme sisälsi luokkamajoituksen, erilaisia

potilaita, tehokasta rääkkitreeniä, pukilla höntsäämistä ja hepoilla viklausta, lenkkeilyä, hyvää sapuskaa ja motivaation nostatusta.

Itselläni on viimeaikoina ollut hieman ongelmia vapaaohjelmani alun järjestyksen kanssa. Koko kyyri on tuntunut olevan aivan sekaisin, eikä mikään oikein tuntunut hyvältä. Ypäjällä sain vihdoin luotua itselleni mielekkään kyyrin, joka on tarpeeksi sulava ja perusrakenteltaan

yksinkertainen mutta sisältää pienen pilkkeen silmäkulmassa. Luojan kiitos, onhan Hollantiin enää mitä -- kolme viikkoa?!

Ja tosiaan: Lauantai-illan viimeisissä treeneissä tein ensimmäistä kertaa flikin laukassa. En olisi itse kyllä uskonut. 

Hyvä että joku muu uskoi.

Liikuntadiplomeerausta ja strassifobiaa

Siinähän se loma oli ja meni jo aikaa sitten, mutta hei; kesälomaan on alle 100 päivää, kuvitelkaas sitä!

Apuaaa mulla on teille niin paljon kaikkea kerrottavaa ja sen sellaisia.. or not. No joo onhan mulle oikeasti nyt tapahtunut aikalailla viimeaikoina. Lomalla tosiaan järkyttelin mieltäni niistä kirjasista. Miettikääs, että sun synnyinvuotesi ja -kuukautesi voi määrittää suuren osan sun tulevaisuudestasi. Aika pelottavaa. Kattelin myös sen perhosefekti-leffan. On se hassua, kuinka pienenpienikin kallistus eri suuntaan voi aiheuttaa kaatumisen toisaalla; niinhän se tasapaino horjuu. Tiistaina saimme taas kokeita takaisin, eikä mitään kamalia ylitsepääsemättömiä takaiskuja tullut. Numerot todistuksessa taisivat kolmosjaksolta olla matematiikka 7, maantiede 8, äidinkieli 9, kemia 9 & saksa 9.

Loman loppupuolella (pe-su) sain laatuseuraa, kun serkkuni ja heidän kaverinsa -nykyään siis myös minun kaverini- tulivat meitsin kanssa hengailemaan. Pääsääntöisesti vietimme aikamme syöden, jutellen, syöden, lagaillen ja pelikortteja kalastellen. .... Hetkinen, viikonloppu ilman treenejä!? Ei nyt sentään. Jätin nuo reppanat tänne kisakatsomoon hurraamaan kun itse lähdin reenaamaan. Hah, kuulostanpa aika kamalalta.

Oon oikeasti vieläkin tosi sori toverit! :D

Ihanaa ajatella, että justiinsa oli helmikuu, eikä lunta näy enää missään. Viikolla korkattiinkin tosiaan kenttävikellyksen kausi ja olo on aivan mahtava! Tällä viikolla mun hermoja on kyllä toisaalta koeteltu moneen kertaan erinäisillä vitsauksilla, kuten kun bussit lähtevät nokan edestä, odotan koulussa hypärin ja viimeinen tuntimme on peruttu, junat eivät kulje, ruoka on pahaa, matikka menee ihan ohi ja kun keskiviikkoaamuna tein testejä liikuntadiplomia varten, tulihan lähes kaikista muista testeistä täysi vitonen, paitsi siitä hemmetin eteentaivutuksesta, joka EI EDES MITTAA NOTKEUTTA... Tästä johtuen keskiarvoni laski neloseen. Kiitos oikeasti. Saanko oikeesti soittaa jonnekkin hiton liikuntavirastoon?

Saanko oikeasti?

Nooh, not so serious. Mieli avoinna ja positiivisempiin asioihin, kuten uuteen rakkauteeni: tämän kauden pukuihini. <3 Mitäs tykkäätte? Ite olen nyt ihan in love, vielä tosin pieni strassitaistelu käymättä.. Ne ehkä ovat vieneet pari erää, mutta ehkä mä voitan tän sodan... mieluiten ennen ens viikonloppua.

Kimallusta ja kuumotusta

Moipahei,

pahoitteluni pienestä postauslomasta, syyttäkäämme yhdessä siitä konettani, joka ei kertakaikkiaan suostunut toimimaan.... nyt kaikki kuitenkin taas oikein lupaavasti. Tai oikeastaan on paljon asioita, jotka eivät ole lupaavasti, mutta emmehän anna sen häiritä?

Olipas taas sekavaakin sekavampi aloitus. Nyt on kuitenkin koeviikko, joten kai sitä vähän saa olla sekavassa olotilassa. Kokeet on mun osalta menneet ihan kohtalaisesti, en ehkä uskalla nyt lupailla mitään... Jotenkin kuitenkin tuntuu, kuin olisi lomailemassa.. koeviikot on mun mielestä aika ihania. Kun on koko jakson keskittynyt opiskeluun (enemmän ja vähemmän), voi koeviikoilla rentoilla ja nauttia vapaa-ajasta. Nämähän on niitä ainuita aikoja, kun ehdin pitää yllä sosiaalista elämääni muuten kuin treeneissä. Ihanaa vaan tempasta kamera kaulaan ja tallustella ihanassa auringonpaisteessa lumen kimaltaessa. 

Edellisen postauksenkin kriisistä ollaan jo selvitty, mutta uusia stressipesäkkeitä tuppaa tulemaan ovista ja ikkunoista.. Ensimmäiset ´´kisaset´´ käydään heittämässä siellä Horse Fairin messuilla (8.-9.3), eikä kyyri vastaa lainkaan kisakuntoa. Hepalla kun pääsee reenaamaan sen kerran viikossa, niin ei se oikein auta. Koko tunti menee molempien osapuolten tunnustellessa liikkeitä, mitään ei oikein tule tehdyksi. Tai jos tulee, ei se ainakaan siistiltä näytä. Pukua ei ole vielä edes laitettu alulle, tiistaina kuitenkin menen mallipukua sovittelemaan, joten eiköhän se ehdi siellä valmistua. Koska tosiaan noi meidän kilpailut on muille näytöstä, ei mikään saisi oikeastaan kamalasti mennä pieleen. En todellakaan halua pilata lajimme mainetta. Kaikki tämä on kamalaa.. ja kamalan tuttua. Aaaahrgrh. Miksi aina käy näin?

Kuumotusta siis löytyy. Toisaalta, uskon että jonkinlainen lanka tässä kaikessa on oltava. Jos lähtee seuraamaan väärää polkua, voi aina miettiä että miksi ylipäätäänsä on koskaan yrittänyt mitään. Eihän kukaan voi olettaa että kaikki onnistuisi kerralla. Joskus sitä tapahtuu, mutta parempi fiilishän siinä tulee, kun on tehnyt töitä haluamansa asian eteen. En muista josko olisin tästäkin jo kirjoitellut, mutta olen huomannut itsessäni aivan uudenlaisen piirteen. Hakeudun nykyään enemmän haasteisiin kuin koskaan ennen! Tahdon tehdä vaikeimmista asioista helpoimpia, levittää mukavuusalueeni rajaa vielä hieman laajemmalle. Muistakaa koetella rajojanne, vain niin voitte päästä eteenpäin!

Vaikka kaatuisit, ei se tee sinusta häviäjää. Häviäjä on se, joka ei nouse ylös ja yritä uudelleen.

Aamulenkkeilystäkin alkaa pian syntyä jo rutiini!

Mä oikeesti lupasin olla laittamatta tänne kännykkäkuvia... Ja tässä sitä ollaan.

Lähitulevaisuuteen siis luvassa kisakamashoppailua, pukusovitusta, pari koetta, kahvitteluhetkiä, vikellyksen markkinointisuunnitelmaa, paljon erinäisiä treenejä + treenileiri Västeråsissa (jossa on liikkuva pukki!). Toki varmasti mukaan mahtuu myös paljon sekalaisen seurakunnan tunnusmerkit omaavaa ohjelmaa. Ei mulla oikeestaan muuta ollut tällä kertaa, kuin että muistakaa koetella rajojanne! Lyömättömiä ovat ne, jotka jaksavat yrittää.

Tasapainoilua

Kaikki kuvat ovat taas Even, kiitos näistä! 

Myös meijän Shupa vikellysponi oli messissä!

Tasapainoilua. Tämänhetkinen tunnetila monellakin saralla. Palasin sunnuntai-iltana taas tosiaan Ypäjän maajoukkueleiriltä. Treenileirillä painotus oli vapaaohjelmissa ja mj-valmentajamme lisäksi Saksasta oli tullut kaksi uutta valmentajaa, yksi vikellysvalmentaja ja yksi juoksutusvalmentaja juoksutuskurssia varten. 

Mutta mitäs ihmettä me oikeastaan siis tehtiin siellä? Perjantaina lähdimme kolmen aikaan köröttelemään kohti Ypäjää ja saavuttuamme sinne oli vuorossa heppojen & kamojen purku, sekä muita tallihommia. Näiden jälkeen teimme lyhyitä itsenäisiä treenejä ja hieman periksiä pukilla. Lauantai oli kaikille erilainen päivä, omaan päivääni sisältyi omatoiminen aamutreeni, iltapäivästä kyyrin sumpliminen ja yhdeksän aikaan illalla alkoivat heppatreenit. Tietysti väleissä aina sitä ihme ravailua paikasta A paikkaan BCDEF ja G. Yhdentoista aikaan pääsin vihdoin majoitukselle.

On ne vissiin aika vaikeeta pitää ne kädet oikein... 

Aaaand hip UP! 

Sunnuntaina aamusta kello soi vielä pimeään aikaan ja lähdin tallia kohti laittamaan Lukea kuntoon. Luken kanssa tuli sitten siinä vähän heräiltyä kun herra pomppi kuin superpallo sen 15 minuutin kävelymatkan maneesille.. Kahdeksalta aloitimme reenit ja oli kyllä hassua olla ihan yksiksensä! Uusissa liikkeissä on vielä enemmän kuin paljon hiottavaa, mutta olen kuitenkin posiiivisella mielellä niistä. Yveen jälkeen treenasimme paria... pitkästä aikaa. Pas de deux meni ihan odotusten mukaan, eli parannettavaa on. ...mutta toisaalta ilman treeniä mitä muuta olisi voinut olettaa? Pukilla saimme siihenkin kullanarvoisia neuvoja ja nyt sekin tuntuu mahtavan smoothilta. Kuin kaikki olisi loksahtanut paikalleen! 

Hieman ennen leiriä kaikki olivat lievästi sanottuna hieman huolestuneita, koska kukaan ei oikein tuntunut tietävän koko leiristä mitään. Mutkia oli -ja tulee varmasti tulevaisuudessakin olemaan- mutta onneksi olemme ainakin valmistautuneita niihin. Henkilökohtaisesti sain leiristä aika hyvin irti, vapaaohjelmastani tuli todella kiva, mistä kiitokset kokonaan Antjelle. En vain kykene ymmärtämään, miten jollakulla voi olla noin käsittämättömän hyvä inspirointikyky ja luovuus. 

Tasapainoa etsiskelen nyt myös täällä kotopuolessa. Tiedättekö miten useat lauseet unohtuvat heti kuulemisen jälkeen? Ja toisaalta jotkut sanat syöpyvät mieleen ilman erikoista syytä. Viime vuonna talvi-kevät välillä tein paljon aerobista treeniä ja myöhemmin se meni vähän överiksi. 2013 syksyllä aloitin puhtaalta pöydältä kesän jälkeen ja sain motivaatiota aloittaa kunnon lihastreenauksen. Päätin, että musta tulee vielä vahva. Nyt kuitenkin sain taas palautetta: You shouldn't do so much muscle workouts & you are strong enough -- . Enkä nyt oikein taas tiedä että miten päin tässä pitäis olla... Koska enhän mä mikään kaappi ole! Naaaaaaaaaah. Mitä ihmettä mä teen mun elämällä nyt, minkälainen treeni olis sit sitä parasta ja oikeata? Kun jotenkin vaan tuntuu, että minne vaan suuntaan lähtee, niin aina tulee käännytys. Mulla on motivaatiota ja haluan päästä eteenpäin, haluisko joku vaan kertoa että minne päin pitää taivaltaa?