Ajatuksia ulkonäköpaineista

''Mä en koskaan voisi kuvitellakaan laittavani edestä päin otettua bikinikuvaa tänne blogiin... Tai minnekkään julkisesti! Jokuhan voi nähdä kuinka lihava mä olen...''

2012

Vaikka kuinka se houkuttaisi, tänään mä en aio puhua vikellyksestä, vaan aiheesta, joka ehkä koskettaa muutamaa ihmistä enemmän. 

Aiheenani on ulkonäköpaineet. Ulkonäöstä paasataan ja se on pinnalla vuodesta toiseen. Media aivopesee nuoria ja samaan aikaan internetin syövereissä ihmiset kauhistelevat nuorten vääristyneitä minäkuvia tai kyseisen aiheen aiheuttamia itsetunto-ongelmia. 

En tiedä, voiko nykymaailmassa edes elää ilman ahdistusta omasta ulkonäöstään. Haluaisin kuitenkin tällä tekstillä kertoa jokaiselle siellä ruudun takana, että olette arvokkaita. Älkää antako kenenkään sanella miltä teidän pitäisi näyttää tai ylipäätään mitä tehdä elämällänne. Jokainen meistä voi omalla toiminnallaan vähentää ympäristön luomaa ulkonäköpainetta hyväksymällä erilaisuuden. 

Minusta on surullista, kuinka moni nuori joutuukaan kärsimään psyykkisesti ulkoisen olemuksensa takia. Se ei vaan ole oikein. 

Ai mistä tiedän? Koska yksi noista itsensä kanssa kamppailevista nuorista olin minä.

Mä olen pitkään miettinyt tätä tekstiä ja mun omaa tarinaani. Uskallanko mä avautua? 

Tässä nyt kuitenkin ollaan. Mä toivon, että voin jakamalla oman tarinani auttaa muita nuoria ymmärtämään, ettei ulkonäölliset seikat ole kaikki kaikessa. Susta voi tulla mitä vain jos vain uskot itseesi. 

Jonkun itsetuntoa koetellaan vaikealla iholla, erikoisella ulkonäöllä tai puhevaikeudella. Oma historiani ulkonäköpaineiden kanssa alkoi ehkä jossain nelosluokan kieppeillä, josta lähtien tunsin olevani liian lihava. Kaikki bikinikuvat ulkomailta seison kädet puuskassa: halusinhan peittää vatsani. 

WAIT. WHAT?

Joku kymmenen ylittänyt nuori neitokainen miettii olevansa lihava? 

Jep. Minusta tuo on suuri vääryys. Mihin tämä maailma on menossa?

Palatkaamme kuitenkin asiaan: Enpähän minä tuolloin ala-asteikäisenä mitään asialle oikein voinut tehdä. Liikuin todella paljon (jalkapallo, joukkuevoimistelu, telinevoimistelu, ratsastus, liikuntakerho jne...), mutta tunsin silti, olevani liian suuri. En ehkä muuten, mutta keskivartaloni ei sopinut muuhun kroppaani lainkaan. Ala-asteella itsetuntoni oli kaikesta huolimatta kuitenkin ihan hyvä: ehkä johtuen siitä, että olin niin kova treenaaja lajissa kuin lajissa --> kehityin taidollisesti hurjaa vauhtia. 

Yläasteella ulkonäköpaineet korostuivat: jokainen etsi omaa 'minuuttaan' ja itsekin kokeilin jos minkämoista lookkia... Yhä mielessä kuitenkin kaiversi oma kroppa. Miksi ihmeessä muut olivat niin flättejä? Ysillä päätin, että nyt loppui lusmuilu: teen kaikkeni, jotta ensi kaudella ''näyttäisin urheilijalta'' (=keskivartaloni olisi timmi)...

Terveysintoilua jatkui läpi talven, ja sain monilta kommentteja laihtumisestani. Vaikka kommentit olivat pääosin hieman huolestuneita, ne ilahduttivat kummasti. Tuntui, että tein kerrankin jotakin oikein. 

2013 

2013

... Ainut vain, että kroppani koostumuksen takia se ''rasva'' (...lihas) lähti ensimmäiseksi jaloista, seuraavaksi käsistä ja viimeisenä keskikropasta. Pääsin kuitenkin keväällä shoppailemaan tiukkoja toppeja ja pidin elämästäni. Tunsin olevani urheilija ja melkein näyttävänikin siltä. Olin hyvin iloinen. 

Keväällä 2013 olin laihtunut 7 kg edellisestä syksystä ja muutama taho hieman huolestui. Meikä tapasi ravintoterapeutin kerran (...vasten tahtoani, koska eihän mulla ollut mitään ongelmaa?!). Ravasin myös lastenklinikalla pariin otteeseen kasvujuttujen takia & siellähän ne sitten toden teolla otti asiakseen kehittää mulle jonkin sortin ongelman.

Toukokuussa -13 tapasin taas lääkärin & sehän sanoi, että nyt oikeasti pitäisi lisätä tuota ruokaa. Menin kotiin ja söin. 

Sen päivän jälkeen olen elänyt normaalia elämää, koska eihän mulla koskaan mitään ongelmaa koskaan ollutkaan. Mä vain kokeilin. 

2013

Noista tapahtumista on jo kaksi vuotta, mutta kyllä ne vieläkin laittavat miettimään. On hyvin helppoa ottaa itseensä vaikka jonkun läpästä ja kehittää itsellensä hyvinkin vääristynyt mielikuva siitä, mikä on terveellistä tai hyväksi itselle. Ja useissa tapauksissa poispääsy kyseisestä mielikuvasta ei ole aivan yhtä yksinkertainen tie kuin minulla.

Yhä edelleen inhoan mun kalapuikkokroppaani. Katkeroidun katsellessani kuinka hyviltä muiden kropat näyttävät vikellyspuvuissa, tai ylipäätään. Katson sovituskopin peilistä kuvaani ja välillä tekisi mieli itkeä. Yritän kuitenkin pikkuhiljaa päästä siitä yli miettimällä hyviä asioita: mulla on esimerkiksi tosi kivat pohkeet ja hartiat. Asiat voisivat olla aina huonomminkin.

Tällä hetkellä mä yritän joka päivä kertoa itselleni, ettei mun kroppa määritä mua urheilijana.

 Pitää yrittää muistaa, että on tärkeintä, että sulla on keho joka toimii. Jos sulla on kroppa, joka vain näyttää hyvältä muttei toimi... Mitä ihmettä sä teet sillä? 

2013

Mä toivon, että joku sai tästä jotain irti. Mä toivon, että te nuoret ette rupea pelleilemään terveydellänne ulkonäköpaineiden alla. Älkää antako ympäristön määrätä, kuka on oikean kokoinen/näköinen/muotoinen. Näyttäkää, että olette oikean kokoisia, näköisiä ja muotoisia. Kuten olettekin. Jokaikinen.

2015: Mä jätän tän vaan tähän.

Mitä saa pelätä?

Aurinko sädehtii, kuin kurkottaen säteillään kohti kuuraista maata. Kourallinen kauniita lumihiutaleita leijailee hiljallaan kohti iloisten lasten punaposkia. Yksi lapsista kouraisee varovasti ilmaa ja avaa kämmenensä: siinä lepää kaunis ja uniikki yksilö - kuten jokainen meistä.

:D Oonpas runoilija.

Mutta tosiaan jokainen meistä on todellakin erilainen yksilö; niin toiveissa kuin peloissakin. Yhdessä tutkimuksessa todettiin hiljattain, että suuri massa pelkää pimeää, korkeita paikkoja tai hämähäkkejä. Moni ihminen kokee myös jossain vaiheessa elämässään sosiaalisten tilanteiden pelkoa. 

Pitäisikö pelko aina voittaa, vai onko olemassa tervettä pelkoa? Entä pelkääkö jokainen jotain, vai onko olemassa pelkäämätön henkilö? Usein oikeiksi peloiksi tunnutaan laskevan vain ne pelot, johon liittyy oikeasti joku fyysinen vaara. Pelkoja ei kuitenkaan pidä aliarvioida. Joku, joka harrastaa laskuvarjohyppäystä, voi pelätä esimerkiksi kissoja. Toinen voi taas pitää laskuvarjohyppäystä aivan päättömänä ajatuksena; itsemurhana. Ja voishan joku hassu vaikka pelätä vikellystä! ... 

Joskus flikki menee ohi ja joskus joukkueessa lähtee vähän käsistä koko touhu...

Miksi me pelkäämme? Uskon, että pelot ovat joko vaistomaisia tai opittuja pelkoja, esimerkiksi seurausta jostakin vanhasta traumasta. Opittu pelko voi olla myös seurausta vanhempien käytöksestä ja esimerkistä; Jos molemmat vanhemmat pelkäävät eläimiä, ei lapsesta luultavasti tule kamala eläinfani. Entä ne vaistomaiset pelot? Jokaisen maalaisjärki kertoo, että jos joku uhkaava tilanne sattuu, että hei kamu, nyt pitäisi hieman pelätä. 

Monet meistä kuitenkin haluavat viimeiseen asti peittää pelkonsa. Ei saa näyttää muille, että on heikompi kuin muut. Samalla on kuitenkin todella vaikea ymmärtää toisten pelkoja ''Koska ne ovat turhia, ei sitä tarvitse pelätä''. Kuten jo aiemminkin mainitsin, jokaisen pelkoja tulisi yrittää ymmärtää, vaikka ne eivät aiheuttaisikaan suurta fyysistä pakokauhua muissa ihmisissä. Mutta helpottuisiko elämä, jos jokainen vain avoimesti saisi pelätä? Jaa-a. Ehkä joissakin asioissa. 

Itse olen pelännyt sosiaalisia tilanteita, enkä vieläkään erityisemmin pidä niistä. Toinen pelko, mihin olen törmännyt hiljattain on autolla ajamisen pelko. Tuntuu tyhmältä. koska kaikki muut tuntuvat tosissaan haluavan autokouluun ja rattiin mahdollisimman pian hetinyt. ''Sehän on ihan supersiistiä, kun voi ihan itse päästä kaikkialle silloin kun tahtoo''... Itselläni ei koskaan kuitenkaan ole ollut sellaista. On myös kummallista ajatella, että olen ajanut skootterillani jo monta vuotta, mutta silti autoilu tuntuu hirveältä. En ymmärrä autoista tai niiden mekaniikasta mitään, eikä minua oikeastaan kiinnostakaan tietää. En oikeastaan edes tiedä, mikä siinä on niin kamalaa. Se vain on.

Pohdin, että mikä siinä autoilussa pelottaa? Pelkään, että tapahtuu jotain pahaa: että ajan jonkun yli. Tämän oivalluksen jälkeen sain flashbackin menneisyydestä; Kun olin kuusivuotias, jäin auton alle. Moni ei varmaan tiennyt tästä, mutta sen seurauksena mursin jalkani. Tämä tapahtui, kun olin pimeänä talvi-iltana kävelemässä parhaalta ystävältäni kotiin. Kotiinhan oli siitä tapahtumapaikalta se 200 metriä. Anyways, mietin, voiko pelkoni olla seurausta tapahtuneesta? 

Toisaalta mietin, että onko tämäkin pelko vain turhaa ja keksittyä? En voi kuitenkaan kiistää sen olemassaoloa. Tiedän, että tämäkin pelko poistuu tai vähenee vain sillä, että istun siihen ratin taakse, Aina vaan ja uudestaan. Se on kuitenkin niin vaikeata. Onko teillä joitakin pelkoja, tai entisiä pelkoja - joista on päästy jo yli? 

Luin tossa yhestä blogista postausta siitä, kuinka lukijat ovat sulkeutuneet kuoriinsa ja paenneet talviunille kommenttiensa kanssa... Enkä voi kyllä kiistää! Okei, myönnettäköön, etten itsekään ole erityisen aktiivinen (postaustahti yksi postaus/viikko), mutta kommentointi on kyllä vähentynyt ihan yleisesti blogeissa. Ihan vaan vinkkinä sinne ruudun toiselle puolelle. Ei vaan, kommentoikaa, jos on jotain asiaa; risuja tai ruusuja. Jos postaus ei herätä mitään tunteita, miksi ihmeessä jättää mitään kommenttia? 

Jos tää postaus ei herättäny suuria pelkotiloja, käykää kurkkaamassa mun yhen toverin alkutaipaletta bloggaus/vloggaus -saralla. >http://littlelightsjanna.blogspot.fi/

Eri puolia minusta - minkälaisen Hetan sinä tunnet?

Moi.

Huomasin tänään aika ilmiselvän mutta silti niin hauskan asian - käytökseni on todella erilaista eri tilanteissa eri ihmisten kanssa. Kai se on jotain sellaista sosiaalisen statukseen liittyvää? Tai, no en kyllä tiedä.

Luulen etten ole ainokainen, joka näitä joskus pohtii. En kuitenkaan ollut koskaan oikein itse kiinnittänyt tähän huomiota.... itseni kohdalla. Kyllä mielestäni on suhteellisen helppoa lukea muista ihmisistä käytöksen eri piirteitä eri seurassa; tähän moni voi varmasti liittää esimerkiksi sisaruksensa. (Kuinka kotona ollaan niin hyvää pataa, mutta kavereiden edessä pitää esittää jotain aivan muuta...) Ihmisen 'persoonan muuttuminen' voi hyvinkin häiritä jotakuta, joka joutuu tekemisiin kyseisen henkilön kanssa kahdessa eri moodissa - varsinkin jos suhtautuminen niiden välillä muuttuu.

Millaisia puolia minusta löytyy?

Tämä on todella laaja kysymys, enkä oikein osaakkaan vastata tähän lyhyellä ja selkeällä kaavalla. Yritin kuitenkin parhaani ja tein karkean jaon neljään osa-alueeseen: 

Meluisa lapsi

Tämä oli yksi puoli, jota oikeastaan hieman säikähdinkin tänään. En ole koskaan kokenut olevani sellainen kovaääninen joka paikan termiitti. Näin myöhemmin ajateltuna tulos oli kuitenkin juurikin tämä, enkä todellakaan ole iloinen siitä...En haluaisi olla huomionhakuinen tai rasittava ihminen. En vain koe olevani sellainen.

Sosiaalinen ja hauska

Erityisesti minusta näkee sen sosiaalisimman puolen puolituttujen kanssa - jos tilanne on se, että keskustelua on saatava aikaan, eikä kukaan muu sitä tee. Hauskuudesta en todellakaan tiedä, mutta pidän huumoria tärkeänä osana elämää ja identiteettiä. Sosiaalista puoltani haluan ehdottomasti koko ajan kehittää, niin uusien kuin vanhojenkin tovereideni seurassa.

Järkevä ja asiallinen

Tämä on ehdottomasti se koulupuoli minusta. Koulun ohella yritän pysyä asiallisella tasolla valmentajana - aina siihen kuitenkaan kykenemättä. Sherlockin lailla voitte varmasti päätellä, että asiallisuus tulee esille myös hoitaessani puolivirallisia asioitani.

Ujo 

Monen ihmisen on varmasti vaikea olla avoin omalla epämukavuusalueellaan - kuten minunkin. Epämukavuusalueeseeni kuuluvat esimerkiksi puheet/powerpointesitelmät/ym. luokan edessä. Minusta vaan tuntuu, että vaikka kuinka yritän vaihtaa moodiani ''kouluhetasta'' sosiaaliseksi ja hauskaksi, ei se vaan onnistu. Tunnen oloni toisinaan todella epämukavaksi ja vaivaantuneeksi kyseisissä tilanteissa. 

Kuinka ihmeessä voin sitten esiintyä suurten ihmismassojen edessä? Miten kykenen selostamaan markkinoilla tai näytöksissä ohjelmanumeromme tarkoitusta? Kuinka ihmeessä uskallan aloittaa keskustelua ulkomaalaisten joukkueiden tai kanssavikeltäjieni kanssa ihan yksin?

Koska se vaan ei ole sama asia.

Noissa tilanteissa en ole kouluheta. 

Noissa tilanteissa olen vikeltäjä. 

On se aika jännä juttu tuo persoona. Jokaisella yksilöllä on monta ulottuvuutta, niin hyvässä kuin huonossa. Oletko itse koskaan pohtinut omia piirteitäsi - millainen olet tai haluaisit olla? 

Käyttäydytkö tai reagoitko eri tavalla ärsykkeisiin eri ihmisten seurassa? Olisi varmaan mahtava oppia hallitsemaan omia persoonallisuuden piirteitään tietyissä tilanteissa.

Toisaalta,
jos ihminen ei koskaan muutu,
miten olisi mahdollista tietää kuinka olla paras mahdollinen minä?

Loma-arkea ja esikuvailua

Moikkamoi, hiljaiselon keskeltä kuiskaa väsynyt lomalainen. Mulle kuuluu ihan hyvää, vähän kiireistä elämää vietellyt nyt lähiaikoina.

Loma-arki kutsuu. Tällä viikolla ohjelmaani oon kuulunut lähes joka päivälle aamutreeniksi lenkki/sali, minkä jälkeen tieni käypi kohti kauppatorin hulinaa. Työpäivän jälkeen on hyvä rentoutua lajitreenien parissa. 

Eilen duunin sijasta olin vapaalla jalalla ja päiväni oli aivan täydellinen. Aamulla aloitin päiväni pitkästä aikaa kunnon salitreenillä ja päivällä kävimme Pinjan kanssa tsekkailemassa ja testailemassa vanhojenmekkoja. Sitä oikeaa ei minulle vielä löytynyt, mutta epätoivon aura kaventui kummasti! Kävimme myös katsomassa paljon puhutun leffan Tähtiin kirjoitettu virhe. En todellakaan ole helposti itkevä ihminen, mutta tuo tarina sai kyyneleet silmiin. En kuitenkaan sentään ihan vollottanut siellä kuten muutama kanssakatsojani :D...Heh. Suosittelen katsomaan kyseisen leffan, ei sitä turhaan olla kehuttu. Ja leffaevääksi mulperimarjoja. Kerrassaan todella hyvä päivä.

Ajattelin pitkästä aikaa kirjoitella pohtivampaa postausta. Mietin vähän itseäni urheilijana; omaa kehitystäni ja matkaani tähän pisteeseen. Miksi mä ylipäätänsä teen tätä?

Mikä saa mut uhraamaan kaiken vapaa-aikani treenaamiseen? Mikä saa mut lenkille jäätävinä talviaamuina? Mikä saa mut nousemaan keskellä yötä suunnittelemaan? Mikä saa mut samalla todella ahdistuneeksi ja onnelliseksi? Laji, jonka vuoksi haluan uhrata vapaa-aikaani, yöuniani ja voimiani. Laji, jota rakastan.

Saksien edistys 2013-2014

On ihana saada näytöksissä taputuksia. On ollut mahtavaa saada pienissä kisoissa kehuja. Hienointa oli saada Unkarissa joku huutamaan mun ekan päivän kyyrin jälkeen. On tavallaan aika pelottavaakin tajuta mihin kaikkeen on kyennyt vain tahdolla ja ra'alla duunilla. Oon henkilökohtaisesti aina rakastanut haasteita ja itseni voittamista, oli asia mikä hyvänsä. Nyt haluan voittaa itseni myös muiden puolesta, koska tiedän että tuolla jossain on ihmisiä, jotka luottavat ja uskovat minuun.

Olen myös aina halunnut olla hyvänä esikuvana muille. Ajan harppoessa sitä tajuaa, kuinka vähemmän treenanneet oikeasti katsovat ylöspäin niitä enemmän treenanneita. Yritän parhaani mukaan itsekin tarpoa tuulta päin ja näyttää oikeaa suuntaa heille, jotka minua katsovat ylöspäin. Olen todella otettu kaikista kehuista, joita ihmiset minulle ikinä sanovat. Se on aivan älyttömän tärkeä palkinto niistä vaikeammista hetkistä. Välillä elämä on fyysisesti tai henkisesti todella rankkaa. Noina hetkinä haluan muistuttaa itseäni ja muita siitä kuka olen ja millaiseksi haluan tulla... Mistä haluan minut muistettavan? Olisi kyllä hauska saada kuulla, minkälaisen kuvan itsestäni muille olen osannut antaa; joko blogin perusteella tai tosielämässä.

On olemassa monia persoonia ja luonteenpiirteitä joita itse ihailen. Arvostan periksiantamattomuuta, rohkeutta ja erilaisuutta. Mutta miksi ihailen juuri niitä ihmisiä tai niitä piirteitä? Annan arvoa asioille, joista voin ottaa oppia, jotta voin joskus hyödyntää oppimaani ja olla kuten omat idolini. 

Ja niin, miksi teen tätä? Teen tätä, koska minulle muiden arvostus ja oman kehittymisen tuoma mielihyvä on yksinkertaisesti suurempaa kuin fyysinen kipu tai henkinen ahdistus. Teen tätä monen ihmisen takia, mutta ennen kaikkea itseni. Tehkää pienet ihmiset teille rakkaita asioita ja muistakaa, että oman onnen tavoittelussa saa olla itsekäs.

Ajattelin tähän loppuun heittää pallon kaikille lueskelijoille: Mitä haluatte lukea? Olisiko aika jollekkin erikoispostaukselle, esim...

Myday

Kysymyspostaus

Kesätreenipostaus

Urheilutaustani

Ruokapostaus 

Mitä minä luen (blogit)

Mielipide (aihe?)

...Joku muu erikoisrustailu?

Ps. Samalla kommenttikentän avauksella saa vastailla myös kysymykseeni: Mitä te arvostatte teidän esikuvissanne & millaisia esikuvia te haluaisitte muille olla?

Unelmat ja tavoitteet käyvät käsi kädessä

Ihan ensimmäiseksi kaikkien huomio varmaan kiinnittyi uuteen banneriini, joka on ainakin mun mielestä ihan tajuttoman pähee, tykkään paljon. Kiitos tästä Ellinooralle. 

Mielessä on aikalailla pyörinyt taas vaihteeksi oma treenaaminen ja valmentaminen. Mä tiedän ettei monikaan siellä ruudun toisella puolella varmastikaan ymmärrä mua ollenkaan ja oon itsekin välillä vähän hämmentynyt mun elämäni kulusta. Sitä on vaikea yrittää selittää ihmisille, jotka ovat aivan erihenkisiä... Niille mun maailma tuntuu ihan utopialta. Toisaalta, tartteeko sitä edes yrittää selittää? Ehkä ei.

Myös tulin pohtineeksi, että miten haaveet eroavat tavoitteista? Haaveethan ovat asioita, joista unelmoidaan. Asioita, joiden toteutumiseksi pitäisi tehdä töitä. Ihmiset tekevät asioita, jotta saavuttaisivat unelmiaan. Entäs ne tavoitteet? Eikö tavoitteet olekin juuri määränpäitä, joita saavuttaakseen pitäisi tehdä duunia. Ovatko unelmat siis tavoitteita? Kai ne tavallaan ovat. Mielivaltaisesti jokaisen alitajunta ohjaa tekemisiämme kohti haaveitamme, halusimme sitä tai emme. Haaveilu ja unelmat ovat hyvä juttu, ne antavat elämälle mielekkyyttä ja antavat tulevaisuudelle uusia tuulia joita seurata.

Jayssss, suunnitelmat lukiota varten, check! Kurssivalinnat ensi vuodelle tehty, samoin valinnat kirjoitettavista aineista. Moni varmaan pohdiskelee saman aihepiirin kanssa: mitä kirjoittaa ja milloin? Ahdistaa varmaan, kun pitäisi nyt jo tietää mitä elämältään haluaa. Itse olen kuitenkin hieman saanut selvyyttä tulevaisuuden suunnitelmiini: Aion suorittaa lukion 3.5 vuodessa, kuitenkin kirjoittaen kolmosvuotisten tahdilla. (=Jään lukiolle sitten suorittamaan niitä turhia pakollisia kursseja kirjoitusten jälkeen. Mun kirjoitustahti tulee olemaan jotakin tämän kaltaista:

2.kevät = terveystieto

3.syksy = lyhyt saksa + äikkä

3.kevät = pitkä matikka, ruotsi + enkku

Jes. Millasia suunnitelmia muilla lukiolaisilla on tai minne aiotte hakea lukion jälkeen? Toki muitakin tulevaisuuden suunnitelmia ja haaveita saa esittää. Loppuun vielä haluan muistuttaa kaikkia hetkien tärkeydestä: nauttikaa hyvistä hetkistä, ne antavat voimia. Ottakaa kaikki irti kuitenkin myös huonoista hetkistä, ne opettavat paljon ja näyttävät usein uuden valoisan polun kohti uusia unelmia.

Minkä värinen paloauto on?

Huomenia, päiviä, iltoja tai öitä ihan tasapuolisesti taas kaikille ruudun orjille. Herätykseeni on tällä hetkellä tasan viisi tuntia, muttei anneta sen häiritä, sillä luvassa on piiiitkä tarinointi. Kuluneella viikolla huomasin taas uuden piirteen itsestäni: Olen rohkeampi kuin ennen... Tarkoittanen tässä siis sosiaalisia tilanteita.

Kun olin ala- ja yläkoulussa, punastelin herkästi, enkä nyt todellakaan tarkoita sellaista söpöä pientä punaa, vaan sitä että koko naama näytti keitetyltä tomaatilta. Kirjaimellisesti siis koko naama muuttui kirkkaan punaiseksi... Asiaa ei kuitenkaan auttanut ne huomautukset, että ''Sä oot ihan punanen!'' tai että ''Minkä värinen paloauto on?''. Asia hävetti ja suututti. Punastelemista tapahtui varsinkin rankan urheilun jälkeen, (huom vasta jälkeen, ei siis aikana!) esimerkiksi alakouluaikojen jalkapallopelieni jälkeen. Kiillotettu jouluomena tykkäsi loistaa myös sosiaalisissa tilanteissa, joissa olin yksin puhujan roolissa ja huomasin monen ihmisen tuijottavan ja seuraavan minua. Asia tuntui ylitsepääsemättömän vaikealta noihin aikoihin. Huomasin pelkääväni puhetilnateita, vaikka muuten esiintyminen olikin ollut todella sydämen

asia minulle. Koulun esitelmät, puheet ja näytelmät olivat kamalia.

Varsinkin ylä-asteella yritin kuumeisesti etsiä keinoa häivyttää punakoita kasvojani. Käytin mahdollisimman rauhoittavia ja kevyitä kasvotuotteita, ettei ihoni ärsyyntyisi lisää. Yritin vältellä suuria ja äkillisiä lämpötilamuutoksia ja sekä vaikeita puhetilanteita. Olin kuitenkin tuomittu tähän ja mikään ei tuntunut tehoavan. Kukaan ei tuntunut ymmärtävän hengenhätääni ja kaikki se nälviminen jatkui vuodesta toiseen, vaikkakin muiden mielestä ihan huumorilla, oli itsetuntoni ajoittain aivan rikki tuon takia. Monet luulevat ymmärtävänsä, mutta.. en tiedä. Jos joku ymmärsikin, niin ei ainakaan tehnyt asialle mitään helpottaakseen oloani. Tuokin pieni asia tuotti paljon vaikeita hetkiä pienen ihmisen

elämään.

Olin aivan kauhuissani kaikenlaisista puhujan rooleista, mutta päädyin kuitenkin ylä-asteella valitsemaan ilmaisutaidon pitkäksi valinnaiseksi. Aluksi olin harmissani, etten päässyt kotitalouden tunneille, mutta nyt kiitän onneani. Kokkaamaan olen oppinut, mutta noita ilmaisun oppeja en olisi luultavasti muualta saanut. Ilmaisun tunneilla opin pikkuhiljaa siirtämään ajatukseni itsestäni johonkuhun muuhun henkilöön ja myöhemmin erittelemään omia ajatuksiani paremmin. Puhuminen muille kävi askel askeleelta ihan pikkuruisen helpommaksi, ei se kuitenkaan koskaan automaattisesti ole tullut. En itse kuitenkaan tuolloin osannut arvostaa näitä oppeja. Pitäisi ehkä mennä kiittämään kyseistä opettajaa edes näin

jälkikäteen.

Mitä noista ilmaisun tunneista sitten muka seurasi? Ei yksin mitään, mutta muiden muuttujien kanssa paljonkin. Kelaillaanpas nyt takaisin lähes nykyhetkeen: Viime keskiviikkona pidin luokan edessä 10-minuuttisen puheen lukemastani kirjasta. En yhtään tietenkään tiedä, miltä se kuuntelijan roolista näytti, mutta itselläni oli parempi olo kuin koskaan ennen. Luulen että olen kerännyt viime syksyn aikana suurimman määrän itseluottausta koko pienen lapsuuteni aikana. Olen oppinut, ettei aina kaikkea tarvitse ottaa niin vakavasti. Kaikista eniten itseluottamustani on kasvattanut tuo ilmaisuoppi, valmentaminen, ystävien ja blogin kommenttien kautta saadut rohkaisut sekä yksinkertaisesti

itsenäisempi arki.

Käyn salilla ja muissa treeneissä monia monia kertoja viikossa, enkä enää häpeä punaisia kasvojani. Tuntuu, että näin vähän vanhempana se olisikin aika typerää. Ei kukaan lukiolainen ole niin lapsellinen että puuttuisi toisen kameleonttiefekteihin... tai jos olisikin, mitä väliä? Pidän laittautumisesta ja tykkään tietysti yrittää näyttää edustavalta, mutta meikittä oleminen on minulle nykyään enemmän kuin arkipäivää: olisi hankala niiden kaikkien treenien kanssa olla kokoajan putsaamassa naamaa. Niimpä olen tullut siinäkin tulokseen, etten viitsi laittautua enää muiden takia. Sitä se todellakin oli koko yläkoulun ajan. Muiden miellyttämistä, halusin sopia joukkoon ja muottiin, halusin hyväksynnän..

samanlaisena kuin kaikki muutkin.

Olen kuitenkin oppinut, että liiallinen itsensä muokkaaminen toisten mieliksi voi kostautua. Kannattaa aina pohtia, minkälaisen kuvan haluaisi itsestään antaa. Aina jos koen jännittäviä tilanteita, mietin: Millaisen kuvan haluan antaa itsestäni muille? Haluan olla persoonallinen, energinen, iloinen ja sosiaalinen. Haluan olla rohkea ja rohkaista ihmisiä piirtämään omat polkunsa. Tämä auttoi esimerkiksi tuon kyseisen

puheen pidossa.

Mietin jo blogiurani alkumetreillä, kuinka haluaisin kirjoittaa tästä aiheesta.. ''mutta enhän mä nyt kehtaa!'' Kai se on niin, että vaikeimmat asiat selkenevät vasta jälkikäteen. Toivotan kamalasti tsemppiä muille punastelijoille ja kanssaihmisille tässä maailmankaikkeudessa. Ja vielä kaikille heppaihmisille muistutan että Messukeskuksessa on nyt viikonloppuna heppamessut, jonne saa tulla kokeilemaan ja katselemaan vikellystä! Toivon että jos näätte mua siellä, tulkaa ihmeessä moikkaamaan ja toivon myös, että pidätte mulle peukut pystyssä niiden mun

suoritusten puolesta! 

Milloin persoonallisuus on in?

Heippadei,
kuunnelkaas ihan ekana toi alla oleva kappale... Aivan käsittämättömän upea. Sen jälkeen voitte palailla näihin maisemiin ja mun tarinointeihin.

Eilen, lauantaina, meillä oli koulussa urapäivä. Urapäivänä lähes 40 työssä käyvää aikuista tuli kertomaan työstään ja koulutuksestaan. Me opiskelijat saimme valita neljä persoonaa, joiden luennointia halusimme seuraamaan. Aika kivasti onnistuin valitsemaan omat luentoni, kolme neljästä oli oikeasti kiinnostavia tulevaisuuttani ajatellen. Nyt olen aika varma, mihin suuntaan lähden opiskelemaan lukion jälkeen; viestintää ja markkinointia. Tuollekkin haarukalle löytyy vaikka minkämoista työtä sitten kuin sen aika on, eikä ala aivan heti häviä nyky-yhteiskunnassa. Oma kirjoitusinto, kiinnostus ihmisiin, intohimo asioiden järjestelyyn ja alan kansainvälisyys kiinnostavat. Mahtavaa.

Toinen aiheeni nosteli taas päätään mm. urapäivänä. Todella monet, siis oikeasti todella monet ikätovereistani eivät ehkä käyttäneet urapäivää hyödyksi oman tulevaisuutensa kannalta. Monet valitsivat vain samat pajat kuin kaveriporukalla. Okei, saattoihan kaikkia kiinnostaa sama ala! ... Tai sitten ei. Ihanaa, että jaksatte pitää yhtä ystävienne kanssa, mutta kannustan myös pieneen itsenäistymiseen. Olen huomannut välillä pakostakin, että välillä pelottavat askeleet ovat ainoita, jotka vievät eteenpäin. Täytän ensi viikolla 17 ja olen pohtinut, kuka minä olen ja millaiseksi haluaisin tulla? Tavallaan olen huomannut itsenäistymisen piirteitä ja persoonani korostumista yhä enemmän. Monet sanovat, että uskaltakaa olla itseänne, mutta sitä ennen teidän on löydettävä itsenne ja omat arvonne. Minkälaisia arvoja puollat? Mikä on sinulle tärkeää? Tiedän, ettei yhdellä blogikirjoituksella vuoria siirretä, mutta jos edes yksi kivi vierähtäisi suuntaan tai toiseen. Uskaltakaa ottaa itse omat askeleenne, If it scares you, it might be good thing to try. Miksi ihmeessä ihmiset välttelevät persoonallisuutta? Toisaalta, nuorempana en itsekään kyllä uskonut itseeni.  Tulevaisuuteni oli joku muu taho määrännyt. Nyt kuitenkin tiedän että toisin on. Älkää antako kenenkään tappaa unelmianne tai itsetuntoanne. Ja mikä tärkeintä, pysykää rehellisinä itsellenne.

Vaikka ottaisit askeleen silmät kiinni, ei se tarkoita että astuisit harhaan. -Heta Vihro

Juttuja joulusta

Heipähei,

Juttuja joulusta, aihepiiri on tähän vuodenaikaan aika monen huulilla. Siis joulu. Itse haluan herättää ihmisiä todellisuuteen. Todellisuuttahan ovat tunteet, eivät loputon materialistisuus. Itse peräänkuulutan sitä, etteivät lahjat oikeasti ole tärkeitä, mikäli niillä ei ole jotain ajatusta pohjalla. Jos kukaan sielä ruudun takana on kärsinyt lahjapulmista, niin sukeltakaa pintaa syvemmälle ja miettikää mikä on tälle ihmiselle oikeasti tärkeää tai mitä hän tarvitsee. Onhan niitä myös tietysti ihmisiä, joille materialistirakkaus on tärkeää, mutta itselleni tärkeimpiä lahjoja olisivat...

1. Ihanat yhteiset muistot, eli valokuvat, kuvalahjat, sekä tunteella ja ajatuksella tehdyt kortit.

2. Käytännölliset tavarat, kuten treenijutut.

(3. Jokin superfoodijuttu!! :D Heh no onhan tämäkin kai vähän materialistista...)

Radiossa puhuttiin viime viikolla siitä, kun monet heittävät joulukortit pois heti joulun jälkeen. Tottahan tuo on, eikö vain? Koska tänä jouluna en osta monia lahjoja, ajattelin panostaa jokaikisen hyväntahdon soluni uuteen pikku projektiini, jossa muistelen ystävieni yksilöllisyyttä ja panostan jokaiseen korttiin yksilönä. Toivon kuvien ja mietittyjen sanojen hidastavan korttien poisheittoa. Onko sellaisella kortilla edes arvoa, jossa lukee vain painettu fraasi & oma nimesi? On kai tavallaan. Silti jotenkin näen hyvänä asiana, että lähimmillemme jaksamme uhrata muutakin kuin rahaamme -aikaamme, vaivaamme ja ajatuksiamme.

Uskon, että monet ihmiset välittävät enemmän kauniista sanoista ja ystävyydestä kuin hädällä ja huolella ostetuista paketeista. En ole lahjoja vastaan, mutta halusin saada teidät nyt miettimään...

Tänä jouluna elän omien arvojeni mukaan. Minkälaisia arvoja teillä on?

Miks toi saa aina kaiken hetinyt?

Taas olisi vuorossa pienen ihmisen suuria sanoja, eli mielipidetekstiä. Nyt aiheekseni päätyi kateus ja motivaatio vaikeisiin asioihin. Miten nämä sitten liittyvät lainkaan toisiinsa? Sitä vähän olisi tarkoitus pohtia.

Onko kukaan koskaan miettinyt, mistä kateus johtuu? Välillä se on sitä, että joku toinen saa tai saavuttaa jotain helpommin tai nopeammin kuin sinä. Olenko oikeassa? Jotkut asiat ovat luonnostaan helpompia kuin toiset.

Tätä nykyä maailma vaatii nuoriltakin paljon. Media asettaa valtavasti ulkonäköpaineita ja toisten geenit soveltuvat siihen muottiin, toisten ei. Mietitkö usein, että hitto kun et ole saanut ystäväsi pituusgeenejä. Hitto, etkä vain saa yhtä upeaa kroppaa, vaikka kuinka urheilisit ja söisit paljon terveellisemmin, kuin siskosi. Tuntuuko, että joku tuttusi saa kaiken ilmaiseksi? Vaikka itse raadat niska limassa, eikä tuloksia näy missään. Tämä on yksi elämän ikävä fakta; omat geenimme vaikuttavat meihin ja se tekee meistä kaikista erilaisia, halusimme sitä tai emme.

No, oletteko koskaan miettineet sitä, että miten iloiseksi tulette, kun tavoittelette jotain pitkään ja hartaasti ja vihdoin saavutatte sen. Henkilökohtaisesti voin sanoa, että tätä en ole vieläkään kunnolla sisäistänyt. Joskus tulee niitä hetkiä, kun ei vain jaksaisi yrittää. Toisaalta olen jo onnistunut hieman parantamaan ajattelukykyäni siinä, että kaikessa ei heti voi onnistua, mutta treenin avulla tavoite on mahdollista saada lähemmäksi. Palkinto ei aina ole se tavoite tai maali, se on matka. Tekstini ei perustu yksinomaan ulkonäköön, sitä voi soveltaa myös muissa yhteyksissä, kuten opiskelussa, oppimisessa tai taiteellisissa kyvyissä. Kaikessa ei voi, eikä tarvitse olla hyvä. Parasta on se, kun on tehnyt jotain tavoitteensa eteen. Se tunne, kun saatte kehun ja voitte ajatella, että hei, minä itse saavutin jotain.

Itse en ollenkaan pidä kehoni rakenteesta, koska olen sellainen tasapaksu kalapuikko. Vaikka kuinka syön, en vain saa lantiota, kaikki kertyy siihen keskiosaan. No, ehkä tämäkin pitää vain hiljaisesti hyväksyä. Toisaalta, onhan tässä vielä aikaa, jolloin kroppani muuttuu. Toivottavasti.

Kaikilla meillä on myös asioita, joissa meitä on 'onnistanut'. Itselläni on esimerkiksi hyvä iho. Toisilla on hyvä muisti, toiset ovat musikaalisesti lahjakkaita.. Kaikista maailman ihmisistä voi löytää asioita, jossa he ovat hyviä harjoittelematta.. Mutta kaikki voivat myös kehittyä harjoittelemalla. Toiset enemmän, toiset vähemmän, mutta kehitystä se vähäkin on!

Kateus johtuu siitä, että joku toinen tuntuu saavan kaiken hetinyt. Miksi olla kateellinen, koska hänestä voi tuntua epäreilulta, että itse olet paljon motivoituneempi yrittämään. Jos saa kaiken heti, ei opi kärsivällisesti aina nousemaan vastoinkäymisten jälkeen ylös. Elämän matka on möykkyinen tie ja pieniä osumia pitää oppia ottamaan. Hakekaa motivaatio niistä ihmisistä, joilla on geenietu: Tavoitteena voittaa kyseinen henkilö omassa lajissaan pienen treenin jälkeen.

Voin ta'ata, että mitä enemmän jaksatte puurtaa vaikeiden asioiden parissa, sitä paremmilta ne tuntuvat. Kaikkeen tottuu, niin keho kuin mielikin. Älkää luovuttako, pitäkää lippu korkealla! 

Muiden ihmisten toiminta vaikuttaa suhteellisen paljon muiden ihmisten mielialoihin.

Otsikossa ei saisi olla pistettä ja tänään oli mahtava päivä, kiitos vanhan hyvän kaverini.

Yhä useammin tekisi mieli kirjoittaa mielipidepostauksia, koska ne saavat niin paljon positiivista palautetta teiltä lukijoilta ja muilta tänne eksyneiltä kulkijoilta.. Se on hassua, miten hyvä fiilis siitä voi tulla, kun joku muu ilmaisee samoja tuntemuksia tai ajatuksia kuin itse. Se on sellainen lämmin tunne; en ole yksin asiani kanssa.

Tänään ajattelin kirjoitella hieman juurikin kehujen vaikutuksesta ihmisten mielialoihin ja yleiseen elämään..

Ihmiset ovat sellaisia hassuja otuksia, että ne kaipaavat paljon huomiota toisilta yksilöiltä - ja mielellään osa huomioista kehuina. Miksi muuten ihmiset laittautuisivat kuvauksia varten ja lataisivat mielestään parhaimmat kuvat facebookkiin? Ihmiset haluavat tykkäyksiä. Persoonat haluavat kehuvia kommentteja, koska aina kommentin jälkeen kehon lävitse kulkee pieni hyvän mielen olotila.

Kehut ovat kuin  ruoka -ne lisäävät hyvän olon tunnetta heti pikimmiten nauttimisen jälkeen, mutta usein haihtuvat muistoista nopeasti, minkä jälkeen on pakko saada lisää kehuja. Lisää ''Oi oot niin kaunis kulta!!!!!!!!!!!!!<3 rAks#1'' -tyylisiä lauseita. Myönnän kyllä, etten itse ole lainkaan erilainen ihminen, rakastan kehuja. Ja rakastan kehua. Pidän siitä, miten pienelläkin sanalla tai lauseella voi piristää ihmisten päivää. Rakastan sanojen lisäksi myös tekoja, mutta pelkät sanatkin ovat todella voimakas keino saada joku ilahtumaan tai pettymään.

Olen toki välillä miettinyt, että kuinka pitkälle ihmiset voivat mennäkkään kehujen toivossa - tai siis eikö kehujen pitäisi kuulua kaikille? Kaikki maailman ihmiset ansaitsevat kiitosta ja kehuja jostain, sillä se pitää mielen iloisena ja terveenä. Mutta miksemme me suomalaiset kehu? Koska emme edes puhu. Miksi ihmeessä olisi outoa astua metroon aamulla ja sanoa vieraalle leidille, että onpas sinulla kaunis takki. Miksi, oi miksi se on niin hankalaa?

Näihin sanoihin lopetan tämän pohtimistuokion ja ajattelin kertoa vielä, että mikä minua ärsyttää vielä enemmän kuin puhumattomuus; töykeät ihmiset!

Kyllä minä mieleni pahoitin, kun...

1. Kysyin kassalla minut jo ohittaneelta mieheltä, että pääsisinkö hänen eteensä, koska minulla oli ainostaan pullonpalautuskuitti. Tämä vaan tokaisi todella töykeään sävyyn : Miksi ihmeessä!? - eikä siis päästänyt ja melkein myöhästyin junastani.

2. Olin torilla myyjänä ja asiakas valitti annoksen ulkonäöstä, vaikka se oli aivan samanlainen kuin muillakin. Lisäksi annoksessa oli aivan liian vähän kalaa ja kaikki oli liian kallista ja palvelu sanoinkuvaamattoman kamalaa. .

3. Työnsin suuria painavia kärryjä ahtaalla kadulla, joka oli täynnä ihmisiä.. Väistelin minkä kykenin ja yht'äkkiä eteeni pomppasi keski-ikäinen rouva, enkä ehtinyt aivan pysäyttää kärryjäni, vaan ne töytäisivät rouvashenkilön pohkeita. Tämähän siitä tulistui ja kääntyi huutaen: HERRANJESTAS, katsoen minua samalla halveksuvalla katseellaan.

Kaikilla on huonoja päiviä, mutta ei omaa huonoa käytöstään tarvitse muiden syyksi pistää, kiitos vain..

Ainiin, tosiaan haluaisin vielä henkilökohtaisesti kiittää kaikkia 122 lukijaa ja muita ihania ihanista kommenteistanne ja tykkäyksistänne, ne auttavat jaksamaan ja piristävät kovasti!

Liiallisesti hiottu maailma

Aiheenihan oli se, miten arkiliikunta on poistumassa hyvää vauhtia yhteiskunnastamme. Jepjep. Aika hyvin osasin kiteyttää aiheeni, mutta nyt siihen vielä hieman kuvakulmia.. Kokoajan kehitettään yhä parempia ja tehokkaampia moottoreja ja kulkuvälineitä. Onhan nuo toki käteviä pitkien matkojen taittamisessa, mutta yhä useampi meistä käyttää niitä myös lyhyillä matkoilla, jotka voisi aivan mahtavasti taittaa kävellen, pyörällä tai vaikka rulliksilla.

No, tähänhän heitetään usein kiero sana, josta kukaan ei pidä, mutta jota jokaikinen on käyttänyt väärin; Kiire. Kiire on tekosyy. Jos haluaa ehtiä, niin luultavimmin ehtii tai näin minä itse haluan ainakin uskoa. Anteeksi mutta miten et ehdi käydä pyörällä keskustan apteekissa, mutta ehdit käydä autolla ja seistä ruuhkassa sen 20 minuuttia. Kröhöm, selityksen makua.

Tiedän, että nykyajan yhteiskunta vaikuttaa alitajuntaamme, mutta voimmehan me taistella sitä vastaan, sanokaa, että se on mahdollista! Sitäpaitsi, jos autoilu vähentyisi, säästäisimme siinä myös rahaa ja luontoa. Tai siis yksityisihmiset säästäisivät rahaa.. Rahaa, joka olisi pienenpieni lovi isojen yrityksien ahneissa kassoissa. Mutta koska isot yritykset hallinnoivat aika vahvasti tätä maailmaa, on mainostuskin sen mukaista, nälkähän kasvaa syödessä.

Isoihin yrityksiinhän me emme oikeastaan voi vaikuttaa, mutta voimme vaikuttaa itseemme. Jos liikunnan harrastaminen joskus loppuu, ei pidä unohtaa arkiliikuntaa, sillä pysymme terveinä. Pyöräile kouluun, rullaluistele kauppaan, käytä kerrostalon portaita ja vältä alituista ruuduntuijotusta, paitsi tietenkin, jos luet esimerkiksi näitä järkeviä postauksia. Älä siis vielä sulje konetta.

Nuorilla tuntuu tätä nykyä olevan todella vähän tekemistä ja olen todella usein tuossa jamassa kaverieni kanssa - Mitähän sitä nyt tekis? Leffat on jo katottu, netissä surffailtu, aurinkoa otettu ja shoppailemassa käyty.. Nääh.

No minulla olisi vihdoin ratkaisu - Asia, jonka takia moni ihminen varmaan naureskelee siellä ruudun takana minulle. Haluasin itse ko'ota suurehkon porukan ja herätettäisiin henkiin lapsuuden leikkipuistohetket! En nyt tarkoita niitä hiekkalaatikkoleikkejä, vaan esimerkiksi klassikkoja, kuten lipunryöstö, persis, kirkonrotta, polttopallo, hyppynarujutut jne. Minusta olisi mahtavaa tehdä jotain liikkuvaista ulkoilua hyvässä seurassa. Sen ei tarvitsisi kerrankaan olla mitään pakolla puurtamista, eikä kamalan tavoitteellista hikispurttaamista, vaan pelailua hyvässä seurassa. Kaikkien tylsyysongelmat olisi ratkaistu, nuoret saisivat taukoa ruuduista, kaikki pääsisivät nauttimaan raikkaasta ulkoilmasta ja nuorillekkin tulisi sitä hyvää arkiliikuntaa. Mutta. Siinä on se mutta. Kukaan nykyajan nuori ei voi enään pelailla mitään tuollaisia. Nykyäänhän pitää nimittäin olla jo 10-vuotiaana aikuinen, jos et jo tiennyt.

Höh. Tämä 16-vuotias olisi tykännyt seurapeleistä, mutta hankala niitä on yksin pelata. Voisiko tämän yhteiskunnan kelkan yrittää kääntää kohti parempia laskuja.. Jos kokoajan yritetään hioa maailmaa paremmaksi vain yhdestä kulmasta, tulee joskus hiottua liikaa, eikä lopputulos ole alkuperäistä versiota parempi.

Miksi ihmeessä ihmisistä halutaan tehdä masentuneita ja syrjäytyneitä, voisiko joku ystävällisesti selventää?! Ja haluaisin tietää, että olenko todella ainut 16-vuotias, joka haluaisi olla vielä nuori, vai olenko vain ainoa, joka uskaltaa sanoa sen ääneen? Oli tilanne kummin hyvänsä, on se aika surullista.

mietiskelyä ruohonjuuritasolta

Jeesjees, postailua taas!
Ajattelin taas kirjoitella vähän syvällisempää tekstiä, pohtia mm. tekosyiden syitä, sekä sitä, että onko kulisseissa elävä ihminen varmasti huono ihminen?

Olen pariinkin otteeseen ruvennut miettimään, että miksi ihmeessä ihmiset keksivät tekosyitä. Ikinä ei haluta sanoa suoraan, ettei vain loukattaisi ketään. Toisaalta; eikö ihminen loukkaannu vielä pahemmin, kun kuulee, että hän ei ole edes totuuden arvoinen sinulle. Tekosyyt eivät elä missään muussa maailmassa, kuin ihmisten persoonien luomassa todellisuudessa. Eläimet eivät keksi tekosyitä. Entisajan ihmiset eivät keksineet tekosyitä. Miksi nyt pitäisi?

Tekosyitä tulee keksittyä silloin, kun olisi tehtävä jotain, mikä ei huvita. Jos seuraavana aamuna on tulossa koe, mutta ystäväsi pyytää sinut leffaan.. Mitä teet? Ehkäpä kuitenkin marssit iloisena Finnkinon tiskille ja saat suuren lovin lompakkoosi -Mutta hauskaahan oli, ja se oli sen arvoista! ..Vai oliko? Seuraavana päivänä tajuat saavasi kokeesta vitosen, minkä lisäksi sinun pitäisi maksaa velkasi kaverillesi. Tajuat eilisen olleen virhe; Ja nyt on aika selityksille, tekosyille ja valheille.

Miksei nykyihmisten maailmaa voisi pienellä asialla yksinkertaistaa? Poistettaisiin vain ihmisten tekosyyt ja turhat selitykset. Se ehkä rikkoisi monia kaverisuhteita, mutta jäljelle jäävät olisivat ainakin aitoja. Todellinen ystävyys kestää suhteellisen hyvin karikkoja. Muistakaamme, että yksikään laiva ei kuitenkaan ole kaikenkestävä. Jos tarpeeksi kauan koettelee, kyllä kestäväkin laiva rikki saadaan.

Sitten toiseen aiheeseeni; Kulissit. Mielikuvat, jotka ihmiset haluavat rakentaa ympärilleen. Kaikki ihmiset rakentavat ympärilleen tietynlaiset lavasteet, halusivat he sitä tai eivät, mielikuvat muodostuvat silti. Kulissien muodostumiseen voi vaikuttaa toiminnallaan paljon ja niitä voi kokoajan muokata.. tosin mielikuva persoonasta muuttaa muotoaan hyvin hitaasti. Jos joskus saa jonkunlaisen leiman, on kärsivällisesti yritettävä raaputtaa sitä pois. Pikkuhiljaa. Kerros kerrokselta.

Monet sanovat, että kulissit luovat tekopyhän olemuksen persoonalle, mutta en itse ole sitä mieltä. Minulle suojamuurini on selviytymiskeino, ja uskon, että niin on monelle muullekkin. Osalle ihmisistä sillä ei ole väliä, mutta se osa ihmisistä on todellakin pieni. Itse on hieman hankala välillä hahmottaa omien kulissiensa ääriviivoja, mutta osa niistä voi näkyä hyvinkin selkeänä.

Uskon, että monet ihmiset uskovat minun olevan urheilullinen, koska olen aina treeneissä. Uskon, että moni uskoo minun syövän pääasiassa terveellisesti, koska kieltäydyn monesti herkuista. Uskon, että moni uskoo minun panostavan kouluun, koska vaikutan ottavan koulutyöt vakavasti. Uskon, että moni uskoo minun olevan kylmähermoinen, koska en näytä tunteitani aina päällepäin.

Paljon uskomista. Koskaan ei oikeastaan voi olla varma, koska kaikilla on erilainen kuva minusta, sinusta ja hänestä. Itse haluan kuitenkin vahvistaa tuota kulissikehystä, koska se korostaa asioita, jotka ovat minulle tärkeitä. Tuo mielikuva saa minut jatkamaan työntekoa tavoitteideni saavuttamiseksi.

On sitten asia erikseen, jos osaa antaa itsestään vääränlaisen mielikuvan. Se onnistuu kaikilta, mutta on vain yritettävä ymmärtää muidenkin näkökantoja. Onko kulissien tukeminen sitten hyväksi? Uskon, että tietyssä määrin on. Kulissit tekevät meistä persoonia. Ilman mielikuvia ei ole mitään, joten kaikki tuleva on kiinni sattumasta. Tietyt uskomukset auttavat meitä kehittämään itseämme: Jos meillä on fiksun leima, ei taso saa laskea. Toisaalta tämä tuo myös paineita.. Jos kaikessa pitäisi onnistua, mitä käy, jos ei onnistukkaan? Entä miten käy niiden tulevaisuuden, jolta ei odoteta yhtään mitään?

Aika tajunnanvirtaista kirjoittamista.. Sitähän tämä bloggaaminen on. Sanat tulevat suoraan sydämestä käsiin.. kiertämättä aivojen kautta. Tämä on se, miksi pidän bloggauksesta; Ah, niin vapauttavaa ja vapaata.

Lopuksi; Oi mikä onni ja autuus! Vihdoin kaikki peruskoulun kokeet ohi! Kesä tulee vinhaa vauhtia ja huomenna lähtö kohti Ruotsin kisoja.. Mahtavaa, fiilikset katossa. Kiitos ja Aamen!

Mielipiteitä vai valituksia?

Iltoja taas!

Mielipiteitä, pielimiteitä taas pitkästä aikaa tulossa. Vähän olen jo seuraavaan postaukseen (lukijoiden kuvausehdotukset) valmistautunut, mutta vielä odottelen lisää kuvausideoita.. Joten siksi ajattelin kirjoitella välillä vähän tekstejäkin.

Kuluneella viikolla vastaan on tullut paljon mielenkiintoisia aiheita, kuten toisten auttaminen, nykyajan nuorten koulukäytös, kasvissyönti ja mielialavuoristorata. Nyt kuitenkin valitsin hieman oudomman aiheen- nimittäin verojen korotukset. 

En tiedä, että seuraako moni teistä uutisia tai lehtiä, mutta itsehän olen niihin addiktoitunut. Siis lehtiin. Nyt on paljon ollut otsikoissa juttua, että verot nousevat taas ja suomalaisten elämä ''vaikeutuu taas aivan älyttömästi, kun verot nousee''.. Hei hetkinen. Siis tuo korotushan taitaa tulla mm. alkoholi-, tupakka- ja makeisveroon, eli minusta turhakkeisiin. Haluaisin siis nostaa esille kysymyksen, että miksi ihmeessä noista voi valittaa, nehän yrittävät vain edistää suomalaisten terveyttä tulevaisuudessa! Ehkä olen nipo, ehkä olen tylsä, mutta minusta on paljon parempi korottaa karkin, kuin esimerkiksi hedelmien hintaa.

Toivoisin, että ihmiset näkisivät asian toisenkin laidan. Ehkä se teinien tupakanpolttokin vähenisi hieman, jos röökiaski kallistuisi puolellatoista eurolla. Ehkä. Toivoisin kyllä muutenkin, että ihmiset arvostaisivat omaa elämäänsä sen verran, että haluaisivat pitää huolta ruumiistaan.. Taas tää nyt kyllä suistui hiukan aiheesta, mutta eipä mulla oikeastaan kummempia kommentteja enää aiheesta ollut.

Aika useaan otteeseen olen muuten tainnut mainita pahasti ''nykyajan nuorisosta''. Tällä tarkoitan siis valtaosaa suomalaisista teineistä. En vaan osaa oikein vieläkään muuttaa kantaani.. Millä me muka pidämme tämän yhteiskunnan pystyssä, jos lapsista ei kasvakkaan aikuisia, vaan ne jämähtävät teinivaihteelle. ''Mikään ei kiinnosta, paitsi oma ego'' ''Omapahan on elämäni'' ''Vanhana voin sitten ehkä alkaa ajatella'' 

Itsekin tiedän olevani teini- ja välillä hyvinkin ärsyttävä sellainen- mutta edes yritän käyttäytyä niin, kuin yhteiskunta minulta odottaa. Olenko ainut peruskoululainen, joka kunnioittaa vanhempia, kiittää bussikuskia ja on kiinnostunut opiskelusta tulevaisuutensa kannalta ?

Lopuksi vielä haluan jakaa ihanan savukalasalaattireseptini kanssanne! Pohjaidean sain Pirkka-lehdestä, josta sitten muunsin hieman omanlaatuisen reseptin. Helppo ja nopea ruoka, joka on kaikenlisäksi terveellistä ja maistuu ihanalta..Voisin syödä tuota loputtomiin.. omnom.

1.5 dl esikypsennettyjä rikottuja ohrasuurimoita (+hieman yrttisuolaa)

3 kananmunaa

1 dl hienonnettua tilliä

1dl hienonnettua persilijaa

1 vihreä omena

1 pss pakasteherneitä

puolikas kurkku

1 savusiika (n.150g)

Ensin vain keitin ohrasuurimot (yrtti)suolatussa vedessä (n.30 min), samaan aikaan keitin kananmunat.(n.8 min.) Seuraavaksi perkasin ja pilkoin siian. Tämän jälkeen hienonsin yrtit ja pikoin omenan & kurkkun, sekä sulatin herneet. Kuorin jäähtyneet kananmunat ja pilkoin joukkoon. Viimeisenä jäähdyttelin ohrasuurimot kylmässä vedessä ja miksasin kaikki ainekset keskenään. SUOSITTELEN.