Pääsykoetulokset ja vikellyskuulumisia

Moikkismoi, long time no see. 

Hassua, mutta totta. Viikko takaperin lueskelin opintopolusta, että kyllähän mä puhuin itseni sisään sinne Jyväskylään. Elokuussa aloitan siis viestinnän opinnot Jyväskylän yliopistossa, mikä olikin ykkösvaihtoehtoni hauissa. En löydä sanoja sille, että olen oikeasti muuttamassa ensi kuussa Keski-Suomeen! Apua... pelottavaa, jännittävää ja hieman ahdistavaa. 

Olen viime päivät kuumeisesti yrittänyt löytää siis kämppää: lähetellyt miljoonia sähköposteja, messenger-viestejä ja vastaillut puheluihin... Ja tämä stressi on aivan kamalaa. Toivottavasti kaikki kääntyy kuitenkin hyväksi, ja löydämme kivan asunnon poikaystäväni kanssa. 

Tän hupsun kanssa mä muutan

Ja tää hölmö tulee kaupan päälle

 Mutta mites vikellys? Mitä mun vikellysjutuille kuuluu, ja mitä mä aion niiden kanssa tehdä, jos pian asun 250 kilometrin päässä pk-seudulta? 

Ollaan nyt hyvän ystäväni ja valmennusparini Venlan kanssa kesän ajan koulutelleet kahta uutta (ja hyvin potentiaalista!) hevosta tytöillemme vikellyskäyttöön. Sen verran olen siis vikellellyt, muuten oma treenini on koostunut kehonpainopainoitteisesta salihikoilusta. Kisojen kannalta tämä kausi on ollut aika lailla himmailua, enkä aio ottaa niistä turhia paineita loppukaudestakaan. Saatan osallistua syksyllä joihinkin karkeloihin - mutta hyvin saatan myös olla osallistumatta. Tykkään kyllä kisailusta ja aion ehdottomasti palata ensi kaudelle kisakehään myös kilpailijan roolissa, mutta olen onnellinen että olen osannut laittaa asioita oikeisiin mittasuhteisiin ja laittaa muita asioita vikellyksen edelle (esimerkkinä oma hyvinvointi, koulupaikan varmistaminen ja asuntoasiat tällä hetkellä).

Valmentajana tietysti harmittaa lähteä niin kauas omista tytöistäni, mutta aion pitää valmennussuhteeni niin tiiviinä kuin mahdollista. Tarkoituksena ravata Uudellemaalle joka toinen viikko pitämään viikonlopun treenit. Lisäksi vanhempien tyttöjen kanssa pidetään etäkeskustelua viikottain Skypen välityksellä. Lisäksi toki otan osaa Herojen treenikalenterin ja teemojen suunnitteluun. 

Ajattelen, että asioilla on tapana järjestyä. Löydän varmasti Jyväskylästäkin paikan jossa treenata oheisjuttuja (- ja mikseipä itse lajiakin), kunhan vaan vähän nään vaivaa. Katsotaan, mihin ratkaisuun päädytään ja mitä kaikkea hienoa tuo uusi kaupunki tuokaan tullessaan! 

Tää tytsy kiittää ja kuittaa! Mikäli haluat pysyä ajan hermolla mun kuulumisistani, niin laitappa hetardi snäpissä seurantaan! 

Täydellisen elämän tavoittelusta

Moikka.

En kestä sitä kuinka onnellinen oon just nyt. En voi edes sanoin kuvailla, että kuinka iloinen ja kiitollinen mä olen kaikesta. Jotenkin nyt tuntuu vaan tosi hyvältä. Kesä on aluillaan ja kaikki vasta edessä, tää säätila on mahtava, oon saanut pari valmennusvierailujobia kesälle/syksylle ja kaikki ihmiset mun ympärilläni tuntuvat olevan kovin onnellisia. Lisäksi pieniä extrakiksejä tuovia asioita arjessa ovat ystävien kanssa hengailu, todella hyvä palaute parista koulutyöstä sekä ylipäätään urheilupiireissä pyöriminen

Ihanaa. Mahtavaa. Kiitos.

Tuntuu, että olen myös pääsemässä koko ajan lähemmän elämää, josta olen haaveillut jo pidemmän aikaa - elämää, jota olen halunnut elää.

c Eveliina rakas Väkeväinen

Ootko sä koskaan pysähtynyt pohtimaan, että elätkö sä tosiaan sellaista elämää, josta nautit täysin siemauksin - elämää, joka saa sut tekemään asioita sata lasissa ilman suurempaa epäilyksen häivää? 

Vai kuljetko sä kuin sumussa päivästä toiseen ajattelematta liiemmin? Onko arki vain ... arkea? 

Mä annan sulle haasteen. Pohdi, millaista olisi sun täydellinen elämäsi. Miten sä haluaist elää? Kuka sä haluaisit olla, miten sä haluaisit muiden sut näkevän? Älä tässä vaiheessa mieti mitään esteitä haaveillesi (rahaa, aikaa, elämäntilannetta). Ota tähän oikeasti aikaa ja kirjoita asioita ihan konkreettisesti paperille. Just nyt. Tää teksti kyllä odottaa sua. Anna itsellesi aikaa vaikka 10 minuuttia, ja avaa ajatuksiasi joko paperille tai vaikka kännykän muistioon. Yritä kirjoittaa asioita ylös mahdollisimman laajalla skaalalla (ei vain ulkonäköjuttuja...). Palaa takaisin vasta tuon kymmenen minuutin jälkeen.

c Eve

Kiva, sä palasit jo. Jos teit haasteen, olen erittäin ylpeä. Jos et, niin no... omapahan on häpeäsi. Itse kirjoitin muutaman sanasen tietynlaisesta arjesta ja elämäntyylistä, johon haluaisin suuntautua. En sitä tässä avaa enempää, koska on vuoro keskittyä mun sijasta suhun. Mitä sä kirjoitit? Mutustele kirjoittamiasi sanoja, tuntuvatko ne kovin kaukaisilta - jopa mahdottomilta? Luultavasti et ole koskaan edes sanonut niitä ääneen. Jokaisella meistä on haaveita, jotka onnistumme jossain vaiheessa työntämään jonnekkin alitajunnan perukoille pölyyntymään, koska uskomme niiden olevan liian kaukaisia. Typeriä. Saavuttamattomia. 

Mutta hei, mitä jos alettaisiinkin kutsua noita haaveita tavoitteiksi? Äläkä nyt vielä karkaa, sillä en lopettanut vielä. Ennen kuin vedät mukaan laajan luettelon syitä, miksi ''tavoitteesi'' eivät voisi toteutua (raha, aika, elämäntilanne), niin kerron sinulle yhden asian. 

Jokainen ihminen on perusluonteeltaan laiska. Tämä johtaa siihen, että ihmisellä on taipumus keksiä tekosyitä, miksei voisi tehdä (tässä tapauksessa saavuttaa) jotakin. On aika hassua ajatella, että ihminen olisi itsensä este, mutta näin monesti on. Sanotaan, ettei ole rahaa tehdä jotakin. Raha on kuitenkin vain väline saavuttaa jotain iloa tai onnea tuottavaa. Jos ei ihan tähtitieteellisistä summista puhuta, usein on olemassa vaihtoehtoisia keinoja saavuttaa haluamansa. Lisäksi, jos urheilusta puhutaan, niin hard work beats talent if talent doesn't work hard.

Eva Wahlströmin kirjasta Rajoilla

Monesti sanotaan, että odotetaan parempaa aikaa jonkin asian tekemiselle. Odotetaan syksyä treenin tai maanantaita dietin aloittamiselle. Voi herrantähden, ei se maanantai tai uudenvuoden päivä ole mitenkään maaginen. Miksi et aloittaisi heti? Ehkä surullisinta on kun sanotaan, että elämäntilanteen takia ei ehditä toteuttaa itseään - ei ole aikaa itselle. Haluaisin vain kysyä, että haluatko elää itse onnettomana toisten onnellisuuden kustannuksella? Onnellisuus on kuitenkin uusiutuva luonnonvara - miksi ihmeessä jokainen ei voisi siis toteuttaa omia haaveitaan ja tavoitteitaan? Toisen onnen ei tarvitse olla toiselta pois.

Jos sulla on mielessäsi joku haave elämästä, jota haluaisit elää, mikset siis tavoittelisi sitä? Ja sen tavoittelun aika on NYT - ei huomenna tai ensi kesänä. Sulla on todellakin mahdollisuudet saavuttaa kaikki mistä unelmoit, jos vaan pidät mielesi kirkkaana ja tavoitteesi selkeänä. Pienillä valinnoilla arjessa voit joka päivä päästä lähemmäs elämää, jota sä haluaisit elää - sun täydellistä elämääsi.

Taas lähti vähän rönsyilemään tämä aihe, mutta siis tavoitteenani oli sanoa, että on ok tavoitella täydellistä elämää, kunhan se on täydellistä sinulle - ei jollekkin muulle. Tee asioita, joista innostut ja joita rakastat. Kun teet jotain suurella intohimolla, se näkyy kyllä ulospäin. Kun jaksat puurtaa unelmiesi eteen, ne eivät ole kohta enää pelkkiä unelmia.


PS. Muista, että on olemassa monia ihmisiä. jotka arvostavat juuri sua ja sitä, mitä just sä osaat.

Onnea on myös valokuvaus - molemmilla puolella linssiä. Onnea velikulta! 

Tunnelmallisia joulukuvia

Hei kaikille joulusta - ja sen ruoista - selviytyneille!

Nyt on yksi joulu taas eletty & olen hyvin iloinen siitä ... että se on ohi! Nyt eletään kuitenkin sitä aikaa, jolloin blogimaailma täyttyy noista kaikista joulupostauksissa, joissa tätä ko. juhlaa hypetetään. Hypetetään ruuan, ihmisten ja lahjojen ihanuutta. 

Moni teistä ei ehkä tiedä, mutta mä en ole mikään varsinainen joulufani. Nyt älkäähän toki tuomitko mua tämän epäsuomalaisuuteni takia, mutta pari viimeisintä joulua mä olen vain haaveillut joulusta jossain lämpimässä... Suurin toiveeni tällä hetkellä olisi päästä Australiaan. Mä todella toivoisin, että pääsisin sinne vaikka ensi vuonna valmistumisen jälkeen... Noh, haaveitahan saa olla?

Kuitenkin, takaisin jouluun. Mitä vihaan joulussa?

Jouluruokaa, hypetystä, kaupallisuutta, turhia lahjoja, monia jouluohjelmia, yleisiä jouluperinteitä, valmistelustressiä, joulustressiä, arkeenpaluustressiä ja sitä, ettei tehdä mitään.

Onneksi vuosi vaihtuu ja päästään yli tästä kamaluudesta. No juu okei, onhan joulussakin hyviä juttuja, kuten tämän vuoden kaunis sää! Aattoturhautumisen partaalla kävin koiran kanssa ulkona ja sainkin ilokseni nauttia todella kauniista lenkkisäästä.

Ja vielä aiheeseen... Joulussa on kuitenkin yleisesti yksi hyvä puoli: sen aikana myös moni sisältä kaunis ihminen heräilee ja uhraa aikaansa pyyteettömästi toiseen ihmiseen. Tänä vuonna moni teistä lämmitti mun sydäntäni - kiitos kaikista ajatuksella varustetuista teoistanne. Kiitos kommenteistanne, pienistä lahjoistanne ja korteistanne. Kiitos ajastanne.

Kärsimättömyyttä

KOHTA SE TULEE! 

... Nimittäin mun ihka oma pieni jakso Ystäväni Hevonen -sarjassa! Ronjan blogista löytyy jo pieniä kivoja tekstipätkiä ja kuvia vikellyksestä, käykäähän ihmeessä kattelemassa.

Hii, jännittää!

Kuva: Emmi Kähkönen 

Urheilukuulumisia & motivaatiota itsenäiseen treeniin

Heei jälleen!

Mun elämään kuuluu kaikkea hyvää. Loma on alotettu huoneen perusteellisella suursiivouksella, kaikki nuo laatikot ja kaapit mukaanlukien. Vielä olisi edessä pari pientä jobia, kuten tän vuoden pisteiden arkistointi ja vaatekaapin siivous... Mutta ne nyt oottelee kiltisti siellä vuoroaan.

Urheilurintamalla sujuu hienosti! Viime torstaina olimme Kisakalliossa kuntotestauksessa, eikä tulokset mitenkään huonoja olleet. Aina voi toki parantaa, mutta olin tuloksiini hyvin tyytyväinen. Nyt huomattiin, että räjähtävää voimaa puuttuu, mutta kestävyyskauttahan tässä vasta treenaillaan, joten ei hätää. Keväällä olisi kiinnostavaa käydä katselemassa, että onko kaikki tämä syksyllä rakennettu voima osattu muuttaa talven aikana nopeudeksi, kuten tarkoitus olisi. Noh, niitä ehtii pohtia ja katsella kun aika on, mutta pysytään nyt kuitenkin vielä tämän vuoden puolella.

Treenejä on lähiaikoina tosiaan saatu lisäiltyä ja varsinkin itsenäisiin treeneihin on saatu järkevyyttä ja tehoa lisää! Mitä enemmän tätä ikää tulee, sitä enemmän tajuaa olevansa itse vastuussa omista tavoitteistaan ja kehityksestään. Koska haluan kehittyä, haluan myös tehdä töitä sen eteen. Treenaan tällä hetkellä itsenäisesti kolmella tavalla: voimaa salilla. tekniikkaa pukilla & kestävyyttä lenkeillä ja rappuja ravaten. Kaikkia itsenäisiä treenejäni yhdistää sekalaisuus: se, että muutan jokaista treeniä joka kerta. Pidän monipuolista harjoittelua hyvin tärkeänä ja tykkään käyttää mielikuvitustani keksiessäni mitä kummallisempia treeniliikkeitä... Joskus saan kummaksuvia katseita lenkkipoluilla tai salilla, mutta niin kauan kun treeni tehoaa, ei se minua haittaa.

 

Pukilla tekniikkatreenini koostuu pääosin teknisten ja peristen harjoittelusta/hionnasta. Välillä turhautuminen meinaa iskeä jonkun tietyn liikkeen kohdalla, mutta lisämotivaatiota toistojen tekemiseen on helppo saada! Muistelin huippuvikeltäjien oppeja ja sovelsin niitä hieman omaan käyttööni: tein taulukon, jossa on 100 ruutua. Ruutuja saa raksitella sen mukaan, kun on tehnyt jonkun tietyn liikkeen huolella ja keskittyneesti. Tavoitteelle voi asettaa myös aikarajan, esim. Teen 100 välläriä vuoden loppuun mennessä. Tämä voisi tarkoittaa sitä, että teet vaikka 20 päivänä viisi (ajatuksella tehtyä) välihyppyä. Vuotta on jäljellä vielä 80 päivää, joten olisiko tuo tavoite loppujen lopuksi niin paha? Ja pointtihan tässä olisi tuo toistomäärä: mitä enemmän jotain liikettä toistaa, sitä helpommaksi se loppupeleissä käy. Yksinkertaista.

Sama pätee treenimäärissä: kuuluistan 10 000 tunnin säännön mukaan 10 000 treenitunnin jälkeen olet enemmän tai vähemmän lajisi huipulla. En tiedä lainkaan, missä kohdassa nyt mennään, mutta suunta on ylöspäin ja kovaa! Keskimäärin tuo maaginen tuntimäärä taidetaan saavuttaa siinä kymmenen vuoden kieppeillä, joten lajitreenausta olisi meikäläisellä jäljellä vielä viisi vuotta ennen huippukohtaani. Aika jännä nähdä, että mihin tää laji meikäläisen vielä kuljettaa! Jos se musta on kiinni, niin aivan taatusti vielä viiden vuoden päästä olen messissä mukana.

Sääkään ei oo lenkkeilijää ärsyttänyt!

Pari pientä vammaa on yrittänyt hidastaa treenitahtiani ilmoittelemalla itsestään, mutta en osaa vielä oikein huolestua niistä. Varasin kuitenkin ajan fyssarille, ja torstaina sitten tiedetään miten jatketaan. Eniten treenejä on rajoittanut vasemman ranteen jäätävä kipuilu & siinä olenkin käyttänyt erinäisiä tukivirityksiä treenatessani. Urheillessahan näitä sattuu, mutta eihän ne treeniä estä: pitää vaan vähän soveltaa.

Toivottavasti teillä muillakin urheilijatovereilla puksuttaa yhtä hyvin. Muistakaa, että se kehitys on hyvin paljon asenteesta kiinni. ;-)

Kohti sitä 10 000 tuntia,

Heta

sydämen asioita

Moi.

Nyt mulla ei löydy tähän alkuun kyllä mitään suurta ja ihmeellistä aforismia, joka valaisisi monen pienen ihmisen polkuja, mutta ehkä me pärjäämme ilmankin. 

Mä olen viime aikoina löytänyt jonkin sortin rauhan, mikä on käsittämätön juttu. Pitkään kesällä pelkäsin alkavaa syksyä, koska tiesin sen tuottavan mulle tuskaa ja stressiä. treenit. kisat. valmennukset. kirjotukset. kaikki muut koulujutut. kun. aika. ei. vain. riitä.

Nyt kuitenkin olen onnistunut yllättämään jopa itseni. Päätin, että seuraavan kuukauden panostan kirjotuksiin. Koska kisakauden tärkeimmät kisat on jo aika lailla taputeltu, ei omista treeneistä tarvitse stressata. Päätin, että nämä pari viikkoa omistan pänttäämiselle & kun kirjoittelut on kirjoitettu, on aika palata kunnolla oman urheilu-urani pariin. 

Vaikka aikaa ei sosiaaliselle elämälle ole yhtään aiempaa enempää, on ihana välillä hengähtää. Kun päälle ei paina stressi läksyistä, kirjoituksista. vikellyksestä, omista treeneistä, koutsaamisesta ja kaikesta turhasta yhtä aikaa, on helpompi hengittää. Pitää muistaa, että levossa se kaikki kehitys loppupeleissä tapahtuu.

Viime aikoina on tapahtunut (& tulee tapahtumaan) pieniä kivoja juttuja, joista en olekaan blogin puolella maininnut. Tässä niistä muutama:

♥ Kävin kirjastossa lainaamassa pari urheilupsykologian opusta... Aaaah, oon taas oppinut niin paljon! Tykkääntykkääntykkään!

♥ Olin koutsina mukana Kangasalan kisoissa, joissa meidän sankarit olivat täyttä KULTAA! #proudcoach

♥ Mun pienet pääsevät myös esiintymään Laaksolle GP-finaaliin (tulevana viikonloppuna!!) ja HIHSiin. #morethanproudcoach

♥ Lähetin maajoukkuehakemuksen, josta huomasin kuinka paljon mun pisteet on nousseet viime vuodesta: ka 6.3--> 6.7 (melkein 6.8!!). Wau. Mitä mä oon oikein tehnyt?

♥ Mua haastateltiin Hevosmaailmaan ja palaute oli tämä: ''Täytyy antaa Sinulle positiivista palautetta, että olet hyvä haastateltava ja hoidit tämän sujuvasti ja ihan ammattimaisesti. Siitä on jatkossakin Sinulle itsellesi apua, kun olet lehdistön kanssa tekemisissä - ja ennen kaikkea lajistanne saa näin erittäin positiivisen ja mukavan kuvan. Kiitos, Heta!''

♥ Arjen pienistä iloista huolehtii oma karvahauva...

♥ Vietän tulevan viikonlopun Kuortaneella, mummoni luona. Oon käsittämättömän onnellinen tästä, koska tiedän kuinka onnelliseksi se tulee, <3. 

♥ Tanssillinen voimistelu tarjoaa haasteita ja vapauttaa. Treeneissä saa tyhjennettyä pään kaikesta. On myös älyttömän hyvää vastapainoa muulle treenille.

♥ Kauniit säät ovat vihdoin suosineet. Vaikka tiedän, ettei se kauan kestä, lämmittää muistot mieltäni vielä pitkään. Loppukesä oli kaunis ja se tekee minut onnelliseksi.

♥ Tajusin, etten ole tehnyt virallista 'kesäpostausta' kesästäni 2015. En kuitenkaan koe tarvetta summata enää mitään. Kesä 2015 oli mahtava & tulkoon kesästä 2016 vielä mahtavampi. Aamen.

♥ Blogi saa ehkä uutta ulkoasua lähitulevaisuudessa.... Jee!

♥ Yle näytti vikellyksen EM-kisoista koostetta viime viikonloppuna, sattuiko kukaan näkemään? Tv:stä puheenollen... innolla ja kauhulla odotan tulevaa Ystäväni hevonen -sarjaa, jonka yksi jakso kertoo meikäläisestä!

Ihania juttuja tapahtuu koko ajan ja on ihana pystyä nauttimaan niistä. Omassa lajitreenissäkin kehitystä tulee 'kuin itsestään', kun ei a) stressaa turhasta ja b) kykenee keskittymään treeneihin ja ottamaan niistä kaiken irti. Arki rullaa paremmin kuin hyvin... Enkä malta odottaa aikaa kirjoitusten jälkeen! Treenisuunnitelmat, maajoukkuevalmennukset, Viron Horse Show, uudet musiikit, teemat ja liikkeet... 

Entä odotatko sä jotain? Onko syksy sulle synonyymi uusille aluille vai kaamosmasennukselle? 

Ihanaa loppuviikkoa teille ja muistakaa rentotua välillä!

Heta

MM-kisat #2

No. We don't always get what we want. But consider this: There are people who will never have what you have right now.

Jatkoa tästä postauksesta:

Torstai-aamuna fiilikseni oli yllättävän rento - ottaen huomioon sen, että tuo päivämäärä tarkoitti oikeasti niiden kisojen alkamista. Oli hassua ajatella, että edessä olisi tänäkin päivänä vain se yksi suoritus - ei kahta tai kolmea, mikä on yleisesti ottaen aika vakio. Hotellilla hoidin naamarin ja hiukset kuosiin, minkä jälkeen lähdimme ruhtinaallisen aamupalan kautta tallille. Tallilla hevosestamme piti huolta sen omistaja & me vikeltäjät hoidimme kamat kisakuntoon. Kaiken järjestelyn ja säätämisen jälkeen oli vihdoin aika vaihtaa verkkavaatteet ylle ja siirtyä kentälle lämppäämään. 

Verkka sujui kohtalaisesti, ei siis mitään maata mullistavaa, hyvä fiilis kuitenkin säilyi koko ajan. Lopuksi tein muutavat mielikuvaperikset, räjähtävät pomput & pian löysinkin jo itseni areenalta. ''Hullua. Tältäkö se nyt tuntuu?'' Sain päähäni flashbackin, jossa Heta 14 v ihailee internetin ihmeellisestä maailmasta Youtuben välityksellä huippuvikeltäjiä ja miettii kuinka haluaisi joskus olla kuin he. Olin melkein pettynyt, kun se ei tuntunutkaan niin ihmeelliseltä - kisoissahan tässä vain oltiin. Suorituksessa yritin keskittää ajatukseni rauhallisuuteen ja ryhtiin, mikä osittain onnistui todella hyvin. Saksien tokassa osassa kuitenkin sattui romahdus (suomennos: Tämä oli siis aika iso virhe, ei lainkaan hyvä asia), joka verotti pisteitäni. Juostuamme areenalta kaijuttimista kuulutettiin: 6.4. 

Yritin kovasti olla asettamatta mitään pistetavoitteita, mutta olin kyllä pettynyt etten saanut edes kuutta ja puolta. Vaikka kuinka yritin olla ylpeä ja iloinen hyvästä suorituksestani (lukuunottamatta sitä yhtä romahdusta...), laskivat pisteet väkisinkin mielialaani. Olenko oikeasti noin huono?

Fiilikset nousivat illan mittaan, kiitos hyvän seuran <3. Myös kannustuskommentit kotoa saivat hyvälle tuulelle. Ajatus siitä, kuinka kyyrilläni on aina tapana nostaa pisteitäni, ei kuulostanut tähän väliin yhtään hullummalta. 

.

.

Koitti perjantai, ja aamutoimet sujuivat edellispäivän tapaan. Verkassa kuumuus sai kropan ehkä liiankin rennoksi, mikä ei vapaaohjelman kannalta ole ehkä se paras mahdollinen vaihtoehto. Oman lämpän jälkeen tein kyyriäni parit kerrat pukilla, minkä jälkeen vielä muutamat liikkeet hepalla - todella hyvin, todella siististi. Jäi hyvä fiilis.  Viitisen minuuttia ennen suoritusta kiskottiin puku hikisen pienen possun päälle ja pyöräytin maassa pari flikkiä. 

Juoksimme areenalle ja yritin olla heiluttamatta käsiäni niin kovasti. Se oli edellispäivän videossa näyttänyt hieman hassulta. Rivissä sydän hakkasi kuin viimeistä päivää, eikä jännitystä auttanut se odottelu (olin vasta 3. vikeltäjä). Katsoin Jasminen rauhallista ja rentoa kyyriä ja yritin itsekin saavuttaa rauhan. Vikeltäjä vaihtui, enkä tiennyt olisiko minun pitänyt katsoa suoritusta vai ei. Kävin kyyrini vielä läpi mielessäni, minkä jälkeen loin vielä silmäyksen toiseen vikeltäjään. Tällä oli suuria vaikeuksia ja heppa näytti menevän hieman lujaa - ei mitenkään rallia, mutta hieman nopeammin kuin yleensä.

Tuomari kilisti. Puhalsin ilmaa rauhassa ulos ja kuulin Jasminen kuiskaavan onnea. Keskellä hevoseni näytti rauhoittuneen ja päätin olla miettimättä sitä. Nostin käteni musiikin merkiksi ja lähestyin hevosta. 

Kyyrini ei kuitenkaan mennyt ihan kuin elokuvissa. Tai kuten kisoissa yleensä. Me molemmat osapuolet - hevonen sekä minä - olimme hieman jännittyneitä, minkä takia yhteistyö ei sujunut lainkaan. Olin voimistelija hevosen päällä, en yhtä hevosen kanssa (=vikeltäjä). Ensimmäisessä seisonnassa jo horjahdin, mutta sain sen heti balanssiin, joten mitään pahoja asioita ei vielä tapahtunut. Tein pari nättiä liikettä, mutta kuperkeikassa kaikki levähti. Menin vinoon ja olin aivan tippumaisillani. Jollain kumman ilveellä sain kuitenkin kivuttua itseni ylös ja jatkettua kyyriä entistä paremmalla ilmennyksellä. Seuraava kässäri ei kuitenkaan pysynyt ja menin lievästi sanottuna paniikkiin, minkä jälkeen koko loppukyyri olikin sitten aivan jotain järkyttävää.

Että silleen. 

Kun juoksin areenalta pois, olin todella surullinen ja pettynyt. Miten ihmeessä näin voi käydä? En ymmärtänyt. Minulla oli hieno hevonen ja mahdollisuus tehdä elämäni kyyri. Minulla oli mahdollisuus kumota ennakkoluuloja. Minulla oli mahdollisuuksia vaikka mihin. Sain aikaiseksi kuitenkin vain kauteni huonoimman kyyrin & paljon virheitä.

Siinä alkushokin (ja vuolaiden kyynelvirtojen) jälkeen juttelin parinkin valmentajani kanssa fiiliksistäni ja tajusin, etten tuntenut enää mitään. En tuntenut surua, pettymystä tai vihaa. En kerrassaan mitään. Olo oli miltein tyhjä.

Mielessäni pyöri vain yksi kysymys: Miten näin voi käydä? 

Illan mittaan unohdin jo tapahtuneen, olihan vuorossa taas jotain yhteisöllistä ja hauskaa; National evening, jossa katselimme maiden tuottamia videoita otsikolla 'Vaulting in *your country*'. Videot olivat hauskoja ja omaperäisiä & minua jopa pelotti esittää Suomen versio siitä. Minua pelotti ottaa vastuu niinkin suuresta asiasta... 

Kuten moni tietää, en todellakaan ole mukavuusalueellani tilanteissa, joissa joudun ''luokan eteen'' muiden töllisteltäväksi ja arvioitavaksi. Jännitti todella paljon.

(Pahoittelen nopeata tempoa... Ja suosittelen pysäyttelemään kuvia, jos ette pysy mukana!)

Videon aikana yleisö kuitenkin nauroi ja tuntui nauttivan videosta, mikä oli minulle suuri helpotus. Videon jälkeiset suuret suosionosoitukset saivat tajuamaan, ettei se nyt ollut ihan huono video. Sehän oli ihan hauska. Tulen vieläkin kovin hyvälle tuulelle miettiessäni sitä tilannetta.

Viikonlopun aikana näin huippusuorituksia ja kuvailin monia erilaisia vapaaohjelmia. Oli mahtavaa nähdä, miten hyvän kyyrin Aussitoverini saivat aikaan sunnuntain finaalissa (neljänneksi paras vapaaohjelma!!), olen niin ylpeä! Kuinka moni olisi valmis lähtemään Eurooppaan treenaamaan kuudeksi kuukaudeksi (Australiasta asti) joukkueella, jonka kanssa ovat treenanneet satunnaisesti viime talvesta? Aikamoista panostamista, sanon minä.

Jälkeen päin jäin valmentajani kehotuksesta pohtimaan omia suorituksiani. Pohdin myös koko reissuani ja sitä, mikä sen tarkoitus nyt taas olikaan. Vaikka vapaaohjelmani jälkeen maailmani tuntui murtuneen, ei se ollut huono suoritus. En sano, että se olisi ollut hyvä, mutta siitä löytyi myös paljon hyvää. Ei se yksi huono suoritus tee sinusta huonoa vikeltäjää.

Totesin myös valmentajalleni, että ehkä tärkein asia, mitä olen koko reissulla oppinut, on itsensä arvostaminen. Maailman huipulla on hyviä vikeltäjiä, mutta niin olen muuten minäkin. Vaikka en ollut iloinen vapaaohjelmani kanssa, olen iloinen että lähdin mukaan. (Taustaa: koko viime vuoden vannoin lähtemättömyyden nimeen, koska koin olevani aivan liian huono MM-kisoihin.) 

Muista että sä olet aivan yhtä huono tai hyvä kuin vain haluat olla. Ja jos et itse usko itseesi, kannattaa etsiä siihen vierelle joku muu, joka uskoo. Se auttaa.

Mulla on vielä paljon opittavaa, mutta tästä reissusta oli hyvä aloittaa. Mulla on kamera täynnä huippukyyrejä (ja -teknisiä), sekä vihko täynnä treeni-ideoita. Nyt vaan toteuttamaan niitä!

Mikä tarinan opetus oli? Koko reissu oli todellakin kokemisen arvoinen. Tajusin, että pärjään maailmalla jopa yksikseni. Ymmärsin, miten tärkeätä tämä laji minulle on. Näin erilaisen tyylin elää ja treenata. Muistin, kuinka ihanaa on nähdä kavereita ympäri maailmaa. Ihailin taitavia eläytyjiä. Ideoin myös ensi vuoden juttuja ja päätin, että tulen treenaamaan järkevämmin kuin vuosi sitten. 

Oivalsin, että musta voi tulla mitä vaan, jos jaksan tehdä töitä sen eteen. 

Ja suosittelen sitä lämpimästi myös sulle. 

♥: Heta

pst. HUOMATKAA  MYÖS TUO VASURISSA SIJAITSEVA KYSELY POSTAUKSIA AJATELLEN!

MM-kisat #1

Mä tiedän, että tosi moni siellä näyttöpäätteiden ja mobiililaitteiden toisella puolella odottaa tätä postausta kuin kuuta nousevaa - tai ainakin vikellysihmiset. Ai mistä tiedän? Kyllähän säkin tänne eksyit. 

Otsikkona ''MM-kisat'' on hyvin vetovoimainen. Maailmanmestaruus on jo sanana niin käsittämättömän suuri, ettei sitä meinaa pieni ihminen ymmärtää. Harva on niin onnekas, että pääsee omassa lajissaan kokemaan arvokisoja... Oli ne sitten PM-, EM, tai MM-kilpailut. Uskon, että monia kiinnostaa lukea, millaista meno tuolla maailmalla on: millainen maailma Suomen ulkopuolella odottaa? Ihminen on utelias ja hypoteesini on, että tämä postaus saa vielä monia klikkauksia. 

Siksi toivon, että voin kertoa jotain opettavaista & että jokainen klikkaaja saisi näistä postauksista jotain irti. 

Reissuni oli jatkoa edellisestä postauksesta, jossa kerroin olevani Ruotsissa treenaamassa. Suunnitelmanani oli postata mobiililaitteellani vielä ennen kisoja, mutta sen hankaluuden takia päätin keskittää voimani asiaan, jonka takia olin reissuun ylipäätään lähtenyt: vikellykseen. (Ja sen seurauksena tulossa on vielä monen monta kymmentä riviä tekstiä... kahtena postauksena, anteeksi!)

Loppuaika Ruotsissa

Loppuaika Ruotsissa sujui yhtä kivasti kuin aiempikin puolisko ja ehdimme suorittaa vaikka minkämoisia toimenpiteitä! Treenasimme lajin lisäksi salilla, yhtenä päivänä mukana oli myös host-siskoni pt, joka antoi kyllä kivasti lisäbuustia toimintaan! Ja seuraavana kahtena päivänä lihakseni muistuttelivat siitä, kuinka kävin viimeksi salilla siinä toukokuussa. auts. Näiden 'oikeiden' treenien lisäksi pääsin ratsastamaan vikellyshevostamme, mikä oli aika mahtavaa (ottaen huomioon, että olen v. 2013 jälkeen ratsastanut n. kaksi kertaa.). Loppuviikosta kävimme myös kokeilemassa Zip-linea sekä sellasta 'kesäkelkkailua'... mikä oli kanssa äärettömän huippu kokemus, suosittelen! 

Kaiken edellämainitun lisäksi vieteltiin leffailtaa, lakkailtiin kynsiä ja laiteltiin kasvonaamioita. Käytiin myös satamassa jätskeillä ja rantsussa akroilemassa... eikä unohdeta pienimuotoista shoppailua tai kuvailusessioita! Viikon aikana oli paljon myös sellaista luppoaikaa, mitä ei ehkä heti uskoisi lueskellessa näitä kaikkia kivoja pieniä juttuja, mitä saimme aikaiseksi. Näin kuitenkin oli, ja sain myös opiskeltua siinä sivussa hieman terveystietoa.

oma huone Ruotsissa<3

Matka Hollantiin

Matka Hollantiin kulki Saksan kautta. Maanantai-aamuna lähdimme seitsemän aikaan tallille, pakkasimme edellispäivänä putsatut kamat & kävimme pakkauslistan läpi moneen kertaan. Muutaman tunnin valmisteluiden jälkeen olimme vihdoin valmiita lähtöön. Ajelimme Winnie perässämme ensin Tanskaan, josta ajelehdimme lautalla Saksaan. Välietappimme oli Saksassa sijaitseva pieni kylä, jonne  matka taisi kaiken kaikkiansa kestää kahdeksisen tuntia(?). Saksan päässä purimme Winnien, taluttelimme sitä ja siivosimme traikun. Heppailuhommien jälkeen kävimme syömässä paikallisessa ravintolassa, otin parit photot auringonlaskua vasten ja kävin nukkumaan kuunnellen talliympäristön soundeja, kuten kavioiden rauhallista kopsetta asfalttia vasten.

Seuraavana aamuna herätys oli ennen aamun sarastusta... Ja siinä sitten silmät ristissä yritin vielä kerran painaa mieleeni pienen saksalaisen kylän kauniit maisemat. Pakkasimme nelijalkaisen ystävämme mukaan ja jatkoimme matkaamme kohti Ermeloa. Köröttelimme ehkä kuusi-seitsemän tuntia pysähdyksien kanssa ennen kisapaikalle päätymistä. Saksan kaunis aurinkoinen sää tosiaan jäi rajan sille puolelle, sillä Hollannissa oli harmaata - ja mikä yllätys, siellä satoi. 

Kisapaikalla olimme siis tiistaina puolen päivän aikoihin. Ensimmäisenä hoidimme Winnien, minkä jälkeen purimme kaikki kamat talliin ja hoidimme muita käytännön asioita.

Kisoihin valmistautuminen

Kilpailuihin valmistautuminen sujui samalla kaavalla kuin missä tahansa kisoissa: ti kisapaikan tsekkaus, heppatarkastus, ke viralliset treenit, musiikkien varmistus, avajaiset & tietysti vanhojen ja uusien kisakavereiden löytäminen! Treenien ulkopuolella kisapaikalla ja hotellillamme (jossa kaikki vikeltäjät yöpyivät) oli tosi rento ja avoin tunnelma, mikä on aina ihana juttu! Pelasin parina iltana mm. lentopalloa yhdessä monien erimaalaisten vikeltäjien kanssa (mukana ainakin Ausseista, Tanskasta, Hollannista ja joistakin pienimmistä maista... (lol en edes tiedä mistä osa oli :D) 

Valmistautumisvaiheessa kaikki tuntui olevan hyvin. 

Hieman liiankin hyvin. 

Mulla oli mahtava heppa, kroppa tuntui toimivan, olin treenannut hyvin ja fiilis oli korkealla. Missä kaikki ongelmat olivat?

Uuh, jännittävää. Mikäli haluat tietää, miten kisoissa todella kävi, pysy kuulolla! Pian tulossa postausta, jossa kerron suorituksistani (pisteet, omat fiilikset), kisojen teemailloista ja summaan ajatuksiani reissusta. Ja niin. Tuliko niitä ongelmia vai ei? Se jää nähtäväksi. ;)

Nyt riitti angsti

Parin nukutun (*nooot) yön jälkeen elämä hymyilee taas. Kuopan pohjalla on jo ma'attu tarpeeksi pitkään - aika saada iloisuus takaisin. 

Perusarjessani olen hyvin ilmeikäs ja hymyilen paljon. Ja jos joku hatuttaa, huomaa sen varmasti 'ilmeettömästä' naamastani. Kuten olen ennenkin ehkä maininnut, tykkään viljellä hyvää mieltä muille. Torilla on helppo piristää turistien päivää olemalla erityisen mukava. Vastapalveluksena he voivat antaa sinulle kauniita sanoja ja aihetta hymyyn. 

Tänään oli hauska tilanne, kun vaihdoin kesken asiakaspalvelun kielen saksaksi (asiakkaat saksalaisia) ja näin, miten pariskunnan leuat loksahtivat auki. Hämmentynyttä pariskuntaa oli ilo palvella ja oli vaikeaa pidätellä naurua. Se oli niin hauska tilanne. 

Olen saanut ihanilta asiakkailta kiitoksia, ulkonäkökehuja, paljon tippiä ja yksi aussirouva antoi Australia-avaimenperänkin! Pistää hymyilemään väkisinkin. 

Se torijutuista! Vikellysrintamalla on tosiaan tapahtunut jos jonkin moista sekasotkua, mistä en itsekään ole aivan perillä - vielä. Osallistun Ystäväni hevonen -sarjan kuvauksiin, mistä ensimmäisiä klippejä kuvattiin viikonlopun kisoissa. Tämän kuun lopussa YLE pääsee raahaamaan kameransa Vihtiin, treenejä kuvaamaan! 

Mainitsin viime postauksessa mahdollisesta MM-edustuksesta. Niin no, siitä en ole aivan varma vielä. Tuntuu, että en todellakaan ole valmis moiseen. Haluaisin vain mennä treenaamaan Saksaan... Mutta liiton linja tuntuu olevan se, että vikeltäjiä ei tueta (ei fyysisesti tai psyykkisesti) arjessa, mutta edustamaan pitää lähteä!

Ymmärrän kannan. Pieni maa tarvitsee edustusta. Olisi vaan ehkä kivempi lähteä edustamaan. jos tuntuisi että oma treenaaminenkin kiinnostaisi jotakuta. Ei vaan ne arvokisaedustukset sijoituksineen, vaan se mitä niitä varten tehdään.

Toisaalta, vaikka kuinka treenaaminen/tuki olisi erilaista, voiko sitä koskaan olla valmis noin isoihin karkeloihin?

No juu. Ettei menisi taas liian negatiivissävyiseen rustaukseen, niin  palailkaamme tämänpäiväisiin treeneihimme. Oli superhauskaa! Nykyisin treeneissä tuntuu niiin lapselta. Kun kisojen jälkeen ei ollut fiilistä hinkata kisaohjelmia, emme tehneet niin. Suoritin mm. pari hyvää käsilläkävely-yritystä siellä hevosen selässä. Lisäksi tein periksiä väärinpäin ja kokeilin teknisiä liikkeitä. Myös hyppy suoraan seisomaan alkoi saada tuulta alleen. FUNFUN!

Kisakuvat taas Even. Kiitos, olet super<3

Oon nähnyt ihania ystäviä ja kuvaillut auringonlaskussa. ''Kyllä kaikki järjestyy'' kuiskasi mun hyvä ystäväni, kun istuimme puiston penkillä kauniina kesäiltana - aivan jäässä. Ehkä kesäkin vielä järjestyy.

Mitä pidätte kuvista? Löytyykö joku lemppari? :-)

urheiluhistoriani: pikkuhaba

Kesä ja kärpäset.

Paitsi ettei ole kesää - tai niitä kärpäsiä.

Koeviikkoa taas eletään ja vielä kolme koetta tulisi kestää, minkä jälkeen olen vapaa... lähtemään kohti Tanskaa. Tanskan jälkeen teen töitä, ajelen autokortin seuraavaa vaihetta, käväisen Lahden kisoissa, esiintymässä Finnderbyssä ja Yle tulee kuvaamaan mun treenaamista jotakin sarjaa varten?(...apua). Heinäkuun taitteessa palaan Tanskaan treenileirille, mistä jatkan PM-kisoihin Ruotsiin... minkä jälkeen pyörähdän kotona ja toivottavasti lähden Saksaan. Siinä mun kesä oikeastaan pähkinänkuoressa.

Postauksen tavoitteena ei kuitenkaan ollut kurkkia tulevaan, vaan kelailla aikaa hieman taakse päin. Moni on varmaan käynyt kurkkaamassa blogini 'vikellyshistorointia'-välilehden, joten se historia on jo tuttua. Olen kuitenkin tehnyt pienen elämäni aikana muitakin urheilujuttuja. Postauksen pääaiheeksi päätyi koko harrastushistoriani; eli kaikki urheilulajit, joita olen harrastanut. Miten mikäkin laji on auttanut minua kehittämään itseäni? Miksi harrastin kyseisiä lajeja - ja toisaalta, mikä sai minut lopettamaan? Vastauksia alempana!

Ratsastus 04-13

-09; kun kaikki ei mennyt aina ihan putkeen :D

2010

2011, Heppahovi

Ratsastus oli ensimmäinen harrastuksistani. Kuten monet lapset, minäkin halusin kokeilla harrastusta, jota kaverinikin harrastivat. Silloisen parhaan ystäväni ansiosta tutustuin hevosiin ja opin hieman ehkä ymmärtämään niiden toimintaa ja ajatusmaailmaa. Tallielämä opetti minulle, ettei mikään tule ilmaiseksi, eikä liian tarkka (se pinttynyt tallin haju kaikissa vaatteissa..) kannata yrittää olla. Hevoset opettivat minulle kärsivällisyyttä ja pitkäjänteisyyttä. Lisäksi sain tallilta hurjasti ystäviä ja vieläkin lämmöllä muistelen 'Kerran Kauhukersoja', kuten itseämme nimitimme. Hengasimme tallilla, kuvailimme ja teimme jäätävän hauskoja tallivideoita aikana, jolloin kaikki tämä vloggaus/bloggaus oli vielä lapsenkengissä.

2012, Einola

2012

2012, rakkain kisaponi <3

Futis 05-10

Toisella luokalla aloitin jalkapallon isoveljieni innoittamana. Jalkapallo oli hauska joukkuelaji, missä halutessaan pääsi kehittymään nopeasti. Jalkapallon myötä sain kestävyyskuntoa, räjähtyvyyttä ja opin tekemään nopeita päätöksiä. En koskaan pitänyt pallon käsittelystä sinänsä, vaan tykkäsin enemmän veto- ja peliharjoituksista, joissa sain käyttää fyysisiä ominaisuuksiani. Futiksen kautta pääsin myös sisälle kunto- ja taitotesteihin ja ajatukseen itsensä kehittämisestä. Oli hienoa pystyä parantamaan omia suorituksiaan. 

Mitä muuta laji antoi minulle? Unohtamattomia pelejä, treeni- ja turnausreissuja niin Suomessa kuin ulkomaillakin. Kehityin nopeasti niin fyysisiltä kuin taidollisilta ominaisuuksiltani ja oli hienoa oppia koko ajan enemmän ja enemmän. Oli hienoa oppia taistelemaan.

Olen iloinen, että pelasin futista, koska sen myötä sain myös tietynlaista pelisilmää, jonka avulla kaikenlaiset joukkuepelit voi tavallaan niputtaa yhteen; jos osaat yhtä, osaat tavallaan kaikkia.

Salee voitin ton(kin) tilanteen

Vissiinki oli ohjelmassa venyttelyä... 

Mä olin joskus hyvin pieni ja söpö.

Nii siis mainitsinko jo et olin pieni? ...Toi kokoero :DD

Voimisteluni,  tv 05-09 & 12-14 ja jv 09-11

Telinevoimistelun aloitin samoihin aikoihin jalkapallon kanssa - saman kaverini innoittamana, jonka kautta keksin ratsastuksen. Kaikki ystäväni tekemä akrobatia oli niin hienon näköistä, minäkin halusin oppia!

En todellakaan ollut alussa lahjakas minkään aloittamani lajin kanssa. Minä vain tykkäsin liikkua ja tein kaikki saamani harjoitteet täysillä, koska halusin oppia ja tulla paremmaksi. Telinevoimistelun kautta sain kehonhallintaa ja opin akrobatiaa. Telinevoimistelussa pääsin myös kilparyhmään, jossa kuitenkin lopetin (09), koska en pitänyt siitä että kaikki muut ryhmäläiseni olivat '98... Heh. Telinevoimisteluni loppui ensimmäisen kerran, koska ryhmäni ei tarjonnut janoamaani haastetta, eikä kilparyhmä soveltunut minulle. 

Koska telinevoimistelu uhkasi loppua, halusin tilalle jotain muuta ihmeteltävää. Kun olin viidennellä luokalla, löysi äitini netistä maininnan uudesta joukkuevoimisteluryhmästä. Sinnehän minäkin lopulta päädyin. Löysin uuden innon erilaista voimistelua kohtaan ja jopa tämä rautakanki oppi venymään. Joukkuevoimistelu opetti minulle hurjan paljon erilaisia asioita. Teimme paljon rankkoja treenejä, joten opin mitä treeni voi parhaimmillaan tai pahimmillaan olla. Monipuolisten treenien myötä kehityimme notkeuden lisäksi ponnistusvoimassa, vartalonhallinnassa ja esiintymisessä. (Hieman hymyilyttää vieläkin se, millaiseksi muut jumpparit mua kuvasivat: ''hyvä pomppu'', ''sul on HABAA'', ''pikkuhaba'', ''habakas'', ''HABA'', ''hyvä mies''....jne :D:D)

Domit -08?

Dodot -10

Dodot -11

Joukkuevoimistelu opetti minut hymyilemään tavalla, jolla hymyilen tänäkin päivänä.

Tämän ihanan (välillä kamalan) lajin myötä sain jälleen paljon hyviä ystäviä ja mahtavia kokemuksia - oli kyse sitten kisareissuista tai normaaleista treeneistä. Joukkuevoimistelun lopetin, koska halusin panostaa vikellykseen ja tiesin, etten voi revetä liian moneen paikkaan yhtä aikaa. Koska joukkuevoimistelua ei voi vain 'harrastella'. Huoh. Vieläkin ikävä.

Jv:n lopetuksen jälkeen, v.2012 palasin telinevoimistelun pariin, harrasteryhmään, jossa oli suurinpiirtein samanikäisiä tyttöjä. Oli hauska muistella ja terästää vanhoja muistikuvia liikkeistä, joita oli harjoitellut viimeksi vuosia takaperin. Sain tuolta(kin) pari hyvää ystävää, joihin yhteydenpito pysyy edelleen - vaikkakin hieman harvakseltaan. Toivottavasti kesällä aikataulumme eivät mene päällekkäin ja ehtisimme vaikka uusia viimekesäisen suppausreissun auringonlaskussa!

Vikellys 2010-->

Tästä tiedättekin jo kaiken oleellisen :)

no words needed

Kuntosali/Ryhmäliikuntatunnit 2012-->

Aloitin saliurani spinningistä ja ryhmäliikunnasta, minkä jälkeen jäin tekemään omia venytyksiä pieneen saliin. Myöhemmin kuvioihin tuli kuntosali, ja v. 2013 sain ensimmäisen saliohjelmani. Sali toi elämääni katsauksen siitä, mihin voi päästä omalla treenillä. On paljon mahdollisuuksia kiinteyttää tai lisätä lihasmassaansa, jos vain suunnilleen tietää, mitä tehdä, missä ja mikä tärkeintä - miten. Ryhmäliikuntaa kohtaan minulla on todella ristiriitaisia fiiliksiä, koska olen ollut todella hyvillä ja todella huonoilla tunneilla. Parhaimmillaan se puristaa sinusta enemmän mehuja, kuin itse edes tiedostat ja huonoimmillaan - noh - se ei tunnu oikein miltään.

Viime kesää

Tanssi 2014-->

Tanssiin lasken itse tanssillisen voimistelun, sekä tanssin aamuvalmennuksemme. Viimeiseksi mainittu opetti minulle enemmän kuin olisin voinut toivoa. Kävimme läpi erilaisia tanssilajeja, jazzista bollywoodiin. Monen eri opettajan johdosta sain paljon palautetta ja erilaisia näkökulmia omasta kehonkäytöstä, mikä on kultaakin kalliimpaa!

Tanssillinen voimistelu on hieman kuin joukkuevoimistelua - samat harkkasalit ja samoja liikkeitä, ei vaan ihan niin tosissaan. Kuinka ihana olikaan muistella vanhoja vartalosarjoja... Tanssillinen voimistelu on palauttanut mieleeni hyviä harjoitteita jv-ajoiltani ja antoi minulle kipinän kehittää taas liikkuvuuttani - niin staattista kuin aktiivistakin.

Kaiken tämän lisäksi kokeilin myös ala-asteella luistelua, uintia ja yleisurheilua. Kävin myös koulun liikuntakerhossa. Vanhempana kävin myös tankoilemassa, joka tarjosi taas uuden näkökulman akrobatiaan ja kropankäyttöön.

Summa summarum: Olen harrastanut vaikka mitä. Mikä laji se on ikinä ollutkaan, olen aina panostanut siihen täysillä. Nuorempana ihmeteltiin jalkapallon ja joukkuevoimistelun komboa, mutta minusta ne tukivat täysillä toisiaan. Olen sitä mieltä, että kaikki liikunta ja tekeminen tukee toista. Olen harrastanut monia mahtavia lajeja, enkä kyllä yhtään kokeilua kadu.

Jälkeenpäin voi miettiä, että onneksi uskalsin astua tuntemattomaan. Harrastuksilla on järjettömän suuri voima vaikuttaa. Ne vaikuttavat kehon lisäksi mieleen ja tunteisiin sekä itsetuntoon. Joten kiitos kaikille ihmisille, joilta olen saanut kipinän johonkin lajiin. Kiitos myös valmentajilleni ja treenikavereilleni. Ilman teitä en olisi tässä. 

Mikäli haluat päästä eteenpäin, on sinun uskallettava ottaa se askel. Kaikki se vie eteenpäin, kohti mahtavia kokemuksia, kehitystä ja uusia ystäviä. Mä lupaan sen.

Isot aplodit, mikäli jaksoit lukea koko tekstin! Nyt vielä muutama kysymys sinulle: 1) Onko tämmöinen historointi kiinnostavaa; eli kannattaako tämän tapaisia postauksia tehdä jatkossakin? 2) Mitä itse harrastat & mitä kyseinen harrastus on sinulle antanut? 3) Toiveita seuraavaan 'erikoisempaan' postaukseen? 4) Vielä jotain? Kysy!