Vapaus

Moikka.

Palailtiin tuossa taas kauden viimeisistä kisoista Tanskasta ja ah, tää tunne on aivan ihana. Kisakausi on aina pitkä ja aiheuttaa tiettyä stressiä (maalis-lokakuu...) ja tunne on kuin kivi olisi vierähtänyt sydämeltä - eritoten kun kisat menivät tosi hyvin! Olin iloisesti yllättynyt, miten hienosti koko Suomen tiimillä sujui kisoissa. Henkilökohtaisesti saan tietysti eniten kiksejä siitä, kun nään mun omien junnujeni tekevän hienoja suokkia... Niitä vaan jännittää aina niin paljon! Ei sitä tunnetta voi kuvailla. Se pitää kokea. 

Mun omista suorituksista tyytyväinen olin kolmeen neljästä, joten omallakin kohdalla sujui ihan kiitettävästi. Varsinkin tekninen oli erittäin positiivinen yllätys - varmaan paras koko kaudella (No siihenhän ei paljoa vaadittu... :D:D).

Kiinnostaisiko teitä lukea jos tekisin jonkunnäköistä summausta tästä kaudesta? Fiiliksistä ja tuloksista?

Fiiliksissä olen myös aivan nurkan takana siintävästä vapaudesta. Mulla on enää YKSI koe huomenna, jonka jälkeen olen vapaa kuin taivaan lintu. Sairaan siistiä.

Vapautta kestää Keravalla sellaisen puolisentoista viikkoa, jonka aikana pitäisi suorittaa kilometrin mittaista todo-listaa, jossa koreilee muun muassa uuden kyyrin suunnittelua ja musiikkien etsimistä (kyyri pitäisi olla valmiina kun palaan, musiikkien kera tietty...), paniikinomaista pakkausta ja tyttöjen treeniohjeistuksen tekoa. Olen luonut neljälle viikolle treenisuunnitelmat valmiiksi, nyt pitäisi vaan vielä hioa pieniä ohjeistuksia sekä koutseille että tytöille, kirjoittaa oheislistoja ja ''kotitehtäviä'' ylös.

Yee! Ja mites hei, haluatteko että kirjoittelen joitakin lyhyitä postauksia myös reissulta mikäli saan koneen käsiini? Laitan varmaan kuitenkin muutaman postauksen ajastuksella tulemaan, mutta mites reissupostausten/-päivittelyn laita?

Nauttikaa ihanuudet tästä auringosta!

Lyhyesti: CVI Flyinge

Heipparallaa ystäväiset.

Tällä kertaa tämä kirjuri postailee Veeärrän kyydistä, matkalla kohti serkuksieni mökkiä. Eilisen juhannusaaton vietin vielä töissä ja kotona/ystävälläni vieraillen, mutta parin vapaapäivän aikana ajattelin karata kohti maaseudun rauhaa. Myös valmennuksista on nyt parin viikon breikki.

Takaisin asiaan: Lupasin kuitenkin taas päivitellä jotain menneistä CVI Flyingen kilpailuista ja tässä sitä nyt ollaan. En millään jaksaisi kirjoittaa tästä ''tavainomaista kisapostausta'', koska kaikki käytännön asiat kulkevat jokaisissa kilpailuissa lähes samalla kaavalla: päivisin hoidetaan heppoja, treenataan/kisataan ja tehdään ruokaa. Yöllä nukkumaan ja aamuvarhaisella taas herätys uuteen aamuun.

Asioita, jotka eivät kuitenkaan menneet aivan suunnitelmien mukaan oli kuitenkin matkassa tälläkin kerralla mukana. Treenipäivänä kisahevoseni tuli epäpuhtaaksi, eikä tästä johtuen läpäissyt vet checkiä. Kilpailin siis toisella treenihepoistamme, jonka kanssa olen ohjelmiani oikeasti treenannut viimeksi ehkä joskus lumen ollessa vielä maassa.

Suorituksissa hyvää ja huonoa: periksissä yllättävän hyvät pisteet tekemiseen nähden ja kyyrin tekeminen todella paljon parempaa itse suokassa kuin verkassa. Jos olisin mennyt kakkostähteä, niin kisat olisivat ehkä sujuneetkin ihan ok. Menin kuitenkin sitä kolmosta, joka tarkoitti myös teknistä ohjelmaa, joka ei sitten mennytkään ihan kuin elokuvissa. Meinasin tippua, improsin ja unohdin tehdä yhden teknisen liikkeen (????!!!). Jep. Ja pisteissähän tuo näkyi aika selvästi.

No mutta, tällaista sattuu ja näistähän vaan oppii. Sanomattakin kuitenkin varmaan selvää, ettei näillä suorituksilla ole asiaa MM-kisoihin tänä vuonna. Ehkä ensi vuonna päästään sitten EM-karkeloihin mukaan. Olen muillekkin jo puhunut, ettei tämä oikeastaan haittaa, koska muut kisat tällä kaudella ovat menneet todella hyvin, ja onhan tämä kisakausi ollut aika rankkaa aikaa tähän asti. Nyt on hyvä pitää pientä hengähdystaukoa ja kisata seuraavan kerran elokuun SM-kisoissa.

Flyingestä vielä sellainen lisämaininta, että erityisen ylpeä olen kaikkien nuorten Suomityttöjen suorituksista - aivan upeaa! Niin cooleja ja siistejä suorituksia, olivat areenalla kuin kotonansa! Kyllä nämä muutavan vuoden päästä ovat aivan huippuja jos vaan jaksavat treenata ahkerasti... ;)

Ei sit muuta ku entistä kovempi rähinä päälle. / CVI Frenstat/ Nelly M.

Mitä täällä tapahtuu? CVI Frenstat 2016

Moikka.

Täällä taas yksi matkalainen rustailee menneen matkan ajatuksia. Tää on vaan jotenkin niiiin absurdia. Mitä täällä tapahtuu?

Ei sillä, etten uskoisi itseeni, mutta ennen tätä reissua olin melko varma, etten tulisi noita mm-kisojen kvaaleja (6.5) saamaan. Tekninen on ollut minulle enemmän kuin murheenkryyni, enkä periksistäkään ollut ikinä kummoisia pisteitä saanut. Mutta mitä tapahtui?

Lähdin siis ensimmäisiin kolmostason kisoihin kauhunsekaisella jännityksellä. Olin lievästi sanottuna myös myöhässä hevoslainauskyselyjeni kanssa, mikä aiheutti pientä paniikkia kisojen alla. Sain kuitenkin kisajärkkääjältä varmistuksen tsekkiläisestä hepasta pari päivää ennen kisojen alkua. Minulle oli siinä vaiheessa aivan se ja sama, että minkälainen heppa sieltä tulisi vastaan... kunhan en vain jäisi ilman.

Saavuimme kisapaikalle Frenstattiin neljän tunnin ajomatkan jälkeen Wienistä ja ensitöikseni etsin käsiini hevoseni Aquariksen ja tsekkiläisten tiimin hyvässä toivossa siitä, etteivät he olisi vielä päivän treeniänsä suorittaneet (minullahan ei ollut kenenkään hevosenomistajan kontaktia, jotta olisin voinut treeniaikoja kysellä aikaisemmin...). Löysin tsekkiläiset ja yksi näistä samalla hepalla kisaavista tytöistä osasikin tosi hyvin englantia ja hänen kanssaan höpöttelinkin tulevan viikonlopun aikana todella paljon. <3 Ekan päivän treenit menivät hyvin ja heppa oli aivan mahtava. Todella tasainen ja helppo vikeltää.

Perikset menivät paremmin kuin missään kisoissa tällä kaudella. Sain tehtyä todella siistit ja rauhalliset perikset, joihin olin itse hyvin tyytyväinen. Pisteet olivat lievä pettymys (6,5), mutta paperit selittivät jo enemmän: oikestaan kaikki heittoliikkeet (sakset x2, lankku x2) laskivat pisteitäni. Niitä siis treenaamaan. Tekninen oli lievää mönkimistä, mutta sain siitä yllätyksekseni todella säädylliset pisteet: 6,4! Teknisen alun vällärissä tapahtui myös pieni äksidentti, kun onnistuin murtamaan peukaloni (!!?). Eipä siinä mitään, loppuohjelma meni adrenaliinin voimalla. Areenalta juoksinkin sitten suoraan kylmäpussille. Puolen tunnin sisällä sitä matkattiinkin sitten sairaalaan ja röntgeniin, jossa murtuma varmistettiin. Nyt sormeen iskettiin muovinen tukilasta, jonka käskettiin tönöttävän siinä seuraavat neljä viikkoa...

Niin juu, mutta entä viimisen päivän kyyri? Kyllähän sekin sitten tehtiin. Tuki meinasi lähteä lentoon kesken ohjelman, mutta muuten peukalo oli ok. Enemmän kipua tuottaa tämä kirjoittaminen... Kyyristä sain seiskan, mikä tarkoitti kvaaleja ja tässä tapauksessa CVI3*'n luokan hopeasijaa.

On huomattu, että heppalajeissa voi tapahtua mitä vaan. Kilpailusuoritukseen vaikuttaa vikeltäjän taidon lisäksi myös vikeltäjän kisahermot, hevosen ja juoksuttajan yhteistyö, sekä ympäristön vaikutus. Kai se on pakko uskoa, että joskus nämä kaikki voivat olla myötätuulessa.

Nyt en voi enää kirjoittaa, koska peukkusärky yltyy... Laittakaa sormet ristiin sen puolesta!

Ps. Miten teillä menee? Ei oo kuulunut kenestäkään vähään aikaan :(

#eikesälläluetablogeja...

MÄ VOITIN

Peristen jälkeen olin kolmas.

Ensimmäisen kyyrin jälkeen olin toinen.

Ja viimeisen kyyrin jälkeen olin ensimmäinen.

Siis oikeissa CVI-kisoissa!! Kisoissa, joissa on ihan sairaan kovia vastustajia. Kisoissa, joissa voittajalle soitetaan oman maansa hymni!? What is happening here?

#kreisiiiii #snäppikertookaiken

ps. Vastailkaa kiltit kyselyyni oikeassa laidassa aiheesta Onko harrastustoiminnassa lasten kilpailuttaminen oikein. Kilpailuttamisella tarkoitan tiettyä arvomaailmaa, jossa pyritään parhauteen ja korostetaan tätä esimerkiksi erilaisilla testeillä ja tasoryhmillä urheiluharrastuksissa. Mikäli viitsitte, kommentoikaa myös tähän postaukseen mielipidettänne siitä, että miksi nuorten kilpailuttaminen on tai ei ole oikein & miten ehkä haluaisit muuttaa nykyistä tilannetta. (Loppuun voitte laittaa myös ''asemanne'', eli jos koette olevanne harrastajia, kilpaurheilijoita, valmentajia tai jotain aivan muita henkilöitä).

Yritän tehdä pientä galluppia, jonka liitän yhteen isompaan kouluprojektiini. ARVOSTAISIN APUASI AIVAN HURJASTI. Lisäksi, jos aihe herättää enemmän mielipiteitä tai keskustelua, muhun saa ottaa yhteyttä pidemmilläkin viesteillä. 

CVI Budapest 2016 & ekat ulkomaankisat sennuna

*Niisk*

Hei kanssakulkijat!

*köh* *niisk*

Meitsi täällä pienen flunssan kourissa teikäläisille rustailee. Toivottavasti ootte pysyneet itse vähän terveempinä, ja pystyneet nauttimaan noista upeista säistä, joita luontoäiti on meille suonut. Kerron tässä tulevassa postauksessa lyhykäisen tarinan tämän vuoden Budapestin reissusta, joka alkoi viime keskiviikkona ja päättyi seuraavana, eli tämän viikon, maanantaina.

Lähdin reissuun sekalaisessa mielentilassa. Toisaalta oli mahtava fiilis, koska edellisen viikon kisat olivat menneet hyvin. Toisaalta taas olisi vain halunnut jäädä vielä treenailemaan, koska ''ei ollut valmis''... Mutta täytynee muistaa, ettei kukaan ole. Siis valmis. Koskaan.

Päätimme viettää matalan budjetin reissua asumalla seitsemän euron päivämaksun hostellissa, tekemällä itse ruokamme ja venyttämällä muutenkin penniä erinäisissä tilanteissa... Mikä loppupeleissä sujui ihan kiitettävästi! Tarkoitus yrittää pitää sama linja myös tulevissa kilpailuissa, koska niitä on tässä nyt tosiaan tulossa...

Palataanpas kuitenkin taas oleelliseen, eli vikellykseen. Saapumispäivänämme ei tallilla vielä ollut oikeastaan elämää, joten oikean kertomuksen aloitankin vasta torstaista.

Torstai:

Päivä, jolloin piti etsiä käsiinsä hevonen - ja mielellään sen juoksuttaja, jännittää vet check, letittää hevonen (tai yrittää pitää se paikoillaan kun neljä ihmistä roikkuu sen harjassa...), moikkailla tuttuja, katsella muiden treenejä ja illalla vihdoin treenata itsekin. Treeneistä jäi tosi hyvä fiilis ja hevosenahan tuolla kisoissa toimi jo viime vuodesta tuttu - ja ihana - Cosmos. Samalla hevosella kanssamme kilpaili myös yksi unkarilainen junnutyttö, Julia, joka oli kyllä niiiiiiin symppis persoona! Se on jotenkin hauskaa, kuinka ystävällisiä muutenkin kaikki unkarilaiset vikeltäjäihmiset ovat suomalaisia vikeltäjäihmisiä kohtaan... Mutta ehkä se juontaa juurensa sieltä sukukielisyydestä? :D

Perjantai:

Päivä, jolloin aamulla laittauduttiin periksiä varten ja kiidettiin kisapaikalle heiluttamaan suomenlippua muiden suomalaisten suoritusten ajaksi. Itse olin ennen omaa suoritustani aivan turhan ajoissa, minkä takia koko verkka vähän lässähti käsiin. Itse periksissä paljon tyhmiä virheitä (perusistunnassa jalat vaahtiksessa, polvivaaka lysyssä, myllyn istunta heiluu, saksissa jalkojen tiputus ja seisonnassa notkoselkä) + saksien toisen osan romahdus toi paljon vähennyksiä. Fiilis oli kaikesta huolimatta kuitenkin ihan hyvä, sillä koko kisapaikan yleinen fiilis on Budapestissa usein kovin kannustava. Pisteitä periksistä taisi tulla 6.3, mikä oli aikamoinen shokki. En kuitenkaan koe, että ne aivan noin huonot olivat...

Lauantai:

Päivä, jolloin piti jännittää aivan sairaasti. Aamulla hengailimme hostellilla ja väkersimme taas vuorottain toistemme hiuksia ja naamoja valmiiksi. Tämän jälkeen lähdimme tummien pilvien saattelemana kisapaikalle jännittämään muiden kyyrejä. Vaikka luokkani alkoi suhteellisen aikaisin, olin taas verkassa liian ajoissa. On todella ärsyttävää vain odotella - melkein helpompi olisi juosta suoraan sängystä areenalle. Kyyrini verkassa olin aivan paniikissa, eikä mikään oikestaan onnistunut. En tiennyt miksi kaikki meni mönkään, mutta tipuin verkassa ehkä kolmesti, minkä jälkeen oli hankalaa saada rauhallista otetta enää tekemiseen. Ensimmäinen kyyrini muistutti yhdellä sanalla kuvailtuna lähinnä selviytymistaistelua... Ei niinkään hevosen, vaan itseni kanssa. Noh, ei kuitenkaan kannattanut toisestakaan suorituksesta masentua, sillä muilla suomalaisilla näytti ainakin osittain sujuvan vähän paremmin. On aivan sairaan siistiä nähdä, kun joku toverivikeltäjä onnistuu suorituksessaan hyvin. On kiva voida iloita myös toisten puolesta.

Lauantai-iltana kävimme myös aivan kummallisessa ravintolassa! Kävelimme Budapestin reunamilta lähemmäs keskustaa ja päädyimme syömään ravintolaan nimeltä Kajahu. Sisään astuttuamme näimme paljon pöytiä, joihin oli ikäänkuin upotettu tabletti sisään... Pöydän alta löytyi myös hiiri, jolla näytön kursoria ohjailtiin. Tällä koneella valitsimme ruokamme ja juomamme, jotka myöhemmin vedimme ''ostoskoriin''. Vajaan vartin päästä ruuat tarjoiltiin pöytiin. Huhhuh, tämäkö on tulevaisuus? Huisia.

Sunnuntai:

Finaalipäivä. Päivä, jolloin oli tehtävä hyvä kyyri. Taas jännättiin ja kannustettiin muiden viklaajien suorituksia. Oman verkkani tajusin vihdoin ajoittaa hieman myöhempään, minkä uskon vaikuttaneen koko tekemisen laatuun positiivisesti. Budapestissa on kuitenkin aina se hyvä puoli. että lyhytkin verkka riittää korkeiden (''korkeiden''...) lämpötilojen ansiosta lämpäämään lihakset hyvin. Edellisen päivän pakokauhusta ei verkan jälkeen ollut tietoakaan. Kävin selässä vain kaksi kertaa, mikä riitti mainiosti. Kaikki oli mennyt hyvin ja mieli oli kovin levollinen, Kun juoksin sisälle, olin aidosti iloinen, mikä ehkä näkyi myös ulospäin. Sain myös tuolla sisäänjuoksulla tehtyä ihan kelvollisen kyyrin, mihin saatoin olla tyytyväinen. Pieni parannus oli tapahtunut myös tuomareiden silmissä, kun pisteet nousivat 6,4 --> 7,1. Kokonaispisteet olivat näin ollen 6,6 & olin sijalla 5./7.

Ensimmäisen kierroksen keskinkertaisten suoritusten takia en saanut kvaaleja kolmostasolle, mikä tarkoittaa ainakin Belgiassa vielä kakkostason kisoja (=ei teknistä!!). Katsotaan, josko sieltä saisin ne sitten metsästettyä.

Viikonlopun tägit: #ruokavammaiset #Hetannaamakarvat #sponsorihakemukset #terapiaryhmä

Ja tosiaan, huomenna mennään taas, Belgiaan. Toivottakaa onnea ja pitäkää peukut pystyssä!


*niisk*

kisoja ja kriisejä toistensa jälkeen

....AUUUUUUUUU....

 Hei ihmisyydet!

Viime viikonloppuna mulla oli siis kahden lajin kilpailuja (vikellys + tanvo), joista molemmat suoriutuivat omalla painollaan hyvien ja huonojen hetkiensä kanssa. Nyt haluaisin kirjoittaa maat ja mannut noista kisailuista ja fiiliksistä siellä, mutta pakko ikäväkseni ilmoittaa, että en vain ehdi. Pitää vielä tehdä ties mitä yhteyshenkilövelvollisuuksia, kahta ainetutkielmaa sekä pakkailuja... tämän illan aikana. 

Halusin kuitenkin tulla ilmoittamaan, että pukukriisikin selvisi ja sain kuin sainkin pukuni lauantaiksi. Suuri kiitos vielä urhoolliselle Venlalle, joka sen kävi minulle hakemassa. 

Elämäni on nyt samaa sarjaa huoneeni kanssa: kaaos. Tuntuu, että elän kovinkin suuria suhdannevaihteluita tasapainoillessani jossain kriisien ja kilpailujen välimaastossa. On ollut kuulkaas vasta kahdet kisat ja on jo ollut ties mitä kriisejä! On ollut pukukriisiä, hevoskriisiä, itsetuntokriisiä, valmentamiskriisiä, varauskriisiä, identiteettikriisiä ja tänään oli vuorossa hevoskriisi part 247, sekä yleinen pakkauskriisi. 

Huomenna lähdetään Budapestiin taas kisailemaan vanhalla tutulla kaavalla. Toivottakaa onnea ja menestystä! Näiden jälkeen vuorossa Belgia, Ypäjä, Sala... Ei ainakaan kisarutiini ihan hevillä huku?

Kiitos kuvista Nella!

Yritän palailla kirjailemaan tuloksia ja fiiliksiä mahdollisimman pian, luultavasti tismalleen viikon kuluttua. Pysykää kuulolla!

Kisakuulumiset Hämeenlinnan kisoista

Moikka!

En tajua, miten aika juoksee! Tää on vaan ihan jotenkin absurdia... Useimmat tietävät, että kesä menee aina nopeasti, mutta mitä vanhemmaksi itse tulen, sitä nopeammin tuntuu aika kuluvan myös muina vuodenaikoina. Syksy meni hujauksessa, aika syksystä tähän hetkeen oli ehkä silmänräpäyksen mittainen - ja nyt eletään kuitenkin jo maaliskuuta.

Kisakausi startattiin eilen Hämeenlinnan MP Riding Centerissä, ja kisat olivatkin debyyttikisani sekä sennuikäisenä kisaajana, että A-tason juoksuttajana - aika villiä! Kisoihin osallistuin myös uunituoreen uutukaisella Ronjalla, jolle kisat olivat myös ensimmäiset laatuaan. Kuten arvata saattaa, olin lyhyiden kisojen aikana suhteellisen kiireinen (lue: juoksin pää kolmantena jalkana paikasta a paikkaan b, c, d ja e), enkä harmittavasti ehtinyt montaakaan suoritusta muilta vilkaista. Aina olin joko itse verkkaamassa, hevosen selässä, laittamassa hevosta kuntoon tai pois, juoksuttamassa, areenalla tai vaihtamassa vaatteita.

Kiire piti turhan stressin hyvin kurissa. Se on jännä tilanne kisaverkassa, kun et voi oikeastaan pysähtyä ajattelemaan mitään turhaa - se on vaan tehtävä. No matter what happens, liikkeitä on koitettava ennen areenalle menoa. Omissa suorituksissa eniten kuumottivat perikset, koska ne aloittivat koko kisarumban, eikä voinut oikein tietää, miten Ronjis tulisi uudessa tilanteessa käyttäytymään. Ensimmäiset kokemuksethan määrittäisivät pitkälti sen fiiliksen, mikä tälle nelijalkaiselle kanssaurheilijalle jäisi kisatilanteesta.

Areenallahan Ronja otti vähän kipinää, mutta kyllä siellä selässä kuitenkin pysyttiin ja saatiin kaikki liikkeetkin suoritettua ilman liiallista dramatisointia. Eniten itsellä kehitettävää vanhassa tutussa selkäänhypyssä, jossa tekniikka pitäisi pistää moottorisahalla osiin pienen viilauksen sijaan. Sama pätee myös 'uuteen' toveriimme, lankkuun... Positiivista löytyi kuitenkin saksista, jotka nousivat paremmin kuin treeneissä, ja seisonnasta, joka yleensä on ikuinen murheenkryynini.

Samalla sisäänjuoksulla suoritin teknisen, joka oli lähinnä täynnä paniikinomaista kiirehtimistä. Kaikki liikkeet sain suoritettua, mutta pieni rauhoittuminen siinäkin ohjelmassa voisi olla paikallaan. No, ehkä tästä taas opimme. Kaikenkaikkiaan jäi kyllä hyvä fiilis tuosta teknisestä, koska olihan se ensimmäinen laatuaan. En kuitenkaan tippunut, eikä Ronja ollut hullu - mitkä ovat jo voittoja sinänsä!

Tässä välissä harrastelin vähän tuota juoksutushommaa, ja juoksuttelin tyttöjen laukkaperikset ja käyntikyyrit. Dooris oli hieman tahmea, ja olisi alkuun tarvinnut hieman enemmän työstämistä. Kaikki kuitenkin sujui ihan hyvin, enkä itsekään ollut aivan solmussa siellä keskellä. Tyttöjen suorituksista en kamalasti voi mitään mainita, koska koko focus oli juoksuttaessa ainoastaan ja vain hevosessa. Pääpiirteittäin laukkailijoiden perikset menivät kuitenkin ihan ok (juoksutuksessa ehkä se suurin ongelma) ja käyntiohjelmat paremmin kuin kotona. (Tytöt: Muistakaa, että näitä sitten analysoidaan ja puidaan keskiviikon treeneissä!)

Näiden jälkeen piti taas vaihtaa farkut trikoisiin ja palata itse sinne hevosen selkään mönkimään kyyriä läpi. Kaikki tuntui jo verkassa paljon paremmalta kuin aamulla, eikä Ronja ole varmaan koskaan tuntunut yhtä hyvältä. Tajusin myös verkassa onneksi heittää pari flikkiä läpi, koska minulla on hyvä tapa vältellä sen tekemistä aina viimeiseen asti... Tein kuitenkin sen pariin kertaan, eikä R oikeastaan reagoinut siihen millään tavalla. Areenalla Ronjis oli tahmeampi kuin verkassa, mutta ehkä sen voi laittaa vielä kokemattomuuden piikkiin. Vaikka laukka vähän tökki, on se kuitenkin aina parempi vaihtoehto kuin mennä lujaa. Pari pientä virhettä tuli, mutta muuten sain mielestäni tehtyä ihan siistin kyyrin - ja taisin muistaa sellaisen vienon hymynkin pitää naamalla lähes koko matkan ajan. Oli myös kiva lopettaa suoritus nättiin flikkiin. :)

Päivä olikin oman kyyrin jälkeen viimeistä silausta - eli tyttöjeni laukkakyyrejä - varten valmis. Oli ehkä ihan hyvä, että verkkamme oli lyhyt ja intensiivinen, sillä Dooris oli aika väsynyt jo tässä vaiheessa päivää. Verkassa D kuitenkin teki parhaansa ja tavoitteeni oli areenallakin jaksaa pitää sen motivaatio yllä: jaksaa pitää se laukassa jokaisen vikeltäjän vapaaohjelman ajan. Ja jälleen: en nähnyt kyyreistä kuin palasia, mutta yleisvaikutelmana ne sujuivat vielä paljon paremmin kuin perikset. Muutamia pieniä virheitä siellä täällä, mutta kokonaisuutena aivan mahtavat suoritukset näin kauden alkuun! Olen jälleen todella vaikuttunut ja ylpeä. Sijoituksina sankarit olivat käynti-yv'ssä 1. ja 2. Käyntipari nappasi myös hopeaa ja A-tason laukkajunnut olivat sijoilla kolme ja viisi. Siis aivan supersiistiä. Tästä on mahtava jatkaa treenejä kohti tulevia kisoja.

Pepsodent-tiimi just ennen palkintojenjakoa :)

Erityisesti haluan eilisestä kiittää kisojen organisoijia, Paulaa ja meidän koko Dooris-tiimiä kaikesta vaivannäöstä jota kisojen eteen jouduttiin kokemaan. Lisäksi superpeukutukset mahtavalle kuuluttaja/juontajallemme sekä kaikille kisailijoille ja kannustajille. Kiitos, että teette näistä tapahtumista mahdollisia. Apuanne ja olemassaoloanne arvostetaan.

Ja tästähän piti tulla lyhyt kisaselostus, mutta miten taas kävikään? Lähti vähän lapasesta tämä touhu, mutta eihän se ehkä haittaa... Ja koska unohdin aiemmin mainita, olin itse sennuissa toinen, pisteillä 5.9. Oijoi, toivotaan, että pienten viilausten jälkeen päästään kauden aikana reilusti yli kutosen pisteisiin. Katsotaan, josko jostain kisoista vaikka palattaisiin kotiin 6.5 kera ;)

Jos jollain on mediatallenteita, eli kuvia tai videoita ko. kisoista, niin mulle saa ilmotella! Ottaisin kovin mielelläni niitä vastaan.

SM-KULTAA

Enpä oo ennen päässyt nimmareita kirjottamaan... Noh, kerta se on ekakin? 

Valmentajat ja kilpakumppanit: L U K E K A A

''Voimme oppia paljon seuraamalla muiden menestyksekkäitä tapoja, menetelmiä ja tekniikoita. Kaiken avain on kuitenkin itsetuntemus ja se, että kunnioitamme omia luontaisia mielen ja kehon vahvuuksiamme, energiatarpeitamme ja arvojamme. Tarkoitus ei ole tehdä meistä klooneja, valaa itseämme työkalun muottiin, vaan muokata työkalut omiin käsiimme sopiviksi. Tämä vaatii pysähtymistä, tiedostamista, nöyryyttä ja halua oppia.''

- Huipulle! Henkinen valmentautuminen, Christina Forssel -

Kuten viime postauksessa mainitsin, olen lukenut (taas) hieman urheilupsykologiaa. Taas olisi takataskussa kaksi opusta, jotka kaikkien kilpaurheilijoiden, valmentajien, vanhempien ja tukijoukkojen kannattaisi lukaista. Leena Martikan & Maartina Roos-Salmen Urheilupsykologian perusteet kertoo pääpiirteittäin urheilupsykologiasta ja sen nykytilanteesta Suomessa. Se käsittelee myös syvästi urheilijoiden psyykkistä valmennusta ja antaa koutsihenkilölle paljon vinkkejä. Alaotsikoita mm.: persoonallista kehitystä tukeva valmennus, psyykkisten taitojen opettaminen, valmentajan luoma motivaatioilmasto, tunteiden säätely, mielikuvat ja paljon paljon muuta.

Toinen suosittelemani opus on jo ylempänä lainattu C. Forssellin Huipulle! - Henkinen valmentautuminen urheilussa. Teos puhuu samankaltaisen aihepiirin asioista, kuitenkin enemmän yksilön tasolla. Pidän ja suosittelen. L U K E K A A.

Okei, siinä taas pieni valistuspuhe Hetan lukupiirikirjakerhosta. Olen tosissaan lueskellut noiden lisäksi niihin ylppärikokeisiin. Yritän olla ottamatta siitäkään hirveätä stressiä, koska se ei paranna mitään, nimimerkillä kokemusta on liian monesta tilanteesta. Parina päivänä olen eksynyt kirjastoon lueskelemaan aihepiirejä ja omia muistiinpanoja terveystiedosta. Saksasta kertailen perusfraaseja ja kuuntelen Abitreenien höpötyksiä korvanapeista pyöräillessäni kotiin.

Tuntuu hullulta, että saksan kuuntelukoe on päivän päästä! Jotenkin sellainen tosi epätodellinen olo, kun on aina kuvitellut niiden yo-kokeiden sintävän siellä kaukana horsontissa, Nyt ne ovat kuitenkin täällä... eikä vielä stressaa niin paljon, kuin ehkä voisi. En ehkä sano, että saan edelleenkään kuutta ällää, mutta kyllä mun nyt jotain pitäisi jo tietää. Ehkä aloitetaan näistä kahdesta aineesta ja katsellaan keväällä että pitäisikö jotain tehdä toisin jo valmistautuessa.

Mitäs muuta? Karjaalla oli taas viikonloppuna kisaset. Pakko kyllä sanoa, että kun itse on niin 'vanha & kokenut', niin panostaminen Suomen kilpailuissa hoidetaan ihan muuten kuin oman suorituksen muodossa. Omat suoritukset hipoivat keskitason alareunaa, mutta mitään pahoja asioita ei pohjapaniikista huolimatta syntynyt. Valmennettavani onnistuvat aina yllättämään enemmän kuin positiivisesti... Pitääköhän kohta huolestua tästä menestyksen määrästä? Heh.

(pst. kisakuvia Karjaalta!)

Se ilon määrä, joka kaikkien lasten (ja lastenmielisten) kasvoilta loistaa on aivan käsittämätöntä. Muutenkin se yleinen fiilis kisoissa. Kaikki ovat kuin yhtä suurta perhettä. Jokaista autetaan ja kaikki kannustavat toisiaan. Näin se pitääkin olla... Ja tämä onkin ehkä se syy, miksi tästä lajista on niin vaikea päästä irti. 

Mutta toisaalta, miksi siitä tarvitsisikaan päästä?

- Heta

MM-kisat #2

No. We don't always get what we want. But consider this: There are people who will never have what you have right now.

Jatkoa tästä postauksesta:

Torstai-aamuna fiilikseni oli yllättävän rento - ottaen huomioon sen, että tuo päivämäärä tarkoitti oikeasti niiden kisojen alkamista. Oli hassua ajatella, että edessä olisi tänäkin päivänä vain se yksi suoritus - ei kahta tai kolmea, mikä on yleisesti ottaen aika vakio. Hotellilla hoidin naamarin ja hiukset kuosiin, minkä jälkeen lähdimme ruhtinaallisen aamupalan kautta tallille. Tallilla hevosestamme piti huolta sen omistaja & me vikeltäjät hoidimme kamat kisakuntoon. Kaiken järjestelyn ja säätämisen jälkeen oli vihdoin aika vaihtaa verkkavaatteet ylle ja siirtyä kentälle lämppäämään. 

Verkka sujui kohtalaisesti, ei siis mitään maata mullistavaa, hyvä fiilis kuitenkin säilyi koko ajan. Lopuksi tein muutavat mielikuvaperikset, räjähtävät pomput & pian löysinkin jo itseni areenalta. ''Hullua. Tältäkö se nyt tuntuu?'' Sain päähäni flashbackin, jossa Heta 14 v ihailee internetin ihmeellisestä maailmasta Youtuben välityksellä huippuvikeltäjiä ja miettii kuinka haluaisi joskus olla kuin he. Olin melkein pettynyt, kun se ei tuntunutkaan niin ihmeelliseltä - kisoissahan tässä vain oltiin. Suorituksessa yritin keskittää ajatukseni rauhallisuuteen ja ryhtiin, mikä osittain onnistui todella hyvin. Saksien tokassa osassa kuitenkin sattui romahdus (suomennos: Tämä oli siis aika iso virhe, ei lainkaan hyvä asia), joka verotti pisteitäni. Juostuamme areenalta kaijuttimista kuulutettiin: 6.4. 

Yritin kovasti olla asettamatta mitään pistetavoitteita, mutta olin kyllä pettynyt etten saanut edes kuutta ja puolta. Vaikka kuinka yritin olla ylpeä ja iloinen hyvästä suorituksestani (lukuunottamatta sitä yhtä romahdusta...), laskivat pisteet väkisinkin mielialaani. Olenko oikeasti noin huono?

Fiilikset nousivat illan mittaan, kiitos hyvän seuran <3. Myös kannustuskommentit kotoa saivat hyvälle tuulelle. Ajatus siitä, kuinka kyyrilläni on aina tapana nostaa pisteitäni, ei kuulostanut tähän väliin yhtään hullummalta. 

.

.

Koitti perjantai, ja aamutoimet sujuivat edellispäivän tapaan. Verkassa kuumuus sai kropan ehkä liiankin rennoksi, mikä ei vapaaohjelman kannalta ole ehkä se paras mahdollinen vaihtoehto. Oman lämpän jälkeen tein kyyriäni parit kerrat pukilla, minkä jälkeen vielä muutamat liikkeet hepalla - todella hyvin, todella siististi. Jäi hyvä fiilis.  Viitisen minuuttia ennen suoritusta kiskottiin puku hikisen pienen possun päälle ja pyöräytin maassa pari flikkiä. 

Juoksimme areenalle ja yritin olla heiluttamatta käsiäni niin kovasti. Se oli edellispäivän videossa näyttänyt hieman hassulta. Rivissä sydän hakkasi kuin viimeistä päivää, eikä jännitystä auttanut se odottelu (olin vasta 3. vikeltäjä). Katsoin Jasminen rauhallista ja rentoa kyyriä ja yritin itsekin saavuttaa rauhan. Vikeltäjä vaihtui, enkä tiennyt olisiko minun pitänyt katsoa suoritusta vai ei. Kävin kyyrini vielä läpi mielessäni, minkä jälkeen loin vielä silmäyksen toiseen vikeltäjään. Tällä oli suuria vaikeuksia ja heppa näytti menevän hieman lujaa - ei mitenkään rallia, mutta hieman nopeammin kuin yleensä.

Tuomari kilisti. Puhalsin ilmaa rauhassa ulos ja kuulin Jasminen kuiskaavan onnea. Keskellä hevoseni näytti rauhoittuneen ja päätin olla miettimättä sitä. Nostin käteni musiikin merkiksi ja lähestyin hevosta. 

Kyyrini ei kuitenkaan mennyt ihan kuin elokuvissa. Tai kuten kisoissa yleensä. Me molemmat osapuolet - hevonen sekä minä - olimme hieman jännittyneitä, minkä takia yhteistyö ei sujunut lainkaan. Olin voimistelija hevosen päällä, en yhtä hevosen kanssa (=vikeltäjä). Ensimmäisessä seisonnassa jo horjahdin, mutta sain sen heti balanssiin, joten mitään pahoja asioita ei vielä tapahtunut. Tein pari nättiä liikettä, mutta kuperkeikassa kaikki levähti. Menin vinoon ja olin aivan tippumaisillani. Jollain kumman ilveellä sain kuitenkin kivuttua itseni ylös ja jatkettua kyyriä entistä paremmalla ilmennyksellä. Seuraava kässäri ei kuitenkaan pysynyt ja menin lievästi sanottuna paniikkiin, minkä jälkeen koko loppukyyri olikin sitten aivan jotain järkyttävää.

Että silleen. 

Kun juoksin areenalta pois, olin todella surullinen ja pettynyt. Miten ihmeessä näin voi käydä? En ymmärtänyt. Minulla oli hieno hevonen ja mahdollisuus tehdä elämäni kyyri. Minulla oli mahdollisuus kumota ennakkoluuloja. Minulla oli mahdollisuuksia vaikka mihin. Sain aikaiseksi kuitenkin vain kauteni huonoimman kyyrin & paljon virheitä.

Siinä alkushokin (ja vuolaiden kyynelvirtojen) jälkeen juttelin parinkin valmentajani kanssa fiiliksistäni ja tajusin, etten tuntenut enää mitään. En tuntenut surua, pettymystä tai vihaa. En kerrassaan mitään. Olo oli miltein tyhjä.

Mielessäni pyöri vain yksi kysymys: Miten näin voi käydä? 

Illan mittaan unohdin jo tapahtuneen, olihan vuorossa taas jotain yhteisöllistä ja hauskaa; National evening, jossa katselimme maiden tuottamia videoita otsikolla 'Vaulting in *your country*'. Videot olivat hauskoja ja omaperäisiä & minua jopa pelotti esittää Suomen versio siitä. Minua pelotti ottaa vastuu niinkin suuresta asiasta... 

Kuten moni tietää, en todellakaan ole mukavuusalueellani tilanteissa, joissa joudun ''luokan eteen'' muiden töllisteltäväksi ja arvioitavaksi. Jännitti todella paljon.

(Pahoittelen nopeata tempoa... Ja suosittelen pysäyttelemään kuvia, jos ette pysy mukana!)

Videon aikana yleisö kuitenkin nauroi ja tuntui nauttivan videosta, mikä oli minulle suuri helpotus. Videon jälkeiset suuret suosionosoitukset saivat tajuamaan, ettei se nyt ollut ihan huono video. Sehän oli ihan hauska. Tulen vieläkin kovin hyvälle tuulelle miettiessäni sitä tilannetta.

Viikonlopun aikana näin huippusuorituksia ja kuvailin monia erilaisia vapaaohjelmia. Oli mahtavaa nähdä, miten hyvän kyyrin Aussitoverini saivat aikaan sunnuntain finaalissa (neljänneksi paras vapaaohjelma!!), olen niin ylpeä! Kuinka moni olisi valmis lähtemään Eurooppaan treenaamaan kuudeksi kuukaudeksi (Australiasta asti) joukkueella, jonka kanssa ovat treenanneet satunnaisesti viime talvesta? Aikamoista panostamista, sanon minä.

Jälkeen päin jäin valmentajani kehotuksesta pohtimaan omia suorituksiani. Pohdin myös koko reissuani ja sitä, mikä sen tarkoitus nyt taas olikaan. Vaikka vapaaohjelmani jälkeen maailmani tuntui murtuneen, ei se ollut huono suoritus. En sano, että se olisi ollut hyvä, mutta siitä löytyi myös paljon hyvää. Ei se yksi huono suoritus tee sinusta huonoa vikeltäjää.

Totesin myös valmentajalleni, että ehkä tärkein asia, mitä olen koko reissulla oppinut, on itsensä arvostaminen. Maailman huipulla on hyviä vikeltäjiä, mutta niin olen muuten minäkin. Vaikka en ollut iloinen vapaaohjelmani kanssa, olen iloinen että lähdin mukaan. (Taustaa: koko viime vuoden vannoin lähtemättömyyden nimeen, koska koin olevani aivan liian huono MM-kisoihin.) 

Muista että sä olet aivan yhtä huono tai hyvä kuin vain haluat olla. Ja jos et itse usko itseesi, kannattaa etsiä siihen vierelle joku muu, joka uskoo. Se auttaa.

Mulla on vielä paljon opittavaa, mutta tästä reissusta oli hyvä aloittaa. Mulla on kamera täynnä huippukyyrejä (ja -teknisiä), sekä vihko täynnä treeni-ideoita. Nyt vaan toteuttamaan niitä!

Mikä tarinan opetus oli? Koko reissu oli todellakin kokemisen arvoinen. Tajusin, että pärjään maailmalla jopa yksikseni. Ymmärsin, miten tärkeätä tämä laji minulle on. Näin erilaisen tyylin elää ja treenata. Muistin, kuinka ihanaa on nähdä kavereita ympäri maailmaa. Ihailin taitavia eläytyjiä. Ideoin myös ensi vuoden juttuja ja päätin, että tulen treenaamaan järkevämmin kuin vuosi sitten. 

Oivalsin, että musta voi tulla mitä vaan, jos jaksan tehdä töitä sen eteen. 

Ja suosittelen sitä lämpimästi myös sulle. 

♥: Heta

pst. HUOMATKAA  MYÖS TUO VASURISSA SIJAITSEVA KYSELY POSTAUKSIA AJATELLEN!

MM-kisat #1

Mä tiedän, että tosi moni siellä näyttöpäätteiden ja mobiililaitteiden toisella puolella odottaa tätä postausta kuin kuuta nousevaa - tai ainakin vikellysihmiset. Ai mistä tiedän? Kyllähän säkin tänne eksyit. 

Otsikkona ''MM-kisat'' on hyvin vetovoimainen. Maailmanmestaruus on jo sanana niin käsittämättömän suuri, ettei sitä meinaa pieni ihminen ymmärtää. Harva on niin onnekas, että pääsee omassa lajissaan kokemaan arvokisoja... Oli ne sitten PM-, EM, tai MM-kilpailut. Uskon, että monia kiinnostaa lukea, millaista meno tuolla maailmalla on: millainen maailma Suomen ulkopuolella odottaa? Ihminen on utelias ja hypoteesini on, että tämä postaus saa vielä monia klikkauksia. 

Siksi toivon, että voin kertoa jotain opettavaista & että jokainen klikkaaja saisi näistä postauksista jotain irti. 

Reissuni oli jatkoa edellisestä postauksesta, jossa kerroin olevani Ruotsissa treenaamassa. Suunnitelmanani oli postata mobiililaitteellani vielä ennen kisoja, mutta sen hankaluuden takia päätin keskittää voimani asiaan, jonka takia olin reissuun ylipäätään lähtenyt: vikellykseen. (Ja sen seurauksena tulossa on vielä monen monta kymmentä riviä tekstiä... kahtena postauksena, anteeksi!)

Loppuaika Ruotsissa

Loppuaika Ruotsissa sujui yhtä kivasti kuin aiempikin puolisko ja ehdimme suorittaa vaikka minkämoisia toimenpiteitä! Treenasimme lajin lisäksi salilla, yhtenä päivänä mukana oli myös host-siskoni pt, joka antoi kyllä kivasti lisäbuustia toimintaan! Ja seuraavana kahtena päivänä lihakseni muistuttelivat siitä, kuinka kävin viimeksi salilla siinä toukokuussa. auts. Näiden 'oikeiden' treenien lisäksi pääsin ratsastamaan vikellyshevostamme, mikä oli aika mahtavaa (ottaen huomioon, että olen v. 2013 jälkeen ratsastanut n. kaksi kertaa.). Loppuviikosta kävimme myös kokeilemassa Zip-linea sekä sellasta 'kesäkelkkailua'... mikä oli kanssa äärettömän huippu kokemus, suosittelen! 

Kaiken edellämainitun lisäksi vieteltiin leffailtaa, lakkailtiin kynsiä ja laiteltiin kasvonaamioita. Käytiin myös satamassa jätskeillä ja rantsussa akroilemassa... eikä unohdeta pienimuotoista shoppailua tai kuvailusessioita! Viikon aikana oli paljon myös sellaista luppoaikaa, mitä ei ehkä heti uskoisi lueskellessa näitä kaikkia kivoja pieniä juttuja, mitä saimme aikaiseksi. Näin kuitenkin oli, ja sain myös opiskeltua siinä sivussa hieman terveystietoa.

oma huone Ruotsissa<3

Matka Hollantiin

Matka Hollantiin kulki Saksan kautta. Maanantai-aamuna lähdimme seitsemän aikaan tallille, pakkasimme edellispäivänä putsatut kamat & kävimme pakkauslistan läpi moneen kertaan. Muutaman tunnin valmisteluiden jälkeen olimme vihdoin valmiita lähtöön. Ajelimme Winnie perässämme ensin Tanskaan, josta ajelehdimme lautalla Saksaan. Välietappimme oli Saksassa sijaitseva pieni kylä, jonne  matka taisi kaiken kaikkiansa kestää kahdeksisen tuntia(?). Saksan päässä purimme Winnien, taluttelimme sitä ja siivosimme traikun. Heppailuhommien jälkeen kävimme syömässä paikallisessa ravintolassa, otin parit photot auringonlaskua vasten ja kävin nukkumaan kuunnellen talliympäristön soundeja, kuten kavioiden rauhallista kopsetta asfalttia vasten.

Seuraavana aamuna herätys oli ennen aamun sarastusta... Ja siinä sitten silmät ristissä yritin vielä kerran painaa mieleeni pienen saksalaisen kylän kauniit maisemat. Pakkasimme nelijalkaisen ystävämme mukaan ja jatkoimme matkaamme kohti Ermeloa. Köröttelimme ehkä kuusi-seitsemän tuntia pysähdyksien kanssa ennen kisapaikalle päätymistä. Saksan kaunis aurinkoinen sää tosiaan jäi rajan sille puolelle, sillä Hollannissa oli harmaata - ja mikä yllätys, siellä satoi. 

Kisapaikalla olimme siis tiistaina puolen päivän aikoihin. Ensimmäisenä hoidimme Winnien, minkä jälkeen purimme kaikki kamat talliin ja hoidimme muita käytännön asioita.

Kisoihin valmistautuminen

Kilpailuihin valmistautuminen sujui samalla kaavalla kuin missä tahansa kisoissa: ti kisapaikan tsekkaus, heppatarkastus, ke viralliset treenit, musiikkien varmistus, avajaiset & tietysti vanhojen ja uusien kisakavereiden löytäminen! Treenien ulkopuolella kisapaikalla ja hotellillamme (jossa kaikki vikeltäjät yöpyivät) oli tosi rento ja avoin tunnelma, mikä on aina ihana juttu! Pelasin parina iltana mm. lentopalloa yhdessä monien erimaalaisten vikeltäjien kanssa (mukana ainakin Ausseista, Tanskasta, Hollannista ja joistakin pienimmistä maista... (lol en edes tiedä mistä osa oli :D) 

Valmistautumisvaiheessa kaikki tuntui olevan hyvin. 

Hieman liiankin hyvin. 

Mulla oli mahtava heppa, kroppa tuntui toimivan, olin treenannut hyvin ja fiilis oli korkealla. Missä kaikki ongelmat olivat?

Uuh, jännittävää. Mikäli haluat tietää, miten kisoissa todella kävi, pysy kuulolla! Pian tulossa postausta, jossa kerron suorituksistani (pisteet, omat fiilikset), kisojen teemailloista ja summaan ajatuksiani reissusta. Ja niin. Tuliko niitä ongelmia vai ei? Se jää nähtäväksi. ;)

PM 2015

Viime vuonna lähes lupasin itselleni, että tänä vuonna saan mitalin PM-kilpailuista. Noh, mites kävi?

Postauksen aiheena siis PM-kisat Flyingessä, Ruotsissa. Kisat olivat trippijatkumoa edellisestä postauksesta ja Tanskan leiriltä. Postauksen kuvituksesta on tällä kertaa huolehtinut vesileimoissa kimaltelevan Schanner Artsin lisäksi Iiris Varhe.

Leirin jälkeen oli pari päivää aikaa siirtyä Tanskasta Ruotsiin ja yrittää saada kroppa ja mieli taas kisakuoseihin. Kisapaikkana toimi suuri ja hyvin suomenlinnamainen miljöö eteläisessä Ruotsissa. Majailimme tosiaan alueen omissa opiskelija-asuntoloissa, mitkä olivat hyvinkin samankaltaisia kuin mitä esimerkiksi Ypäjältä löytyy.

Kilpailujen alkupäivät kuluivat tavanomaiseen tapaansa: oli treeniä (kauhunsekaisia ajatuksia), vet checkiä ja heppailujen hoitoa. Perjantaina aloitettiin periksillä: niin yksilönä kuin joukkueenakin. Joukkueheppamme Kadi tuntui yllättävän hyvältä ja ensimmäiset perikset menivät snadisti paremmin sillä kuin Taavilla. Ensimmäinen kunnollinen kisapäivä oli nopeasti pulkassa ja odotin innolla seuraavia suorituksia. Nyt tuntui, että olin kisavireessä!!

Hirveä kuva, mutta pointtihan oli noi jalkalihakset! :'''D

Lauantaina heräsin auringonpaisteen tulviessa ikkunastani siinä puoli seitsemän aikaan. Olin tuossa hetkessä hyvin onnekas: tajusin, että suoritukseeni olisi vielä monen monta tuntia. Niimpä päätin lähteä katselemaan kaunista pihapiiriä lenkin muodossa. Spotifyt korville ja tossua toisen eteen... oli muuten aika mahtava lenkki!

Päivän kuluessa sain juosta areenalle kolmesti: yv-kyyrini, joukkuekyyrini ja yv-peristen muodossa. Ensimmäisen kyyrin jälkeen tunsin ristiriitaisia tunteita: oliko se nyt hyvä vai huono? Mitään isoja virheitä ei ollut, mutta sellaista ihme heilumista koko ajan. Olin tuloksissa viidentenä, enkä tiennyt pitäisikö minun olettaa kyyrini nostavan minua vai en.

Joukkueverkkamme oli lievästi sanottuna kuumottavaa kamaa. Kaksi tyttöä tippui, eikä Kadi tuntunut pitävän mistään. Tai kestään. Ennen areenaa koutsimme tokaisi: ''Oikeastaan ehkä ihan hyvä että tipuitte. Nyt voitte kunnolla keskittyä siellä areenalla siihen tekemiseen. Näyttäkää, mistä Suomi on tehty!''. Pienen joukkuetsemppipiirin ja kumarrustsekkausten jälkeen kello soi ja juoksimme areenalle... Sydän takoi tuhatta ja sataa, mutta hyvällä tavalla. Katsellessani jo kyyrin alkua, tiesin että tästä tulisi hyvä kyyri. Mitä idemmälle ohjelma eteni, sitä enemmän taistelutahtoa kertyi: Kun on tähänkin asti pärjätty näin hyvin, niin nyt ei voi mokata. Pahoja asioita ei tapahtunut. 

Teimme parhaan kyyrimme.

Areenalta juoksi ulos kuusi korvasta korvaan hymyilevää tyttöä, nyt sai olla iloinen ja ylpeä! Tuo tunne oli aivan mahtava, enkä voi tarpeeksi korostaa sitä helpotusta, joka kaikkien kasvoilta huokui. Vihdoin tuntui. että kaikki se treenaus ja kaikki ne uhraukset tämän tiimin eteen eivät ole olleet turhia. On ihana tietää, että saimme nostettua Suomen arvostusta ulkomailla. Emme ehkä ole vielä mitalitaistelussa, mutta ei Suomi enää siellä hännillä roiku. Ennen tuota suoritusta emme olleet tehneet yhtään puhdasta suoritusta - puhuttiin sitten treeneistä tai kisoista. Ja mikä kummallisinta, emme olleet treenanneet kahteen viikkoon yhdessä.

Hieno tunne. Ei voi muuta sanoa.

Sunnuntai-aamuna fiilis oli aivan kamala. Jalkapöytäni tuntui lähes murtuneelta ja kroppa painoi ainakin kaksi tonnia. Oli aika järkyttävää löytää itsensä ajattelemassa, että tällä fiiliksellä ei voi tehdä hyviä suorituksia. Siinä hetkessä halusin vain jonkun lyövän mua vähän herätykseksi. Verkatessa mj-koutsi kyseli tältä Miss-Finlandilta, että miten menee. Vastasin totuuden mukaisesti, että olen täysin kadottanut sen voittajafiiliksen - enkä edes tiedä miksi. Nyt ei ollut kyse vain fyysisestä taistelusta.

Pienen keskustelun ja maailman lyhyimmän verkan jälkeen menin pihalle ja hengittelin pariin otteeseen ihan kunnolla. Ajatukset kasaan ja muutama terävä ja pidempi spurtti. Tämän jälkeen painuin kisamaneesiin ja tein tavalliseen tapaani parit mielikuvakyyrit ja flikit ennen areenalle juoksua. Ja kunnon läppäsy vielä poskelle ennen sisäänjuoksua - nyt pitää pysyä kasassa, FOCUS!

Areenalla löysin jollain ihmeen kaupalla sen kadotetun focuksen ja tein näin jälkeenpäin ajateltuna ihan kelvollisen kyyrin. (areenalta juostuani en ollut lainkaan tyytyväinen)... Mitään eläämää suurempia virheitä ei kuitenkaan tullut, Taavin pienen kompastumisen johdosta muutama raviaskel vain. 

Joukkuekyyriin lähdimme taas paniikinomaisissa tunnelmissa - emme millään voisi onnistua uusimaan eilistä. Yritimme kuitenkin tsempata ja mikä tärkeintä; keskittyä olennaiseen. Verkkailut sujuivat samaiseen tapaan edellisen päivän kanssa (ilman tippumista kuitenkin). Ja areenalle juostiin taas - ylpeinä ja varmoina itsestämme. Tunnetila säilyi onneksemme läpi kyyrin, eikä pahoja asioita tapahtunut - vieläkään! Olimme hyvin iloisia.

Pisteeni viikonlopulta (suluissa heppapisteet):

1.perikset - 6.831 (hp 6.25)

1.kür - 7.196 (hp 6.33)

2. perikset - 7.029 (hp 7.525) < terkut vaan Mimmille :D

2. kür 7.410 (hp 6.16)

Tiimiperikset 5,924 (hp 6,550)

1. Joukkuekür 6,666 (hp 5,865)

2. Joukkuekür 7,177 (hp 7,125) < Moi Mimmi....

Eli semmosia! Joukkueena loppupisteet 6,589, sija 7./13. Yksilönä 7.127 ja viides sija (/21), eli ei mitalia tälläkään kertaa. Oikeastaan se ei kuitenkaan haittaa. Sydäntä lämmittää tieto siitä, että jos mun heppa olisi saanut yhtä korkeita pisteitä kuin muut hepat, olisin saanut mitalin. Sydäntä lämmittää tieto siitä, etten mä todellakaan ollut yhtään niitä sijoittuneita huonompi. Oikeastaan mun kyyri sai toiseksi korkeimmat pisteet, eli hopea ei teknisesti ollut lainkaan kaukana. 

Kirjoitin TeamUppiin:

But after all, I am not disappointed that I didn't got a medal. I still know that I did really good job with my compulsories & freestyles. I got my best scores. 

It's not always about the placement. It's about feeling great and being satisfied with yourself. 

Maailman söpöin vikellysponny <3

Tästä on hyvä jatkaa kohti MM-matkaa! Itse asiassa saan kilpailla siellä samalla hevosella kuin ruotsalaiset (PM 1. ja 4. sijoittuneet). Lähden Ruotsiin 27.pv treenaamaan näiden huipputyttöjen kanssa, eli ehdinkin juuri sopivasti purkaa laukkuni, pestä pyykkini ja pakata uudestaan. :) Heh... Nojoo. Vielä yli viikko aikaa ottaa vähän rennommin. Aikeissa levätä, treenata kevyesti, nähdä kavereita ja lukea terveystietoa.

Kävin tossa eilen katselemassa Gymnaestradaa Iiriksen kanssa ja tapahtui aika hauska sattuma: juttelin junassa yhden Sveitsiläisen voimistelijan kanssa ja kävi ilmi, että hänen kaverinsa harrastaa vikellystä ja on ilmeisesti tulossa Ermelon kisoihin. Täytyypä bongata tämä Ilona ja kertoa terkkuja Marisalta.

Pieni maailma, haha. 

#Ylpeä

Päivien hiekka liukenee tiimalasissa valoakin nopeammin, tuntuu kuin ei ehtisi edes kissaa sanoa.

Hei vaan ystäväiset, täällä taas.

Musta tuntuu, että en oo ehtinyt edes katsahtamaan tänne koneen suuntaan viimeiseen viikkoon - tai puoleentoista. Pieniin hetkiin mahtuu yllättävän monia aikavarkaita, joista yksi on ehdottomasti viikkokohtaiset menot x. Viikko-/päiväkohtaisia menoja voivat olla esimerkiksi lisätreenit, kavereiden tapaaminen tai pukusovitus Pasilan suunnalla. Kaikki niin kivoja juttuja, mutta taas palataksemme aiheeseemme, sitä aikaa on vain sen 24h/vuorokausi.

Myös viikonloput on tungettu täyteen tavaraa. Onnekseni jakso on vasta alussa, eikä deadlinet vielä paina kamalasti päälle. Viime viikonloppu meni aika lailla juoksuttaessa - siis hyvin sekalaisilla fiiliksillä. (Järjestimme siis sunnuntaina pienimuotoiset kilpailuharjoitukset vikellyksessä treenitallillamme Kellokoskella.) Yllättävän moni asia toimi yllättävän hyvin, ottaen huomioon järjestäjien nuoren kokemuksen kilpailujen järkkäilyistä. Aina on parannettavaa, mutta saimme paljon positiivista palautetta.

Itse kilpailusuoritukset menivät omilta tytöiltä aivan järjettömän hyvin. Erityismaininta annettakoon Team Shupalle, joista olen todella iloinen ja ylpeä. Oli, ja on, kyllä mahtavaa juoksuttaa noin hienoa ja taitavaa porukkaa, en voi muuta sanoa. Jotenkin se kaikki työ ja tuska valmentamisen eteen tuntuu niin pieneltä työmäärältä, kun voi nähdä kehitystä tapahtuvan. Se palkitsee todella. Tästä on mahtava jatkaa nälkäisenä kohti vaativampia liikkeitä ja varmempaa suorittamista! ... Mitä mä tässä selitän... Katsokaa itse!

On tainnut mennä hymyoppi perille.. :)

Niin söpöjä ja niiiin hyviä <3

Mä en vaan voi ymmärtää miten kohta on jo toukokuu. Mitä enemmän sivuja kalenterista tulee käänneltyä, sitä lähemmäs omaakin kisakautta kurvaillaan. Vapaaohjelmaa on pariin otteeseen rämmitty ... ja se nyt menee ja ei mene. Parit muutokset tulivat tänään kuvioihin ja luultavasti tuskailen niiden kanssa nämä seuraavat pari viikkoa ennen Budapestia. Musa ollut kunnossa jo pidemmän aikaa, puvunkin käyn hakemassa ensi viikon alusta. Treeneissä kaikki osa-alueet rullailevat nätisti omissa uomissaan - pääkoppa ehkä tarttisi hieman rauhoittelua.

Ps. Nyt lähiaikoina on taas tullut harvinaisen monta kertaa takkiin vikellyksen saralla; moni lajia tuntematon ihminen on tullut rivien välistä kertomaan, kuinka pilaamme toiminnallamme hevosen/varusteet/pohjan/maneesin/ihmiset/koko maailman ... Enkä mä vaan enää jaksa tommosta. Kertoisiko joku mulle että MIKSI IHMEESSÄ? Mitä tyydytystä joku voi saada toisen pahasta mielestä? Luulin, että eläisimme suvaitsevaisuuden aikaa, mutta ei. Missä vaiheessa tämä ihmeellinen pienlajien sättiminen loppuu, missä vaiheessa annetaan kaikkien kukkien kukkia? En mäkään korkeammasta kouluratsastuksesta mitään tiedä, joten mikä idea mun olisi mennä heille purnaamaan miten mikäkin asia kuuluisi mun mielestä tehdä?

  Muistakaa, että oli kyseessä asia kuin asia, sen voi luultavasti tehdä monella tapaa - ja ne kaikki voivat olla ihan yhtä oikeita.