I wish that I could be like the cool kids

'cause all the cool kids, they seem to fit in.

Minä ja omituinen valoilmiö

Mulla menee jälleen paremmin, elämä jatkuu. Oon tässä kokoillut itseäni kuin palapeliä konsanaan ja viime viikonloppu menikin aivan eri maisemissa. Kävin kummitädilläni ja tanvo-kisoissa, joissa muuten saatin viides sija (/15)! Muuten oon tavanomaiseen tapaani hoidellut erinäisiä juoksevia asioita, kuten uusien pukujen tilailua, joululahjajuttuja ja suunnitellut ensi vuoden kalenteria. Ai joo, ja tämäkin oman elämänsä vikeltäjä palkittiin tänä vuonna sekä ratsastusseurani että Keravan kaupungin toimesta... Aika huippua! Kiitos kiitos kiitos.

Susifiilinkejä

leipomassa & yks maailman parhaista rahkoista, suosittelen!

Elämme maailmassa, jossa kaikille tuntuu olevan oma paikkansa. Koulussa popula on jakaantunut erilaisiin ryhmittymiin kuin eläinlajit konsanaan. Mitään ei sanota ääneen, mutta kaikki tietävät, että eniten valtaa on niillä suosituilla - niillä mua kovasti paremmilla ihmisillä. Vaikka kuinka yrittäisimme kierrellä ja kaarrella totuutta, niin valitettava fakta on se, että elämme kastijärjestelmässä. Yhteiskuntamme koostuu hierarkisesta arvojärjestyksestä, jossa joidenkin ihmisten vain on oltava siellä pahnan pohjimmaisina. Mutta onko mutasarjalaisen mahdollista kivuta ylöspäin, nostaa sosiaalista statustaan? Onko mun mahdollista tulla paremmaksi ihmiseksi?

Siis wait. W A T?

Yllättävän moni tuntuu nykyaikana ajattelevan noin. On tiettyjä kirjoittamattomia sääntöjä, joiden mukaan olemme hyvin eriarvoisia, eikä toisen kanssa voi sen seurauksena yrittää edes luoda esimerkiksi kaverisuhdetta. Pelko toisen erilaisuudesta on suurta; ''Entä jos vaikka nolaan itseni?'' ''Mitäköhän toi toinen sit musta ajattelisi, jos menisin puhumaan sille... Pitäis varmaan ihan pimeenä'' ''Eihän siitä vois koskaan tulla mitään... Harmi sinänsä, olisi ollut kiva tutustua''

Niiiiin. Aika moni voi luultavasti tunnistaa itsensä edellä rustatuista pohdinnoista. Tunnistan toki itsenikin, pakostakin noita tulee mietittyä. Mutta miksi ihmeessä näitä sosiaalisia statuksia jaellaan ihmisille? Miksi toinen on tärkeämpi tai parempi ihminen kuin joku toinen? 

Siinäpä se. Kukaan ei oikeasti ole kenenkään yläpuolella. Se on vain alitajuntainen illuusio.

Toki aina saa ihailla ja ottaa mallia erilaisista persoonista, mutta kannattaa muistaa some-elämän ja normaalin arjen eroavaisuus: ne saattavat toisinaan poiketa hyvinkin suuresti toisistaan. Edes somejulkimot tai harrastusidolit eivät ole mitään superihmisiä, ei kukaan meistä ole. Kellään ei ole täydellinen elämä, ei edes niillä koulun ''suosituilla''. 

Mikäli tuntuu, että et elä sellaista elämää kuin haluaisit elää, suosittelen muuttamaan jotakin. En kuitenkaan suosittele kadehtimaan toisten helppoa tai siistiä elämää, koska sitä se ei luultavasti ole. Kaikilla meillä on vaikeuksia erilaisissa elämänvaiheissa ja jokainen voi tulla oman elämänsä sankariksi. Mitä tällä tarkoitan? Lopeta itsesi vertaaminen muihin - et luultavasti saavuta sillä mitään, Mikäli keskität tämänkin energian itsesi kehittämiseen, kuka tietää mitä Sinusta voi vielä kuoriutua. 

Koska kaikki me olemme vain ihmisiä, yhtä hyviä ja huonoja. Samanarvoisia.

voimattomuus

Makaan taas mun sängyllä ja mun syke on tällä hetkellä jotain 85 lyönnin luokkaa. Se ei todellakaan ole mun leposyke.

Mä palasin viime viikonloppuna taas Ruotsista maajoukkuevalmennuksesta, joka oli lievästi sanottuna täynnä väsynyttä läppää ja räkänaurua. Tää oli ensimmäinen leiri, johon mä osallistuin myös valmentajan roolissa - olihan kaks ''mun omaa kasvattia'' siellä mun kanssani. Siistiä, mutta vaikeaa. Missään vaiheessa ei oikein tiedä, pitäiskö sun olla niille valmentaja vai treenikaveri. Kärsiikö mun auktoriteetti (mikä auktoriteetti) jos oon liian toverillinen? Tämmösiä kysymyksiä uskon muidenkin valmentajien pyörittelevän. Missä menee se kuuluisa mukavuuden ja liiallisen kaveruuden hiuksenhieno raja?

Noh. Leiri meni kuitenkin mukavasti tapansa mukaan ja nyt luullaan taas pari viikkoa olevamme viisaampia kuin koskaan ennen. 

Tänään en aikonut kuitenkaan puhua meidän maajoukkueleiristä enempää. Aattelin avautua. 

Mun viime viikot ovat olleet aikamoista tunnemyrskyä ja oon ollut snadisti stressaantunut parista asiasta... En vain ymmärrä, miten yksi ihminen voi näin pienen ajan sisällä aiheuttaa aivan äärettömän paljon stressiä ja pahaa mieltä. Tänään kaikki kuitenkin pysähtyi. Mä olin salilla, missä mun mieleni pyöri aivan muissa maailmoissa...oli vaikea keskittyä mihinkään. Mieli harhaili ahdistavissa jutuissa, eikä treeni ottanut lainkaan tulta alleen. Päätin siirtää treenin kehonhuolloksi ja lopetinkin suhteellisen lyhyeen, sillä en näe mitään ideaa puoliteholla treenamisessa.  

Olin lähdössä salilta, kun yht'äkkiä mun koko keho tuntui puutuvan. Voimattomuus valtasi koko kropan ja peilistä katsoi kalpea naama. Pian olikin jo vaikea hengittää. Tuntui, ettei saa mistään kiinni - kaikki ajatukset ja asiat vaan lipuivat kauemmaksi ja olo oli kuin olisin hengannut sellaisessa lumisadepallossa, yhtä eristettynä muusta maailmasta. Kurkkua kuristi ja pyörrytti, mua aivan pelotti ajaa kotiin. 

En tiedä, että oliko toi olevinaan sellainen paniikkikohtaus, mutta ainakin se oli aivan hiton pelottavaa. Vaikka asia, joka tuon ahdistuksen aiheutti, ei välttämättä kuulu tänne blogin puolelle, ajattelin jakaa vähän tuntemuksiani tän päiväisestä ihan vaan varoituksen sanana. Ahdistus ja stressi voi aiheuttaa kummia juttuja - ihan fyysisiäkin oireita. Mä en tiedä kuinka moni teistä on joutunut kokemaan paniikkikohtauksen elämässään, mutta toi on kyllä asia, jota en kellekkään toivo.

Muutenkin ahdistus ja stressi sekoittaa elämää: nukut huonosti, syöt huonosti, treenaat huonosti ja kaikki tuntuu kerralla menevän alamäkeen. Sarkasmi kukoistaa, eikä kivatkaan jutut nappaa. Jee, kivaa. 

Toivotaan, että suunta on vain ylöspäin ja seuraavassa postauksessa käsittelen jotain vähän kevyempää aihetta. 

#vainvikellysjutut, osa 2

 

No words needed.

JOULUKUUN YLLÄRI

Hihi, viikon sanailut vaihtuvat joulukuussa viikon #vainvikellysjutuiksi. Tässä ensimmäinen osa, olkaas hyvät!

Vikellys on varmaan yksi väärinymmärretyimmistä lajeista juuri sen pienen ko'on takia. Koska kukaan ei tiedä siitä mitään, on ihmisten helppo niputtaa se ratsastukseen tai täyteen pelleilyyn. Ei, en harrasta ratsastusta, agilitya, vipellystä, temppuilua tai vihellystä. Kaikista eniten noista ehkä kuumentaa tunteita tuo temppuiluun viittaaminen... Aargh. Koska. Ei.

Ja nyt lähetään taas kohti Ruotsin treenailuja, toivottakaa menestyksekästä viikonloppua!

Pieniä kuulumisia

Tänään on sunnuntai 29.11 ja mua hymyilyttää kovin. Mä istuskelen mun sängylläni - kuten aina koneillessani - jammailemassa Gfm'n Sun unelmaa -biisin tahtiin. Kävin aamulla koutsailemassa, minkä jälkeen oon juurtunut tähän samaan paikkaan tekemään kaikenlaista järkevää... Kuten syömään suklaakeksejä ja katselemaan vanhoja videoita ja kuviani. Ette arvaakkaan kuinka paljon huippuotoksia on tältäkin vuodelta kertynyt! Kyyneleet silmissä nauran näille ihanille hetkille. Ihanaa, että on muistoja. Ihanaa, että on ihmisiä, joiden kanssa niitä voi luoda lisää joka ikinen päivä.

Tiimi<3 Tallinnan Horse Show'n jälkeen

Ai mitä muuta oon tehnyt viime aikoina, kuin mutustanut keksejä? En nyt ihan kamalasti, mutta esimerkiksi lauantaina pääsin ihka oikealle voimistelumatolle kisailemaan - siis sellaiselle, jonka päällä oon viimeksi vieraillut vuonna 2011. Ei sitä tunnetta siinä pehmeänukkaisella matolla voi sanoin kuvailla. Kaikki se maski, hiustenlaitto, puvut, lakantuoksu, tuomarit ja katsojat... Ahhh! ♥ rakkautta. En olisi kyllä pari viikkoa sitten uskonut, että ohjelma ei olisi näyttänyt täydeltä kaaokselta, mutta kappas keppanaa - sehän näytti suhteellisen siistiltä! Ilmeisesti tuomarit olivat samaa mieltä, koska kotiin palailimme hopeiset palaset kaulassa. 

Kisat sujuivat siis loistavasti omalta osaltamme & haluan onnitella myös pronssimitalistia Venlaa kera joukkueensa - heidän ohjelmansa oli kyllä huikeaa katsottavaa! 

Muuten nyt on taas aika lailla tullut eleltyä normaalia arkea, johon on kuulunut sekä kivoja, että ei-niin-kivoja juttuja. Sää masentaa ja ärsyttää, mutta eniten se ehdottomasti koettelee hermoja ulkona treenatessa. Kun kenttä on umpijäässä tai sade tulee vaakatasossa vasten kasvojasi, ei se ole aina niin herkkua. Tai pukkeilla takaterassilla, jossa ainoat mahdollisuutesi on a) vikeltää niin, että tilaa yläpuolellasi on n. metri (katos) tai b) kastua ja kylmettyä luita ja ytimiä myöten. Hermojani koettelee myös yksi äidinkielen opettajistamme, jolle palautteen antaminen on ilmeisesti astetta haastavampi tehtävä... Mikäli saan takaisin esseen, jossa on vaan positiivista palautetta, miten ihmeessä osaan korjata sitä ensi kertaan? Sain siis esseestäni 45/60 ja olen syvästi katkera - en niinkään puuttuvista pisteistä, vaan puuttuvasta palautteesta. Ja olen kysynyt palautetta tältä maikaltakin moneen kertaan. Ei auttanut edes se, kuinka kirjoitin esseeseeni (jonka aihe oli pohtia hyvää opetusta) palautteen merkityksestä. Miten ihmeessä voi kehittyä kirjurina, jos ei koskaan saa palautetta kirjoitelmistaan? Onko lukijoissa ketään hengenheimolaistani... vai olenko ainut, jota kyseinen toiminta harmittaa?

No, ettei aivan kääntyisi laskusuhdanteeseen tämäkin teksti, niin siirrytään kivempiin aiheisiin! ♥ Sain vihdoin tilailtua taas Smartphotolta valokuvia ja niiden tulisi saapua parissa viikossa, jee! ♥ Tajusin taas, kuinka ihanien tyyppien kanssa mä saan treenailla päivittäin ♥ Ihmiset kehtaa vihdoin laitella jouluvaloja ♥ Koutsailemassa tytöt ovat kokeilleet uusia kyyriliikkeitä, eivätkä lainkaan huonolla menestyksellä... meitsi meinaa aina pakahtua ylpeydestä ♥ Kävin pitkästä aikaa shoppailemassa & löysin maailman kauneimman huivin ♥ Joulukuu alkaa! ♥ Tein tänään superhyvän ylä- ja keskikroppatreenin! ♥ Perjantaina lähdetään kohti Ruotsinmaata taas treenileirin merkeissä! ♥ Bloggaaminen tekee mut aina kovin iloiseksi, kun tiedän teidän lukevan näitä mun turhanpäiväisiä sepustuksia ♥

Onko teillä toiveita erikoispostauksiin joulun alla?

Lempparisanailu & joululahjavinkkejä

Heipähei jälleen!

Mulla on nyt käynnissä ihan jäätävä postausinto. Haluaisin vain kirjoittaa teille ajatuksiani sadasta eri aiheesta... Tuntuu kuitenkin vähän hassulta postata näin lähekkäisinä päivinä, kun on tottunut oikeasti kirjoittelemaan vain kerran viikossa. Vihaan epätietoisuutta ja epäsäännöllisyyttä, ja mietin, että häiritseekö teitä lukijoina, jos postaustahti vaihtelee kovastikkin? (Tavallaan aika kivakin, etten ehdi kirjoittaa aivan kaikesta, koska silloin saan hyvän syyn jakaa muiden hienoja postauksia: kurkatkaas tästä Viivin mahtava koostepostaus SRL:n urheilufoorumin pääpointeista)

vk 48:n sanailut: Tää sopi foorumin teemoihin kuin nenä päähän, ja kaiken lisäksi tää on yksi mun lemppareista!

Mun arki rullailee vallan mainiosti ja omatkin treenit ovat sujuneet kivasti treenikavereiden ansiosta! Salilla treenipäiviä on jaettu Kirsikan ja Oonan kanssa, jonka kanssa olen myös itse asiassa käynyt juoksentelemassa. Tulevaisuudessa saliseuralaisina on myös pari muuta kovaa mimmiä, joiden kanssa yhteisiä treenipäiviä odotan innolla! Muutamat pukki-/oheistreenit ollaan vedetty läpi Emman, Liinan ja Merin kanssa - ja eilen oli kyllä aika huima päivä pienestä mokasta huolimatta. Mä unohdin kokonaan pukkivyön kotiin, joten päästiin vähän improvisoimaan. Mä pidin alkuun joukkuevoimistelutyyppisiä harjoitteita, joiden jälkeen tehtiin vähän voimia ja akroa... Ja loppujen lopuksi taidettiin kaikki olla ihan tyytyväisiä siitä unohduksesta. Tuli treenattua!

Näiden lisäksi viime viikkoina kalenterissani on esiintynyt Vihdin vikellystä, Karlvikin vikellystä, akrotreenejä, valmentelua & toiminimen perustusta sekä tanssillisen voimistelun treenejä. Tuosta tanssillisesta puheenollen: lähdetään kauden ensimmäisiin kisoihin lauantaina! Aika hauskaa, koska viime kaudella en päässyt kuin yhtiin kisoihin mukaan. Nyt ohjelmassa siis kisat Liedossa ja parin viikon kuluttua suunnataan katseemme kohti Vaajakosken kisamattoa.

Vikellyksen saralla ensi kautta varten kyyrin ja teknisen rungot hyvällä pohjalla & musatkin vihdoin valittu. Seuraava etappi on alkaa sitten piirrustelemaan niitä pukuja... Se on aina hyvin pelottava ja ihana projekti samaan aikaan. Siihen on sellainen viha-rakkaussuhde. 

Look like a lady, train like a beast? Tb Wanhoihin :)

Viha-rakkaussuhde on myös talveen. Ihana kun tulee kylmempi, koska pimeys häviää. Kamala kun tulee kylmä, kun ei voi vikeltää ulkona. Ihanaa, kun tulee lunta - kaikki on niin kaunista! Kamalaa, kun tulee lunta - sehän jälleen vaikeuttaa tätä lajitreenausta. Äh. Mutta on ihanaa, että joulu tulee. Rakastan yli kaiken jouluvaloja! Ne vain ovat niiiiin kamalan kivan näköisiä.

Jouluaiheesta päästään joululahjoihin. Mitä ihmettä mä itse haluan? Jos olet vikeltäjä, suosittelen toivomaan sponsorointia treeneihin ja kisapukuun. Jos vielä jotain toivottavaa on pakko keksiä, toivo treenivarusteita, trikoita, tossuja, meikkejä, hiuskoristeita... Niin ei tuu sitten se paniikki keväällä viikkoa ennen kisoja...

Mitä kannattaa antaa ystävälle? Voitte katsoa tästä mun viime vuoden lahjavideon, jossa puhuin siitä, miten ihanaa oli olla saamatta niitä ''turhia'' lahjoja. Olen yhä samaa mieltä. En tiedä, mitä mieltä te olette, mutta mä koen, että sanat voivat merkitä tavaraa enemmän: eli, että huolella ajateltu kortti voi olla tärkeämpi kuin suklaarasia (tai kuten viime vuonna vertasin: Anttilan-paniikkiostos-suihkugeelipaketti).

Jos aiot ostaa jolle kulle lahjaa, kannattaa kysyä tältä vaikka kolme alakategoriaa, jonka alle haluaisi asian ehkä liittyvän. Minun listani olisi tänä vuonna tällainen:

1. Urheilu (Kaikki itseni kehittämiseen liityvät asiat)

2. Matkailu (Kaikki matkustamista helpottavat asiat)

3. Muistot (Kaikki muistot, muistojen tallentamista helpottavat välineet)

En halunnut laittaa sulkuihin konkreettisia esimerkkejä, koska tärkeintä on käyttää mielikuvitusta! Muistakaa, että tärkeintä jouluna muistamisessakin on oikeat ajatukset tekojen takana.

Ajatus merkitsee usein enemmän kuin tavara - oli se minkä hintainen hyvänsä.

Pitäkää tämä mielessä, kun turhaudutte joululahjashoppailulla. Ai joo, ja koska otsikko lupaa konkreettisia vinkkejä, niin annetaan nyt niitäkin: Tee itse. Ihan mitä vain.

Toivepostaus: Miten selättää pelko?

Moi!

Yksi hyvinkin lahjakas vikeltäjän alku kyseli multa taannoin, josko voisin kirjoittaa postauksen yllä seisovasta aiheesta. Kyseinen pelko liittyi konkreettisesti yhteen tiettyyn liikeeseen lajissamme, mutta halusin kuitenkin pohtia aihetta vähän laajemmalta alueelta. Meitä on täällä Suomenkin kamaralla aika monta yksilöä tallustelemassa - ja niin on muuten niitä erilaisia pelkojakin. Halusin tässä postauksessa ottaa kantaa niihin vähän lievempiin pelkotiloihin, en niinkään vakavan tason fobioihin - koko sisältöhän kuitenkin perustuu vain omiin näkemyksiini ja kokemuksiini aiheesta. 

Erilaisia pelkoja löytyy maailmasta varmasti jopa enemmän kuin ihmisiä. Kaikilla meillä on eri tasoisia pelkoja, joita kohtaamme lähes joka päivä. Pelko voi liittyä kiinteästi johonkin esineeseen tai tilaan (ahtaan/pimeän paikan kammo), tai koskea esimerkiksi jotakin tapahtumaa (epäonnistumisen pelko, itsensä satuttamisen pelko).

Pelkotilat voivat olla lyhyt- tai pitkäkestoisia. Oli kyseessä sitten äkillinen säikähdystilanne tai pidempään jatkunut on/off-pelko, voi se saada aikaan hyvinkin suurta pahaa mieltä ja ahdistusta. Tiedät varsin hyvin, että jotain pitäisi saada tehdyksi - olisi pitänyt saada jo aikoja sitten -, mutta et vain kykene kokoamaan itseäsi suorittamaan ko. tehtävää. Kuten ehkä pari minut tuntevaa varsin hyvin tietää, itselleni eräänlaiset esiintymistilanteet ovat tuottaneet rutkasti ahdistusta takavuosina. Enää ei ehkä varsinaisesta pelosta voida puhua, koska edistystä on siinäkin suhteessa saavutettu (jes!), mutta edelleen olen puhe-esitelmissä (, jotka eivät koske vikellystä tavalla tai toisella) hyvin poissa mukavuusalueeltani.

Ensimmäinen askel kohti pelotonta päivää on varmasti pelon tunnistaminen ja myöntäminen itselleen; ajatus, että haluaa muuttaa jotakin. Ajatus siitä, ettei suostu elämään tämän pelon rajoittamaa elämää. Ajatus siitä, että pelon voittaneena elämään olisi mahdollista saada jotakin lisää.

Seuraavana oman kammon tunnistuksen jälkeen voi miettiä, että mistäköhän tämä juontaa juurensa? Lähes kaikki pelkomme ovat saaneet alkunsa jostain lievästi traumaattisesta tapahtumasta menneisyydessä. Esimerkkinä itse pelkäsin ajaa pitkään autolla, koska olin pienenä itse jäänyt auton alle. Myös uudet asiat pelottavat, koska emme tiedä tapahtumien tulevaa kulkua. Tavallaan on aika hassuakin pelätä turhaan. Mikäli olosuhteet ovat kunnossa, voit esittää itsellesi järkevän kysymyksen: Mitä pahaa tässä voi oikeasti tapahtua? Voit laittaa listalle pelon plussat ja miinukset: mitä hyvää ja huonoa pelkäämisessä on & mitä positiivisia tai negatiivisia seurauksia pelon tyrmäämisellä voi olla?

Jotta jokainen voi edetä kohti oman pelkonsa voittamista, täytyy omat heikkoutensa tunnistaa. Jotta voi alkaa elää toisenlaista elämää, on toimintatapojaan pakko muuttaa. Kuten lauantain urheilufoorumista opin, ei ole järkeä tehdä vääriä asioita erinomaisesti. Kannattaa pyrkiä tekemään oikeita asioita hyvin - tai edes kohtalaisesti. 

Viimeinen steppi pelin voittoon on ehdottomasti oman motivaatiotekijän löytäminen. Mieti, mikä asia buustaa sinua elämässä eteenpäin. Mistä saat motivaatiota ja halua voittaa pelkosi? Oma motivaatiotekijä voi olla onnistumisen ilo, muiden tsemppi tai ylipäätään kehitys matkan varrella. Minulla suurin motivaatiotekijä varsinkin urheilussa ovat ehdottomasti olleet muut ihmiset. Silloinkin, kun en itse ole uskonut itseeni, ovat he sen tehneet. Olette korvaamattomia, kiitos.

 Koska muut uskovat sinuun, miksi ihmeessä et itse sitä tekisi? Muista, että aina on olemassa joku, joka uskoo sinuun. Minä uskon sinuun. 

Sit vaan heität sen ylianalysoinnin romukoppaan ja teet sen. Sä pystyt siihen kyllä.