kesäilyä kohti

The things you are passionate about are not random. They are your calling.

PM 2013

Täällä taas, ruudun äärellä postailemassa ja muita elektroniikka-addikteja viihdyttämässä. Ja miksiköhän moinen ajankohta? Koska huomenna alkaa koeviikko ja koko ajan on pakko keksiä tekosyitä karata kirjojen luota. Heh, en taida olla ainut kesälomasta kiinnostunut?

Tossa eilispäivän viettelin suurimmaksi osaksi Tampereella Niihaman ratsastuskoulun pukkipäivässä, koutsin osassa tälläkertaa. Meidän pikkujunnut (hmm.. tai, no onhan ne kaikki kohta mua pidempiä) on edistynyt ihan tajuttomasti lyhyessä ajassa ja Tampereella kaikki tekivät mahtavat suoritukset: tästä on hyvä lähteä Lahden kisoja kohti. Joka kerta valmentaminen antaa mulle enemmän ja enemmän. Jotenkin vaan rakastan kaikkea siinä, varsinkin sitä hymyä junnujen huulilla onnistumisen jälkeen. Valmentajan roolissa oppii tuntemaan itsensä todella tärkeäksi ja haluaa todella edistää nuorten kehitystä parhaansa mukaan. Kiitos tietysti tuhannesti Roosalle, valmentajaparilleni, joka on tehnyt kaiken tämän mahdolliseksi.

Omat treenit menneet myös ihan kiitettävästi, paljon on periksiä tullut hinkattua lähiaikoina; niin hepalla kuin pukillakin... Mistä saisin ehkä aasin kokoisen sillan rakennettua yhteen mahtavaan asiaan: Mitä luultavammin tulen saamaan oman pukin! Kukaan ei ehkä haluaisi tietää tätä, mutta olen innoissani kuin pikkutyttö karkkikaupassa. Tekisi mieli hyppiä seinillä ja huutaa JIPIIIIIIIIIIIIIIIIIII. Okei, no.. ainakin melkein. Aikataulusta ei mitään tietoa, mutta eiköhän se jossain kesän aikana tuonne takapihalle ilmesty. Huippua, vihdoin pääsen treenaamaan kunnolla myös kotona.

Pilvilinnojen parista voidaan palata vielä maan tasalle ja todeta, että mun pitäisi olla oikeasti kertaamassa saksan akkusatiivi- ja datiiviperopositioita ja muita kummallisuuksia... Hui. Jos mäkin tsemppaan koeviikon kunnialla läpi, niin yrittäkää tekin jaksaa vielä viimeiset kokeet, kohta olemme vapaita! Koittakaa vaikka piristyä välillä katselemalla vanhoja kuvianne, naurutakuulla.

Heta 12-vee leirikoulussa...

Unelmat ja tavoitteet käyvät käsi kädessä

Ihan ensimmäiseksi kaikkien huomio varmaan kiinnittyi uuteen banneriini, joka on ainakin mun mielestä ihan tajuttoman pähee, tykkään paljon. Kiitos tästä Ellinooralle. 

Mielessä on aikalailla pyörinyt taas vaihteeksi oma treenaaminen ja valmentaminen. Mä tiedän ettei monikaan siellä ruudun toisella puolella varmastikaan ymmärrä mua ollenkaan ja oon itsekin välillä vähän hämmentynyt mun elämäni kulusta. Sitä on vaikea yrittää selittää ihmisille, jotka ovat aivan erihenkisiä... Niille mun maailma tuntuu ihan utopialta. Toisaalta, tartteeko sitä edes yrittää selittää? Ehkä ei.

Myös tulin pohtineeksi, että miten haaveet eroavat tavoitteista? Haaveethan ovat asioita, joista unelmoidaan. Asioita, joiden toteutumiseksi pitäisi tehdä töitä. Ihmiset tekevät asioita, jotta saavuttaisivat unelmiaan. Entäs ne tavoitteet? Eikö tavoitteet olekin juuri määränpäitä, joita saavuttaakseen pitäisi tehdä duunia. Ovatko unelmat siis tavoitteita? Kai ne tavallaan ovat. Mielivaltaisesti jokaisen alitajunta ohjaa tekemisiämme kohti haaveitamme, halusimme sitä tai emme. Haaveilu ja unelmat ovat hyvä juttu, ne antavat elämälle mielekkyyttä ja antavat tulevaisuudelle uusia tuulia joita seurata.

Jayssss, suunnitelmat lukiota varten, check! Kurssivalinnat ensi vuodelle tehty, samoin valinnat kirjoitettavista aineista. Moni varmaan pohdiskelee saman aihepiirin kanssa: mitä kirjoittaa ja milloin? Ahdistaa varmaan, kun pitäisi nyt jo tietää mitä elämältään haluaa. Itse olen kuitenkin hieman saanut selvyyttä tulevaisuuden suunnitelmiini: Aion suorittaa lukion 3.5 vuodessa, kuitenkin kirjoittaen kolmosvuotisten tahdilla. (=Jään lukiolle sitten suorittamaan niitä turhia pakollisia kursseja kirjoitusten jälkeen. Mun kirjoitustahti tulee olemaan jotakin tämän kaltaista:

2.kevät = terveystieto

3.syksy = lyhyt saksa + äikkä

3.kevät = pitkä matikka, ruotsi + enkku

Jes. Millasia suunnitelmia muilla lukiolaisilla on tai minne aiotte hakea lukion jälkeen? Toki muitakin tulevaisuuden suunnitelmia ja haaveita saa esittää. Loppuun vielä haluan muistuttaa kaikkia hetkien tärkeydestä: nauttikaa hyvistä hetkistä, ne antavat voimia. Ottakaa kaikki irti kuitenkin myös huonoista hetkistä, ne opettavat paljon ja näyttävät usein uuden valoisan polun kohti uusia unelmia.

Kerrassaan kummallinen kisamatka

Huoooooooooooooah. Oon niiiin tajuttoman väsynyt. Siitä Hollannin kisareissusta ajattelin kuitenkin postailla vaikka sänkykin kyllä kieltämättä houkuttaisi aika paljon.. 

Keskiviikko

Keskiviikko-aamuna tapahtui viimeiset pakkailut ja lähtö koneella ensin kohti Köpenhaminaa ja sieltä Amsterdamia. Köpiksen stoppauksella ehdimme syödä ja kaikki odottivat kisamatkaa innolla. Damin päässä kaikkien laukut saapuivat paikalle ja kaikki vaikutti todella sujuvan. Matkan ensimmäiset mutkat alkoivat etsiessämme shuttlebussiamme autovuokraamolle ja odotellessamme vuokraamossa pienen tovin. Vuokraussotkujen jälkeen ajoimme tallille purkamaan hepat, minkä jälkeen suuntasimme majoitukseemme, Walibi Worldiin. Respa vaikutti kuolleelta ja väsymys näkyi matkalaisten naamoilta kellon lähestyessä puolta yötä. Puhelin tuuttasi ja tuuttasi, kukaan ei vastannut. Ajatus autossa nukkumisesta toi kylmiä väreitä ja epätoivo meinasi vallata mielen kunnes vihdoin saimme vastauksen ja avaimet mökkeihimme. Sänky oli kyllä täydellinen, en usko että kukaan meistä koki nukahtamisvaikeuksia sinä yönä.

Torstai

Torstai alkoi aikaisin aamulla kun Suomen vikellystiimi suuntasi kaaransa tallille. Tallilla purimme kaikki tavarat rekasta ja taluttelimme heppoja. Ihanan leipälounaan jälkeen treenasimme maneesissa pääasiassa perusliikkeitä. Reeniheppani oli matkalla kerännyt hieman energiaa ja olin treenin jälkeen lievästi sanottuna hieman kauhuissani seuraavasta päivästä. Myöhemmin päivällä oli Vet-check, eli eläinlääkärin tarkastus, josta kaikki heppamme pääsivät onneksi ylpeinä läpi. Illan hämärtyessä saimme tietää aikataulujamme ja kävimme majapaikalla onnellisesti nukkumaan, autuaan tietämättömänä tulevasta.

Perjantai

Herään muiden keskusteluun ja katson kännykkäni kelloa: 03.00. Heitän peiton sivuun ja silmät kiinni muurautuneina kysyn että mitäköhän hemmettiä ihmiset tekevät siihen aikaan ylhäällä. Kisatoverini selittävät tilanteen: Alakerrasta oli kuulunut saksan(?)kielistä miesten puhetta ja myöhemmin televisio oli alkanut huutamaan. Ovi oli jäänyt auki näiltä öisiltä vierailta ja kaukosäätimemme oli viety. Tässä vaiheessa ajatukseni oli tiivistetty kolmeen kirjaimeen: W A T !?

Aamulla keskustelu öisistä tapahtumista jatkui, mutta kello juoksi ja kohta olinkin jo areenalla suorittamassa periksiä. En tiedä oliko normaalista poikkeava kisaverkka parantanut vai huonontanut suoritustani, parasta näyttöäni se ei kuitenkaan ollut. Muut liikkeet suoritettiin kunnialla seisontaa lukuunottamatta. Olen tehnyt paljon seisontaharjoitteita mutta onnistun jotenkin aina kisoissa heittämään kaiken hukkaan. Olin pettynyt. Tuntui kuin olisin pettänyt muutkin.

Illemmalla vuorossa oli muiden kannustamista ja todella taitavien vikeltäjien seuraamista, ihailua. Illalla hirvitti hieman käydä nukkumaan, monestakin syystä.

Lauantai

Kyyripäivä. Vapaaohjelmat olivat aivan uskomattomia, kuten tietysti vikeltäjätkin. Harmillisesti uuden maneesin katon pelottavat äänitehosteet toivat lisäjännitystä joihinkin hevosiin. Musiikkien kanssa oli myös osittain ongelmia: edellisenkään päivän osa levyistä ei soinut enää. Kuten suomalaisen junnutiimin kanssa kävi, se oli tosi sääli. Musiikeista tai hevosista ei kuitenkaan voi koskaa tietää, pelottaa kuitenkin ajatus sopeutumisesta yllättävään tilanteeseen.

Oman vuoroni koittaessa sain kuulutuksen jossa music-lady kertoi, ettei musiikkini toimi ja että hän laittaa jonkun toisen musiikin. Olin todellakin vihainen ja kauhuissani: olin raatanut teemani eteen ja pelkäsin uuden musiikin sekoittavan pääni. Sain kuitenkin vapaaohjelmani ehjästi suoritettua, flikistäkin tulin jaloilleni. Nyt olin iloinen, vain musiikki hieman jäi harmittamaan - on teema kuitenkin niin suuri osa tätä lajia.

Sunnuntai

Sunnuntaina en ollut iloinen: olin saanut pisteeni. Sain huonoimmat pisteet mitkä olen koskaan kyyristäni saanut vaikka tein yhden parhaimmista suorituksistani. En ymmärtänyt sitä ollenkaan. Olin todellakin toivonut perusliikkeistä kutosta ja kyyristä siitä ylöspäin. Taso on kova ja tiedän sen kyllä, mutten silti ole tyytyväinen 5.7 pisteisiin. Toisaalta, eihän sitä suomalaisille hepoille tai vikeltäjille -jotka ovat suhteellisen harvinainen näky kv-kisoissa- voi antaa kunnollisia pisteitä. Eh, no myönnän ehkä olevani hieman katkera. 

Maanantai

kahdentoista tunnin matkaamisen jälkeen vihdoin kotona. Aaaah kiitos ja aamen. Paranemisia niin fyysisesti kuin henkisestikin rammoille tovereilleni ja kiitos Annille ja Roylle matkaamisesta heppojen kanssa. Ilman heitä ei tämäkään reissu ei olisi toteutunut.

Romaani on hyvä lopettaa muutamiin omiin mietteisiini tulevasta kisakaudesta. Seuraavana vuorossa Lahti, joka on kesäkuun puolivälissä, sen jälkeen toivon Paulan olevan kunnossa roadtrippiämme varten (Unkari + Saksa). Elokuussa ehkä tulossa taas EM-kisat ja syksyllä Karjaa ja PM-kisat.

Kisareissu oli rankka, mutta toi rutkasti oppia ja motivaatiota tulevaan. Lupaan opetella eläytymään paremmin ja liikkumaan sulavammin. Haluan opetella flikin hevosen selässä (=ei alastulona) ja aion vielä päästä toiselle kierrokselle cvi-kisoissa. Periksiä pitää tietysti treenata myös kuivaharjoitteluna ja saada näin asennot kuntoon. 

Kesätyttö ja arjen luksusta

Tityyy.

Neljä päivää ennen tuomion päivän alkua:

fiilikset lähes normaalit. Ei vaan, paniikissahan tässä ollaan. Mieltäni tyynnyttää täyspäiväinen kiire, eikä tämä päivä ollut poikkeus. Aamulla kävin spinnutunnilla, minkä jälkeen kiiruhdin käväisemään Hesassa  kiertelemässä muutamia shoppeja kisatamineita ajatellen. Tässähän mulla oli huippuseuraa ja pidettiin myös pientä piknikkiä aurinkoisella nurtsilla. On ihana vaan hengata, syödä ja jutella auringossa ihanien ihmisten

kanssa. Tosin Venla sai vähän noottia yheltä uskovaiselta naiselta.. :D

Neljän aikoihin oli paluun aika treeniseuduille, jossa käytiin koutsin kanssa perikset ja kyyri läpi. En keksi mitään maailmaa mullistavaa kommenttia, sellaista perusmönkimistä se vissiin oli, niin hyvässä kuin huonossa. Illemmalla tossa käväsin  koutsaamassa muutamaa lapsukaista Roosben kanssa ja nyt istuskelen tässä huoneeni nurkassa, kirjakasan ahdistamana. Huhhuh. Taas olisi äikän kirjotelmaa, enkun kirjotelmaa, saksan kirjotelmaa, saksan sanakoetta ja matikan läksyjä mistä valita. Ei kuitenkaan oikeen sytytä. Koulusta puheenollen - sain siitä runoanalyysistä kiitettävän! Nyt tosin saan vastata tunneilla kaikkiin kysymyksiin johon kukaan muu ei halua vastata.. taitaa se maikka

olettaa mun olevan semmonen analysoiva persoona. Jaa-a.

Mitäs muuta? Oon jutskaillu deeppejä keskusteluja ystävyydestä, omasta vanhenemisesta sekä tämän ajan lapsista, niin semiplösöistä kuin nätisti sanottuna huonotapaisista massoista. Ja reeniä ja reenejä, aina ja ikuisesti. Kävin pääsiäisenä myös photoilemassa ala-asteisen luokkatoverini kanssa. (...Mistä muuten postauksen kesäiset kuvat juontavat juurensa!)  Eihän tässä mulla oikeestaan muuta ollut, halusin vaan tekosyyn jakaa näitä ihanan kesäisiä kuvia! Postaaminen on myös hyvä tapa vältellä koulujuttuja ja pakkaamisen aloittamisen suunnittelun

aloittamisen välttelemistä... koska keskiviikkona tämä tyttö lähtee lentelemään kohti Hollantia ja vuoden ekoja CVI-kisoja!

...ps. ei kukaan teistä seuraajista sattuisi vaan tekemään bannereita? Olisi aika huikeeta saada joku awesome uusi banneri. 

Muistakaa ottaa rennosti, hassutelkaa vaikka vähän välillä.

Me kaikki olemme taiteilijoita

Kuuntelen Calvin Harrista ja fiilistelen elämää. Mahtava tunne, kisat ja kesä on kohta täällä! 

Viimeviikon saldona ei kummempia, lauantaina kävin harjoittelemassa autolla perusjuttuja, kuten kytkimen käyttöä, vaihteita ja muita. Enkä ees a) kuollut tai b) vahingoittanut autoa saati sitten muuta populaatiota, jes!  Illalla palasin valmentamasta taas hymy korvissa: niin ylpeänä ja

iloisena niistä meidän rohkeista lapsukaisista. <3 

Nii ja tässä nää normaalit koutsit.. eiKU

Mites arkiviikko? Illat ovat venyneet pitkiksi kielten sanojen ja äidinkielen runoanalyysien takia... mitäs tykkäätte mun tulkinnasta?  voi apua. :D Jotenkin sen kyllä huomaa minkälaista tekstiä aamuihmiseltä syntyy yöaikana.. (kröhöm... luet myös kyseiseen kategoriaan kuuluvaa

postausta juurikin tällä momentilla)

 ''--Sydän symboloi usein rakkautta mutta myös elämää. Entä jos sydäntä - tuota yksilöllistä ja niin herkkää symbolia - haavoitetaan ja rakkaus loppuu, onko se edes enää elämää? Rakkaus on kaunis asia, mutta joskus se kestää vain sen pienen hetken, minkä aikana se luo muistoja tietynlaisesta arjesta - arjesta, missä puut seisoivat kauniissa rivissä ja asiat ovat järjestyksessä. Kaipuu arjen yksityiskohtiin voi saada tajuamaan pienten asioiden ja järjestyksen suuren merkityksen elämässä. Kun omalta elämältä 

putoaa pohja, voi uusien rutiinien rakentaminen tuntua ylitsepääsemättömän vaikealta--''

Musta tuntuu että oon löytänyt vihdoin löytänyt sisäisen taiteilijani. Monet sanovat etteivät osaa taiteita... vaan koska eivät osaa piirtää. Pötyä. Kaikki ovat taiteilijoita, omalla uniikilla tavallaan. Pitää vaan osata löytää polku, jonka kautta itseään voi parhaiten ilmaista, sitähän

se taide ainakin musta on: itsensä ilmaisua. 

Myönnän: en osaa piirtää. En osaa maalata tai muovata savea. Olen myös ihan kädetön erilaisten soittopelien kanssa. En kuitenkaan ole edes

kamalan kiinnostunut oppimaan noita taiteen lajeja. 

Mistä sitten pidän? Pidän kirjoittamisesta. Tykkään käyttää erikoisia sanavalintoja sekä monipuolista kieltä. Pidän valokuvauksesta ja kuvien muokkaamisesta. On ihana korostaa oman otoksen parhaita puolia ja jakaa niitä maailmalle. Kuvat värittävät tekstiä ja antavat usein enemmän kuin tuhat sanaa. Pidän koreografioiden suunnittelusta. Tuskailen ja kiroilen aina uusien vapaaohjelmien kanssa aluksi, mutta pikkuhiljaa palasilla on tapana loksahdella paikoilleen. Muunmuassa näillä asioilla pyrin antamaan itsestäni palasen maailmalle: näin

kerron kuka oikeastaan olen.

Kannustan kaikkia etsimään ne vahvimmat itsensä ilmaisun alat, se vapauttaa ja rentouttaa. Mikäli perinteinen kuvataide tai kutominen ei nappaa, kokeile valokuvausta, musiikkia (soitto tai laulu), tanssia/koreografioita, ruoanlaittoa, runoja tai vaikka larppausta! Itseänsä voi ilmaista

niiiiiiiiin monella eri tapaa, oma polku vain täytyy joko etsiä tai raivata itse.

ps. tein tänään sen flikin itsekseni laukassa ilman varmistusta. Woaaah, täähän on oikeasti aika hiton awesomea. Anteeksi

kaikki tämä hehkutus, oon vaan niiiiiin onnellinen nyt. Toivottavasti tekin ootte.

Ypäjää ja potentiaalin pohtimista

Muista, että kaukana tai lähellä - siellä on aina joku, joka uskoo sinuun.

Ypäjän reeniweekendi taas repästy läpi mahtavan fiilingin kera. Perjantain kahden tunnin rääkkireeni palautti maan pinnalle - millä tasolla ne omat rajat menevät. Yhä enemmän omaakin treeniä tulee mietittyä näin ajatuksen kanssa... Edistymisen avaimet ja edellytykset: mitä ne ovat?

Todella suurena tekijänä omalla edistyskaarellani olen nähnyt muiden tuen. Treenikaverien ja valmentajien tuki on todella tärkeää. On hienoa huomata, miten jonkun muun usko voi tuoda itseluottamusta. Olen kovasti miettinyt, miten tietyt ihmiset osaavat valita juuri oikeat asiat tsempatakseen toisia. Aina ei tarvita edes sanoja, pelkkä katse voi riittää kertomaan että kaikki menee hyvin. Itse huomaan saavani itsestäni irti eniten treeneissä, joissa en saa aikaa/mahdollisuutta sanoa vastaan. Epäröiminen ja edestakaisin vitkuttelu vaikeuttaa asioita entisestään. Aina ei ole kuitenkaan helppoa hypätä syvään päähän, mutta miksi se on toisten seurassa helpompaa kuin toisten? Sitä voimme kaikki miettiä.

Entä mistä näkee todellisen potentiaalin tiettyyn lajiin? Olen miettinyt myös tätä kysymystä. Onko se intohimoinen palo silmissä, vanhan täydelliseksi hiominen, rohkeasti uuden kokeileminen vai jotain aivan muuta? Vaikea vastata, varmaan osittain kaikkea noita. Entäs itse, koenko omaavani potentiaalia lajiini? Toki. Uskon, että jokaisessa lajiaan rakastavassa on potentiaalia. Elämäni pyörii pitkälti vikellyksen ehdoilla -> monet päätöksistäni päätyvät valintaan, jonka koen tukevan enemmän kehitystäni. En kuitenkaan koe sitä minkänlaisena rajoitteena; teenhän töitä unelmani ja tavoitteideni eteen. Treenaamisen ei koskaan tulisi olla pakkopullaa, mitä se ei ainakaan omalla kohdalla

ole. Haluan kehittyä ja oppia uutta.

Mutta juu mitäs tein siellä Suomen hevosalan tunnetuimmalla seudulla? Lyhyesti mj-viikonloppumme sisälsi luokkamajoituksen, erilaisia

potilaita, tehokasta rääkkitreeniä, pukilla höntsäämistä ja hepoilla viklausta, lenkkeilyä, hyvää sapuskaa ja motivaation nostatusta.

Itselläni on viimeaikoina ollut hieman ongelmia vapaaohjelmani alun järjestyksen kanssa. Koko kyyri on tuntunut olevan aivan sekaisin, eikä mikään oikein tuntunut hyvältä. Ypäjällä sain vihdoin luotua itselleni mielekkään kyyrin, joka on tarpeeksi sulava ja perusrakenteltaan

yksinkertainen mutta sisältää pienen pilkkeen silmäkulmassa. Luojan kiitos, onhan Hollantiin enää mitä -- kolme viikkoa?!

Ja tosiaan: Lauantai-illan viimeisissä treeneissä tein ensimmäistä kertaa flikin laukassa. En olisi itse kyllä uskonut. 

Hyvä että joku muu uskoi.

Pientä lepii ennen koeviikon stressii

Tallinnan matka, kiitos äiti. 

Oon monesti haaveillut sellaisesta kylpylä- ja hemmottelulomasta, minkä nyt vihdoin pääsin kokemaan. Mitä, miksi? Lähdin reissuun äitini ja mummoni kanssa, kolmen sukupolven voimin siis. Matka oli syntymäpäivälahja mummolleni ja mahtava irtiotto arjesta meille muillekin.

Aikavälillä pe-su ehti tapahtua kaikenlaista happeninkia, mistä monelle olen jo hehkutellutkin. Perjantaina matkamme alkoi täydessä ratikassa: ovet eivät mahtuneet kiinni. Seuraava etappi laivassa oli chillailu ja aamiaisbuffan odottelu. Ihanan sapuskan jälkeen laiva olikin pian jo Tallinnassa ja suuntasimme nokkamme kohti Meriton-hotellia. Hotellilla aikamme makailtuamme pääsimme omiin spahoitoihimme, jotka minulla olivat tunnin hieronta sekä jalkahoito. Hieronta oli taivaallista, se on jotenkin vain niin eufoorisen sanoinkuvaamattoman ihanaa, ah. Rentoutumista oli hyvä jatkaa kylpylän puolella niin porealtaissa kuin erikoisissa saunoissakin. Suolasauna teki kuorintaefektillään ihosta samettisen pehmeän ja aromasaunassa mielikin rentoutui. Illemmalla kävimme hieman kiertelemässä kaupunkia ja kauppakeskuksen lomasta löysimme hyvän ruokapaikan, joka taas kaikkien suureksi ylläriksi muistutti hieman buffaa.. heh. Vatsan venytyksen jälkeen hotellilla oli pakko

tehdä jotain, mitä kisamatkoilla ei ikinä jaksa/ehdi -nimittäin testata hotellin kylpyamme. 

Lauantai-aamu alkoi taas vaihteeksi ruoalla, minkä jälkeen vuoroon astui taas kylpylän suurkulutus. Lillumisen jälkeen olimme varanneet meille kaikille fishspa-hoidot, kahdet jaloille ja yhdet käsille. Oli aika mielenkiintoinen kokemus, suosittelen! Fisujen hoidon jälkeen kyytiä saivat kutrit, joista puolet heivattiin kampaamon lattialle. Tässä myös heräsin todellisuuteen: kiitos Suomen talvi, hiukseni ovat harmaat... Ärsyttää myös tämä kirjoittaminen, kun koko ajan tuntuu, että kirjoitus töksähtelee todella epämääräisesti sanojen sitten, sen jälkeen jne jne avulla.

...Ja suloinen vaaleanvihreä aasinsilta lauantain iltapäivään, jolloin pidin oman shoppailupäiväni (kun vanhemmat sukupolvet jonottivat Titanic-näyttelyyn yli kaksi tuntia ulkona). Ostin supersuloisen Pepe Jeansin mekon, mikä hintansa ansiosta jäikin ainoaksi ostoksekseni. Se ei kuitenkaan haitannut. Aurinko paistoi ja oli ihana kävellä rauhallisesti ympäri Tallinnaa ja katsella kaunista kaupunkia. Tämä kaunis kaupunki

sai minut hymyilemään. 

Aukion reunalla, tyttö lohkaisee palasen tästä hetkestä ja kääntää uuden sivun kirjastaan. Aurinko saa hiukset kimaltamaan ja hetki maistuu makealta.

Illemmalla söin elämäni ensimmäistä kertaa Intialaisessa ravintolassa ja olihan sekin kokemus sinänsä. Ruoka ei ollut mitenkään pahaa, mutta omat makumaailmani niiaavat toiselle suunnalle. Aikainen nukkumaanmeno teki tepposiaan ja muutamat univelat kuittautuivat kivasti tuossa

yössä. 

Sunnuntaina seitsemältä aamupalalle, kahdeksalta hotlan salille. Juoksumatto oli ihana, ei käytäväakrobatia voi korvata oikeaa reeniä. Pian kello kiirehti kohti lähtöä, mikä tiesi hyvästejä rentoilulle. Laiva oli täynnä ihanaa ruokaa, ratikka ihmisiä ja koti kouluhommia ja minä... no täynnä treeni-intoa! Kaiken tuon syömisen (=ahtamisen) jälkeen voi rauhassa yritellä taas lähennellä kohti normaaleja treenejä, varsinkin niitä

aerobisia.

Antoiko loma sen, mitä siltä odotti? Kyllä. Kaunis kaupunki rentoutti niin kehon kuin mielenkin. Pakko päästä tuonne uudestaan. Lyhyesti vielä arjestani kerraten; koeviikko, stressi, valmennussuunnitelmia, kesän kalenterointi/suunnittelu, tulossa pian kisakallion kuntotestaus, Ypäjän leiri

sekä toukokuussa Hollannin kisamatka. Huihui, kyllä taas sähläämistä on joka suuntaan!