Kerrassaan kummallinen kisamatka

Huoooooooooooooah. Oon niiiin tajuttoman väsynyt. Siitä Hollannin kisareissusta ajattelin kuitenkin postailla vaikka sänkykin kyllä kieltämättä houkuttaisi aika paljon.. 

Keskiviikko

Keskiviikko-aamuna tapahtui viimeiset pakkailut ja lähtö koneella ensin kohti Köpenhaminaa ja sieltä Amsterdamia. Köpiksen stoppauksella ehdimme syödä ja kaikki odottivat kisamatkaa innolla. Damin päässä kaikkien laukut saapuivat paikalle ja kaikki vaikutti todella sujuvan. Matkan ensimmäiset mutkat alkoivat etsiessämme shuttlebussiamme autovuokraamolle ja odotellessamme vuokraamossa pienen tovin. Vuokraussotkujen jälkeen ajoimme tallille purkamaan hepat, minkä jälkeen suuntasimme majoitukseemme, Walibi Worldiin. Respa vaikutti kuolleelta ja väsymys näkyi matkalaisten naamoilta kellon lähestyessä puolta yötä. Puhelin tuuttasi ja tuuttasi, kukaan ei vastannut. Ajatus autossa nukkumisesta toi kylmiä väreitä ja epätoivo meinasi vallata mielen kunnes vihdoin saimme vastauksen ja avaimet mökkeihimme. Sänky oli kyllä täydellinen, en usko että kukaan meistä koki nukahtamisvaikeuksia sinä yönä.

Torstai

Torstai alkoi aikaisin aamulla kun Suomen vikellystiimi suuntasi kaaransa tallille. Tallilla purimme kaikki tavarat rekasta ja taluttelimme heppoja. Ihanan leipälounaan jälkeen treenasimme maneesissa pääasiassa perusliikkeitä. Reeniheppani oli matkalla kerännyt hieman energiaa ja olin treenin jälkeen lievästi sanottuna hieman kauhuissani seuraavasta päivästä. Myöhemmin päivällä oli Vet-check, eli eläinlääkärin tarkastus, josta kaikki heppamme pääsivät onneksi ylpeinä läpi. Illan hämärtyessä saimme tietää aikataulujamme ja kävimme majapaikalla onnellisesti nukkumaan, autuaan tietämättömänä tulevasta.

Perjantai

Herään muiden keskusteluun ja katson kännykkäni kelloa: 03.00. Heitän peiton sivuun ja silmät kiinni muurautuneina kysyn että mitäköhän hemmettiä ihmiset tekevät siihen aikaan ylhäällä. Kisatoverini selittävät tilanteen: Alakerrasta oli kuulunut saksan(?)kielistä miesten puhetta ja myöhemmin televisio oli alkanut huutamaan. Ovi oli jäänyt auki näiltä öisiltä vierailta ja kaukosäätimemme oli viety. Tässä vaiheessa ajatukseni oli tiivistetty kolmeen kirjaimeen: W A T !?

Aamulla keskustelu öisistä tapahtumista jatkui, mutta kello juoksi ja kohta olinkin jo areenalla suorittamassa periksiä. En tiedä oliko normaalista poikkeava kisaverkka parantanut vai huonontanut suoritustani, parasta näyttöäni se ei kuitenkaan ollut. Muut liikkeet suoritettiin kunnialla seisontaa lukuunottamatta. Olen tehnyt paljon seisontaharjoitteita mutta onnistun jotenkin aina kisoissa heittämään kaiken hukkaan. Olin pettynyt. Tuntui kuin olisin pettänyt muutkin.

Illemmalla vuorossa oli muiden kannustamista ja todella taitavien vikeltäjien seuraamista, ihailua. Illalla hirvitti hieman käydä nukkumaan, monestakin syystä.

Lauantai

Kyyripäivä. Vapaaohjelmat olivat aivan uskomattomia, kuten tietysti vikeltäjätkin. Harmillisesti uuden maneesin katon pelottavat äänitehosteet toivat lisäjännitystä joihinkin hevosiin. Musiikkien kanssa oli myös osittain ongelmia: edellisenkään päivän osa levyistä ei soinut enää. Kuten suomalaisen junnutiimin kanssa kävi, se oli tosi sääli. Musiikeista tai hevosista ei kuitenkaan voi koskaa tietää, pelottaa kuitenkin ajatus sopeutumisesta yllättävään tilanteeseen.

Oman vuoroni koittaessa sain kuulutuksen jossa music-lady kertoi, ettei musiikkini toimi ja että hän laittaa jonkun toisen musiikin. Olin todellakin vihainen ja kauhuissani: olin raatanut teemani eteen ja pelkäsin uuden musiikin sekoittavan pääni. Sain kuitenkin vapaaohjelmani ehjästi suoritettua, flikistäkin tulin jaloilleni. Nyt olin iloinen, vain musiikki hieman jäi harmittamaan - on teema kuitenkin niin suuri osa tätä lajia.

Sunnuntai

Sunnuntaina en ollut iloinen: olin saanut pisteeni. Sain huonoimmat pisteet mitkä olen koskaan kyyristäni saanut vaikka tein yhden parhaimmista suorituksistani. En ymmärtänyt sitä ollenkaan. Olin todellakin toivonut perusliikkeistä kutosta ja kyyristä siitä ylöspäin. Taso on kova ja tiedän sen kyllä, mutten silti ole tyytyväinen 5.7 pisteisiin. Toisaalta, eihän sitä suomalaisille hepoille tai vikeltäjille -jotka ovat suhteellisen harvinainen näky kv-kisoissa- voi antaa kunnollisia pisteitä. Eh, no myönnän ehkä olevani hieman katkera. 

Maanantai

kahdentoista tunnin matkaamisen jälkeen vihdoin kotona. Aaaah kiitos ja aamen. Paranemisia niin fyysisesti kuin henkisestikin rammoille tovereilleni ja kiitos Annille ja Roylle matkaamisesta heppojen kanssa. Ilman heitä ei tämäkään reissu ei olisi toteutunut.

Romaani on hyvä lopettaa muutamiin omiin mietteisiini tulevasta kisakaudesta. Seuraavana vuorossa Lahti, joka on kesäkuun puolivälissä, sen jälkeen toivon Paulan olevan kunnossa roadtrippiämme varten (Unkari + Saksa). Elokuussa ehkä tulossa taas EM-kisat ja syksyllä Karjaa ja PM-kisat.

Kisareissu oli rankka, mutta toi rutkasti oppia ja motivaatiota tulevaan. Lupaan opetella eläytymään paremmin ja liikkumaan sulavammin. Haluan opetella flikin hevosen selässä (=ei alastulona) ja aion vielä päästä toiselle kierrokselle cvi-kisoissa. Periksiä pitää tietysti treenata myös kuivaharjoitteluna ja saada näin asennot kuntoon. 

Kesätyttö ja arjen luksusta

Tityyy.

Neljä päivää ennen tuomion päivän alkua:

fiilikset lähes normaalit. Ei vaan, paniikissahan tässä ollaan. Mieltäni tyynnyttää täyspäiväinen kiire, eikä tämä päivä ollut poikkeus. Aamulla kävin spinnutunnilla, minkä jälkeen kiiruhdin käväisemään Hesassa  kiertelemässä muutamia shoppeja kisatamineita ajatellen. Tässähän mulla oli huippuseuraa ja pidettiin myös pientä piknikkiä aurinkoisella nurtsilla. On ihana vaan hengata, syödä ja jutella auringossa ihanien ihmisten

kanssa. Tosin Venla sai vähän noottia yheltä uskovaiselta naiselta.. :D

Neljän aikoihin oli paluun aika treeniseuduille, jossa käytiin koutsin kanssa perikset ja kyyri läpi. En keksi mitään maailmaa mullistavaa kommenttia, sellaista perusmönkimistä se vissiin oli, niin hyvässä kuin huonossa. Illemmalla tossa käväsin  koutsaamassa muutamaa lapsukaista Roosben kanssa ja nyt istuskelen tässä huoneeni nurkassa, kirjakasan ahdistamana. Huhhuh. Taas olisi äikän kirjotelmaa, enkun kirjotelmaa, saksan kirjotelmaa, saksan sanakoetta ja matikan läksyjä mistä valita. Ei kuitenkaan oikeen sytytä. Koulusta puheenollen - sain siitä runoanalyysistä kiitettävän! Nyt tosin saan vastata tunneilla kaikkiin kysymyksiin johon kukaan muu ei halua vastata.. taitaa se maikka

olettaa mun olevan semmonen analysoiva persoona. Jaa-a.

Mitäs muuta? Oon jutskaillu deeppejä keskusteluja ystävyydestä, omasta vanhenemisesta sekä tämän ajan lapsista, niin semiplösöistä kuin nätisti sanottuna huonotapaisista massoista. Ja reeniä ja reenejä, aina ja ikuisesti. Kävin pääsiäisenä myös photoilemassa ala-asteisen luokkatoverini kanssa. (...Mistä muuten postauksen kesäiset kuvat juontavat juurensa!)  Eihän tässä mulla oikeestaan muuta ollut, halusin vaan tekosyyn jakaa näitä ihanan kesäisiä kuvia! Postaaminen on myös hyvä tapa vältellä koulujuttuja ja pakkaamisen aloittamisen suunnittelun

aloittamisen välttelemistä... koska keskiviikkona tämä tyttö lähtee lentelemään kohti Hollantia ja vuoden ekoja CVI-kisoja!

...ps. ei kukaan teistä seuraajista sattuisi vaan tekemään bannereita? Olisi aika huikeeta saada joku awesome uusi banneri. 

Muistakaa ottaa rennosti, hassutelkaa vaikka vähän välillä.

Me kaikki olemme taiteilijoita

Kuuntelen Calvin Harrista ja fiilistelen elämää. Mahtava tunne, kisat ja kesä on kohta täällä! 

Viimeviikon saldona ei kummempia, lauantaina kävin harjoittelemassa autolla perusjuttuja, kuten kytkimen käyttöä, vaihteita ja muita. Enkä ees a) kuollut tai b) vahingoittanut autoa saati sitten muuta populaatiota, jes!  Illalla palasin valmentamasta taas hymy korvissa: niin ylpeänä ja

iloisena niistä meidän rohkeista lapsukaisista. <3 

Nii ja tässä nää normaalit koutsit.. eiKU

Mites arkiviikko? Illat ovat venyneet pitkiksi kielten sanojen ja äidinkielen runoanalyysien takia... mitäs tykkäätte mun tulkinnasta?  voi apua. :D Jotenkin sen kyllä huomaa minkälaista tekstiä aamuihmiseltä syntyy yöaikana.. (kröhöm... luet myös kyseiseen kategoriaan kuuluvaa

postausta juurikin tällä momentilla)

 ''--Sydän symboloi usein rakkautta mutta myös elämää. Entä jos sydäntä - tuota yksilöllistä ja niin herkkää symbolia - haavoitetaan ja rakkaus loppuu, onko se edes enää elämää? Rakkaus on kaunis asia, mutta joskus se kestää vain sen pienen hetken, minkä aikana se luo muistoja tietynlaisesta arjesta - arjesta, missä puut seisoivat kauniissa rivissä ja asiat ovat järjestyksessä. Kaipuu arjen yksityiskohtiin voi saada tajuamaan pienten asioiden ja järjestyksen suuren merkityksen elämässä. Kun omalta elämältä 

putoaa pohja, voi uusien rutiinien rakentaminen tuntua ylitsepääsemättömän vaikealta--''

Musta tuntuu että oon löytänyt vihdoin löytänyt sisäisen taiteilijani. Monet sanovat etteivät osaa taiteita... vaan koska eivät osaa piirtää. Pötyä. Kaikki ovat taiteilijoita, omalla uniikilla tavallaan. Pitää vaan osata löytää polku, jonka kautta itseään voi parhaiten ilmaista, sitähän

se taide ainakin musta on: itsensä ilmaisua. 

Myönnän: en osaa piirtää. En osaa maalata tai muovata savea. Olen myös ihan kädetön erilaisten soittopelien kanssa. En kuitenkaan ole edes

kamalan kiinnostunut oppimaan noita taiteen lajeja. 

Mistä sitten pidän? Pidän kirjoittamisesta. Tykkään käyttää erikoisia sanavalintoja sekä monipuolista kieltä. Pidän valokuvauksesta ja kuvien muokkaamisesta. On ihana korostaa oman otoksen parhaita puolia ja jakaa niitä maailmalle. Kuvat värittävät tekstiä ja antavat usein enemmän kuin tuhat sanaa. Pidän koreografioiden suunnittelusta. Tuskailen ja kiroilen aina uusien vapaaohjelmien kanssa aluksi, mutta pikkuhiljaa palasilla on tapana loksahdella paikoilleen. Muunmuassa näillä asioilla pyrin antamaan itsestäni palasen maailmalle: näin

kerron kuka oikeastaan olen.

Kannustan kaikkia etsimään ne vahvimmat itsensä ilmaisun alat, se vapauttaa ja rentouttaa. Mikäli perinteinen kuvataide tai kutominen ei nappaa, kokeile valokuvausta, musiikkia (soitto tai laulu), tanssia/koreografioita, ruoanlaittoa, runoja tai vaikka larppausta! Itseänsä voi ilmaista

niiiiiiiiin monella eri tapaa, oma polku vain täytyy joko etsiä tai raivata itse.

ps. tein tänään sen flikin itsekseni laukassa ilman varmistusta. Woaaah, täähän on oikeasti aika hiton awesomea. Anteeksi

kaikki tämä hehkutus, oon vaan niiiiiin onnellinen nyt. Toivottavasti tekin ootte.

Ypäjää ja potentiaalin pohtimista

Muista, että kaukana tai lähellä - siellä on aina joku, joka uskoo sinuun.

Ypäjän reeniweekendi taas repästy läpi mahtavan fiilingin kera. Perjantain kahden tunnin rääkkireeni palautti maan pinnalle - millä tasolla ne omat rajat menevät. Yhä enemmän omaakin treeniä tulee mietittyä näin ajatuksen kanssa... Edistymisen avaimet ja edellytykset: mitä ne ovat?

Todella suurena tekijänä omalla edistyskaarellani olen nähnyt muiden tuen. Treenikaverien ja valmentajien tuki on todella tärkeää. On hienoa huomata, miten jonkun muun usko voi tuoda itseluottamusta. Olen kovasti miettinyt, miten tietyt ihmiset osaavat valita juuri oikeat asiat tsempatakseen toisia. Aina ei tarvita edes sanoja, pelkkä katse voi riittää kertomaan että kaikki menee hyvin. Itse huomaan saavani itsestäni irti eniten treeneissä, joissa en saa aikaa/mahdollisuutta sanoa vastaan. Epäröiminen ja edestakaisin vitkuttelu vaikeuttaa asioita entisestään. Aina ei ole kuitenkaan helppoa hypätä syvään päähän, mutta miksi se on toisten seurassa helpompaa kuin toisten? Sitä voimme kaikki miettiä.

Entä mistä näkee todellisen potentiaalin tiettyyn lajiin? Olen miettinyt myös tätä kysymystä. Onko se intohimoinen palo silmissä, vanhan täydelliseksi hiominen, rohkeasti uuden kokeileminen vai jotain aivan muuta? Vaikea vastata, varmaan osittain kaikkea noita. Entäs itse, koenko omaavani potentiaalia lajiini? Toki. Uskon, että jokaisessa lajiaan rakastavassa on potentiaalia. Elämäni pyörii pitkälti vikellyksen ehdoilla -> monet päätöksistäni päätyvät valintaan, jonka koen tukevan enemmän kehitystäni. En kuitenkaan koe sitä minkänlaisena rajoitteena; teenhän töitä unelmani ja tavoitteideni eteen. Treenaamisen ei koskaan tulisi olla pakkopullaa, mitä se ei ainakaan omalla kohdalla

ole. Haluan kehittyä ja oppia uutta.

Mutta juu mitäs tein siellä Suomen hevosalan tunnetuimmalla seudulla? Lyhyesti mj-viikonloppumme sisälsi luokkamajoituksen, erilaisia

potilaita, tehokasta rääkkitreeniä, pukilla höntsäämistä ja hepoilla viklausta, lenkkeilyä, hyvää sapuskaa ja motivaation nostatusta.

Itselläni on viimeaikoina ollut hieman ongelmia vapaaohjelmani alun järjestyksen kanssa. Koko kyyri on tuntunut olevan aivan sekaisin, eikä mikään oikein tuntunut hyvältä. Ypäjällä sain vihdoin luotua itselleni mielekkään kyyrin, joka on tarpeeksi sulava ja perusrakenteltaan

yksinkertainen mutta sisältää pienen pilkkeen silmäkulmassa. Luojan kiitos, onhan Hollantiin enää mitä -- kolme viikkoa?!

Ja tosiaan: Lauantai-illan viimeisissä treeneissä tein ensimmäistä kertaa flikin laukassa. En olisi itse kyllä uskonut. 

Hyvä että joku muu uskoi.

Pientä lepii ennen koeviikon stressii

Tallinnan matka, kiitos äiti. 

Oon monesti haaveillut sellaisesta kylpylä- ja hemmottelulomasta, minkä nyt vihdoin pääsin kokemaan. Mitä, miksi? Lähdin reissuun äitini ja mummoni kanssa, kolmen sukupolven voimin siis. Matka oli syntymäpäivälahja mummolleni ja mahtava irtiotto arjesta meille muillekin.

Aikavälillä pe-su ehti tapahtua kaikenlaista happeninkia, mistä monelle olen jo hehkutellutkin. Perjantaina matkamme alkoi täydessä ratikassa: ovet eivät mahtuneet kiinni. Seuraava etappi laivassa oli chillailu ja aamiaisbuffan odottelu. Ihanan sapuskan jälkeen laiva olikin pian jo Tallinnassa ja suuntasimme nokkamme kohti Meriton-hotellia. Hotellilla aikamme makailtuamme pääsimme omiin spahoitoihimme, jotka minulla olivat tunnin hieronta sekä jalkahoito. Hieronta oli taivaallista, se on jotenkin vain niin eufoorisen sanoinkuvaamattoman ihanaa, ah. Rentoutumista oli hyvä jatkaa kylpylän puolella niin porealtaissa kuin erikoisissa saunoissakin. Suolasauna teki kuorintaefektillään ihosta samettisen pehmeän ja aromasaunassa mielikin rentoutui. Illemmalla kävimme hieman kiertelemässä kaupunkia ja kauppakeskuksen lomasta löysimme hyvän ruokapaikan, joka taas kaikkien suureksi ylläriksi muistutti hieman buffaa.. heh. Vatsan venytyksen jälkeen hotellilla oli pakko

tehdä jotain, mitä kisamatkoilla ei ikinä jaksa/ehdi -nimittäin testata hotellin kylpyamme. 

Lauantai-aamu alkoi taas vaihteeksi ruoalla, minkä jälkeen vuoroon astui taas kylpylän suurkulutus. Lillumisen jälkeen olimme varanneet meille kaikille fishspa-hoidot, kahdet jaloille ja yhdet käsille. Oli aika mielenkiintoinen kokemus, suosittelen! Fisujen hoidon jälkeen kyytiä saivat kutrit, joista puolet heivattiin kampaamon lattialle. Tässä myös heräsin todellisuuteen: kiitos Suomen talvi, hiukseni ovat harmaat... Ärsyttää myös tämä kirjoittaminen, kun koko ajan tuntuu, että kirjoitus töksähtelee todella epämääräisesti sanojen sitten, sen jälkeen jne jne avulla.

...Ja suloinen vaaleanvihreä aasinsilta lauantain iltapäivään, jolloin pidin oman shoppailupäiväni (kun vanhemmat sukupolvet jonottivat Titanic-näyttelyyn yli kaksi tuntia ulkona). Ostin supersuloisen Pepe Jeansin mekon, mikä hintansa ansiosta jäikin ainoaksi ostoksekseni. Se ei kuitenkaan haitannut. Aurinko paistoi ja oli ihana kävellä rauhallisesti ympäri Tallinnaa ja katsella kaunista kaupunkia. Tämä kaunis kaupunki

sai minut hymyilemään. 

Aukion reunalla, tyttö lohkaisee palasen tästä hetkestä ja kääntää uuden sivun kirjastaan. Aurinko saa hiukset kimaltamaan ja hetki maistuu makealta.

Illemmalla söin elämäni ensimmäistä kertaa Intialaisessa ravintolassa ja olihan sekin kokemus sinänsä. Ruoka ei ollut mitenkään pahaa, mutta omat makumaailmani niiaavat toiselle suunnalle. Aikainen nukkumaanmeno teki tepposiaan ja muutamat univelat kuittautuivat kivasti tuossa

yössä. 

Sunnuntaina seitsemältä aamupalalle, kahdeksalta hotlan salille. Juoksumatto oli ihana, ei käytäväakrobatia voi korvata oikeaa reeniä. Pian kello kiirehti kohti lähtöä, mikä tiesi hyvästejä rentoilulle. Laiva oli täynnä ihanaa ruokaa, ratikka ihmisiä ja koti kouluhommia ja minä... no täynnä treeni-intoa! Kaiken tuon syömisen (=ahtamisen) jälkeen voi rauhassa yritellä taas lähennellä kohti normaaleja treenejä, varsinkin niitä

aerobisia.

Antoiko loma sen, mitä siltä odotti? Kyllä. Kaunis kaupunki rentoutti niin kehon kuin mielenkin. Pakko päästä tuonne uudestaan. Lyhyesti vielä arjestani kerraten; koeviikko, stressi, valmennussuunnitelmia, kesän kalenterointi/suunnittelu, tulossa pian kisakallion kuntotestaus, Ypäjän leiri

sekä toukokuussa Hollannin kisamatka. Huihui, kyllä taas sähläämistä on joka suuntaan!

Helsinki Horse fair 2014

Viimein on tuo kamala panikoinnin ja stressin aihe suoritettu -nimittäin vuoden & kauden ensimäiset kisat. Huhhuh.

Messukeskuksessa järjestettiin vuosittainen Horse Fair -nimeä kantava hevostapahtuma, joka keräsi lähes 40 000 messuvierasta. Tämä oli ensimmäinen vuosi, kun messuilla järjestettiin kansalliset vikellyskilpailut. Ennenkin on noissakin kinkereissä kierretty, tosin vaan näytöksien muodossa ja tietysti ständeillä pukin kanssa. Tänä vuonna vikellyksen ohjelmanumeroihin kuuluivat seitsemän kilpailijan perusliike- ja vapaaohjelmat sekä kahden joukkueen ja yhden supersöpön lapsukaisen kyyrit. Tässä postauksessa en oikeastaan kerro teille mistään mitään,

joten kurkatkaapas laajempi selostus Liinan kirjoittamana täältä.

Perjantaina kävimme kotiuttamassa hepat ja testailemassa pohjaa.. Kenraalit menivät ihan metsään ja olin perjantain ja lauantain välisenä yönä aivan paniikissa. Lauantaina kello soi kuitenkin puoli kuusi ja oli noustava laittamaan kamoja kasaan ja naamataulua edustuskuntoon.

Venla haki meikän kyytiin ja junailtiin mahtavassa säässä (or not) Messarille. Paikan päällä odotti heppojen letitys sekä omien kultrien taltuttaminen. Onneksi meillä on Paula, hiustaikuri. Kaiken tämän tärkeän valmistelun jälkeen odottivat vuoroaan perikset, mitkä eivät menneet aivan kuten Strömsössä. Olimme viimeiset suorittamassa, joten pohja oli hieman jo antanut periksi ja kasautunut valleiksi. Periksiä siinä suoritellessa Luke siis vähän kaahaili alla, koska pohja meinasi lipsua jokaisella askelmalla yhä enemmän. Tämä puolestaan vaikutti omaan

suorittamiseeni, eivätkä pisteet olleet päätähuimaavia.

Iltapäivällä vuorossa olivat vapaaohjelmat, enkä ole pitkään aikaan ollut yhtä stressaantunut kuin ennen sitä kyyriä. Pelkäsin pohjan puolesta. Pelkäsin Luken ja itseni puolesta.....Pohja kuitenkin oli mahtava ja hevonen vielä parempi. Sain tehtyä onnistuneen suorituksen, johon olin

tyytyväinen.

Sunnuntai-aamu meni samalla kaavalla ja perusliikkeet menivät paljon paremmin kuin lauantaina. Periksistä sain nyt 6.6, eikä pohjan kanssa ollut enää mitään ongelmia. Vapaaohjelma meni hyvin, tosin ei yhtä hyvin kuin lauantaina. Mitään mahtimokia ei tullut, mutta suorittaminen oli

hieman haparoivaa paikoitellen. Tästä on hyvä lähteä vaikeuttamaan ja parantelemaan kyyriä ulkomaiden kisareissuja varten!

Kaikenkaikkiaan käteen jäivät pisteet 6.430, Pandoran sponsoroima käsikoru sekä sinivalkoinen Horse Fairin ruusuke. Sijoitus ei kuitenkaan ole mielestäni tärkeä. Tärkeää on se että on tyytyväinen omiin suorituksiinsa. Olin lisäksi iloinen itse messupäivistä. Tykkään todella hääräillä ständillä tunteja putkeen opettamassa lapsille vikellyksen alkeita ja selittää aikuisille lajin pääpiirteitä. Lisäksi Goexpon puolelta löytyivät

maistiaiset, leuanvedot, ketteryystesti sekä kehonkoostumusmittaus. Hehheh.

Rakastan messuja. Rakastan kisoja. Rakastan tätä lajia. Aina vaan ja edelleen.

Ainiin ja hei käykää oikeasti lukemassa toi mun linkin juttu ja sillain tällain. Ja jos kukaan ikinä oli messuilla katsomassa, niin toivoisin paljon paljon palautetta, niin hyviä kuin huonojakin puolia. Mitä tykkäsitte? 

Minkä värinen paloauto on?

Huomenia, päiviä, iltoja tai öitä ihan tasapuolisesti taas kaikille ruudun orjille. Herätykseeni on tällä hetkellä tasan viisi tuntia, muttei anneta sen häiritä, sillä luvassa on piiiitkä tarinointi. Kuluneella viikolla huomasin taas uuden piirteen itsestäni: Olen rohkeampi kuin ennen... Tarkoittanen tässä siis sosiaalisia tilanteita.

Kun olin ala- ja yläkoulussa, punastelin herkästi, enkä nyt todellakaan tarkoita sellaista söpöä pientä punaa, vaan sitä että koko naama näytti keitetyltä tomaatilta. Kirjaimellisesti siis koko naama muuttui kirkkaan punaiseksi... Asiaa ei kuitenkaan auttanut ne huomautukset, että ''Sä oot ihan punanen!'' tai että ''Minkä värinen paloauto on?''. Asia hävetti ja suututti. Punastelemista tapahtui varsinkin rankan urheilun jälkeen, (huom vasta jälkeen, ei siis aikana!) esimerkiksi alakouluaikojen jalkapallopelieni jälkeen. Kiillotettu jouluomena tykkäsi loistaa myös sosiaalisissa tilanteissa, joissa olin yksin puhujan roolissa ja huomasin monen ihmisen tuijottavan ja seuraavan minua. Asia tuntui ylitsepääsemättömän vaikealta noihin aikoihin. Huomasin pelkääväni puhetilnateita, vaikka muuten esiintyminen olikin ollut todella sydämen

asia minulle. Koulun esitelmät, puheet ja näytelmät olivat kamalia.

Varsinkin ylä-asteella yritin kuumeisesti etsiä keinoa häivyttää punakoita kasvojani. Käytin mahdollisimman rauhoittavia ja kevyitä kasvotuotteita, ettei ihoni ärsyyntyisi lisää. Yritin vältellä suuria ja äkillisiä lämpötilamuutoksia ja sekä vaikeita puhetilanteita. Olin kuitenkin tuomittu tähän ja mikään ei tuntunut tehoavan. Kukaan ei tuntunut ymmärtävän hengenhätääni ja kaikki se nälviminen jatkui vuodesta toiseen, vaikkakin muiden mielestä ihan huumorilla, oli itsetuntoni ajoittain aivan rikki tuon takia. Monet luulevat ymmärtävänsä, mutta.. en tiedä. Jos joku ymmärsikin, niin ei ainakaan tehnyt asialle mitään helpottaakseen oloani. Tuokin pieni asia tuotti paljon vaikeita hetkiä pienen ihmisen

elämään.

Olin aivan kauhuissani kaikenlaisista puhujan rooleista, mutta päädyin kuitenkin ylä-asteella valitsemaan ilmaisutaidon pitkäksi valinnaiseksi. Aluksi olin harmissani, etten päässyt kotitalouden tunneille, mutta nyt kiitän onneani. Kokkaamaan olen oppinut, mutta noita ilmaisun oppeja en olisi luultavasti muualta saanut. Ilmaisun tunneilla opin pikkuhiljaa siirtämään ajatukseni itsestäni johonkuhun muuhun henkilöön ja myöhemmin erittelemään omia ajatuksiani paremmin. Puhuminen muille kävi askel askeleelta ihan pikkuruisen helpommaksi, ei se kuitenkaan koskaan automaattisesti ole tullut. En itse kuitenkaan tuolloin osannut arvostaa näitä oppeja. Pitäisi ehkä mennä kiittämään kyseistä opettajaa edes näin

jälkikäteen.

Mitä noista ilmaisun tunneista sitten muka seurasi? Ei yksin mitään, mutta muiden muuttujien kanssa paljonkin. Kelaillaanpas nyt takaisin lähes nykyhetkeen: Viime keskiviikkona pidin luokan edessä 10-minuuttisen puheen lukemastani kirjasta. En yhtään tietenkään tiedä, miltä se kuuntelijan roolista näytti, mutta itselläni oli parempi olo kuin koskaan ennen. Luulen että olen kerännyt viime syksyn aikana suurimman määrän itseluottausta koko pienen lapsuuteni aikana. Olen oppinut, ettei aina kaikkea tarvitse ottaa niin vakavasti. Kaikista eniten itseluottamustani on kasvattanut tuo ilmaisuoppi, valmentaminen, ystävien ja blogin kommenttien kautta saadut rohkaisut sekä yksinkertaisesti

itsenäisempi arki.

Käyn salilla ja muissa treeneissä monia monia kertoja viikossa, enkä enää häpeä punaisia kasvojani. Tuntuu, että näin vähän vanhempana se olisikin aika typerää. Ei kukaan lukiolainen ole niin lapsellinen että puuttuisi toisen kameleonttiefekteihin... tai jos olisikin, mitä väliä? Pidän laittautumisesta ja tykkään tietysti yrittää näyttää edustavalta, mutta meikittä oleminen on minulle nykyään enemmän kuin arkipäivää: olisi hankala niiden kaikkien treenien kanssa olla kokoajan putsaamassa naamaa. Niimpä olen tullut siinäkin tulokseen, etten viitsi laittautua enää muiden takia. Sitä se todellakin oli koko yläkoulun ajan. Muiden miellyttämistä, halusin sopia joukkoon ja muottiin, halusin hyväksynnän..

samanlaisena kuin kaikki muutkin.

Olen kuitenkin oppinut, että liiallinen itsensä muokkaaminen toisten mieliksi voi kostautua. Kannattaa aina pohtia, minkälaisen kuvan haluaisi itsestään antaa. Aina jos koen jännittäviä tilanteita, mietin: Millaisen kuvan haluan antaa itsestäni muille? Haluan olla persoonallinen, energinen, iloinen ja sosiaalinen. Haluan olla rohkea ja rohkaista ihmisiä piirtämään omat polkunsa. Tämä auttoi esimerkiksi tuon kyseisen

puheen pidossa.

Mietin jo blogiurani alkumetreillä, kuinka haluaisin kirjoittaa tästä aiheesta.. ''mutta enhän mä nyt kehtaa!'' Kai se on niin, että vaikeimmat asiat selkenevät vasta jälkikäteen. Toivotan kamalasti tsemppiä muille punastelijoille ja kanssaihmisille tässä maailmankaikkeudessa. Ja vielä kaikille heppaihmisille muistutan että Messukeskuksessa on nyt viikonloppuna heppamessut, jonne saa tulla kokeilemaan ja katselemaan vikellystä! Toivon että jos näätte mua siellä, tulkaa ihmeessä moikkaamaan ja toivon myös, että pidätte mulle peukut pystyssä niiden mun

suoritusten puolesta!