maanantai 10. huhtikuuta 2017

Älä kohtele mua kuin olisin tyhmä


Jos haluatte välttämättä tietää, mikä saa mut voimaan huonosti, niin se on vähättely: joko mun tiedon, taidon tai tunteiden vähättely. Se, kun joku saa sut parilla lauseella tuntemaan itsesi tyhmäksi, huonoksi tai muuten vaan epäonnistuneeksi yksilöksi.

Vähättelyä voi olla kahta laatua: tietoista tai tiedostamatonta. Molemmilla kuitenkin joku vastapuolen henkilö asettaa itsensä ylempään arvoon ja saa oman statuksesi laskemaan roimasti. Tietoinen vähättely voi tapahtua verbaalisti (sanallisesti) tai käyttämällä nonverbaalia (sanatonta) viestintää. Esimerkiksi mitätöinti, sarkastisuus, kärsimättömyys/tylsistyminen toisen puhuessa, toisen keskeyttäminen, empatian puute, liika ''holhous'' (toisen kohtelu lapsen tasolla) jne.

Ja miksi mä kirjoitan aiheesta? Oon kohdannut elämäni aika niiiiiiin paljon tilanteita, joissa olen kohdannut esimerkiksi juurikin tuota holhoamista. Esimerksiksi lääkärissä, salilla, kirjastossa, erilaisissa kaupoissa, bensa-asemalla ja varmaan miljoonassa muussa paikassa. En tiedä miksi ko. ihmiset ovat kohdelleet minua tietyissä tilanteissa tietyllä tavalla, mutta minulla on siihen villi veikkaus: ulkonäköni ja siihen liitetyt aikaisemmin opitut toimintamallit (= nuoret ihmiset eivät osaa käyttäytyä, ovat tyhmiä ja harkitsemattomia, eivät ymmärrä ''kokonaisuutta'')...

Koska mä olen aina näyttänyt nuoremmalta kuin olen, ei se millään tasolla tarkoita että olisin tyhmä.

Se ei todellakaan tarkoita, että olisin huonokäytöksinen tai yrittäisin rikkoa paikkoja. En myöskään koe, että ulkoinen olemukseni korreloisi millään tavalla sen kanssa miten treenaan salilla tai miten koen erilaisia asioita. 

Mulle ihmisten tuomitseminen on punainen vaate. Ulkonäkö, erilaiset diagnoosit tai ammattinimike, ikä, seksuaalinen suuntautuminen tai kotimaasi - mikä niistä oikeuttaa vähättelyyn? Vaikka kaikilla laillisesti olisikin samanlaiset oikeudet olla ja elää, eivät ne käytännössä toteudu. Vaikka en itse voi puhua kuin omasta puolestani, voin omakohtaisella kokemuksella sanoa, että olen kokenut paljon vähättelyä elämässäni - enkä ole edes maahanmuuttaja, vammainen tai muuten yhteiskunnan syrjimä yksilö! 

Kaikista eniten suututtaa, jos joku vähättelee mun omia tuntemuksiani. Ja jos sitten satut olemaan tällainen kiltti ja muita myötäilevä ihmisolento, et oikein osaa sanoa vastaan. Välttelen konflikteja ja olen mielelläni aika pehmeä kieleltäni toisia kohtaan. En myöskään tykkää mennä sörkkimään luonnollisia statusasetuksia esimerkiksi asiantuntija-asiakas -casessa (eli asiantuntijalla korkeampi status-/valta-asema kuin minulla asiakkaana).  Ja mites siinä sitten käy? Koen, etten saa ääntäni kuuluviin, eikä mua arvosteta. Koen huonommuuden tunnetta ja mikä pahinta: tiedän, etten ole ainoa, jota kohdellaan näin!

Mä tiedän edelleen, että suurin osa näistä munkin kohtaamista tilanteista ovat varmasti olleet puhtaasti tiedostamattomia lausuntoja, mutten silti vaihda kantaani mihinkään. Vaikka olisinkin ollut lapsi, asiaan perehtymätön tai vaikka pukeutunut pokemoniksi... Haluan kysyä, että oikeuttaako se vähättelyyn? Oikeuttaako joku näistä sanalistojen kohdista epäkunnioittavaan kohteluun

Onko erilaisuus sittenkin tabu & voiko esimerkiksi nuoria suoraan kohdella kuin he eivät tajuaisi, että pidät heitä tyhminä? 

Lumi Björn kuvaillut vuosia takaperin

Ota kantaa! Ootko sä kohdannut vähättelyä? Miten se on ilmennyt - ja mistä se ehkä johtui?

tiistai 4. huhtikuuta 2017

Oonko mä viel täällä?


Moi.

Ja joo, oon edelleen täällä - vaikkei ehkä aina siltä tuntuisikaan. 

Mulla on ollut aika paljon kirjoittelujuttuja ihan ennakkotehtävien puolesta, eikä ehkä siksi oo löytynyt oikeen inspistä tähän bloggaamiseen. Haen siis tänä keväänä kuuteen eri koulutukseen, joista kahteen piti palauttaa kasa ennakkotehtäviä (5 kirjoitustehtävää, yksi video). Niitä olen siis viimeisen puolitoista viikkoa hiki hatussa puurtanut...

Nyt kuitenkin sain ne palauteltua ja pääsenkin käsiksi seuraaviin matskuihin. Jeejee. Palaillaan, kun saan ladattua taas noita taiteellisuusakkujani!

keskiviikko 22. maaliskuuta 2017

Treeniviikkoni avattuna


Kun elämä on vaan niin kivaa. 


Jos et tiedä, mistä tämä ''kivuus'' johtuu, palaileppas edelliseen postaukseen. Tuntuu, että oon taas päässyt kiinni omaan elämääni. Kaikki on hyvin - paremmin kuin pitkään aikaan, Olen lisäillyt urheilua taas pikkasen enemmän kuvioihin, ja tällä hetkellä pyrin treenaamaan kaksi kertaa päivässä vähintään viidesti viikossa. Tällä viikolla treeniviikkoni näyttää tältä:

ma: yin jooga + 2x mma-treenit
ti: valmentelua + kuntothai (+ puolikas saliohjelmasta: keskivartalo ja käsien loppuhapotus)
ke: salireeni + yin/yang jooga
to: lenkki + ilmajooga tai 2x mma, riippuen päivän kunnosta
pe: salireeni (+ viklaus) + akro
la: VAPAA!
su: valmentelua

Pyrin jaksottamaan toisen treenin aamuun ja toiseen iltaan, jotta saisin mahdollisimman paljon molemmista harjoituksista irti. Tämä ei kuitenkaan ihan aina onnistu, joten osana päivistä (onneksi erilaiset) treenit vedetään peräkkäin tai lähes peräkkäin. No mutta pidemmin tähän alkuun löpisemättä, millaisia treenini sitten ovat?

Jooga:

Yin - Syvävenyttelyn kaltainen rentoutusharjoitus, jonka tavoitteena saada avattua esimerkiksi lantion kireyksiä ja vähentää stressiä. Asennoissa pysytään pidempään kuin ''tavallisessa'' joogassa, eikä lihastyötä tule lainkaan. Omasta mielestäni ihanan rentouttavaa! Tekee hyvää päälle.

Yang tai Flow jooga - Nämä ovat ''normaalimpia'' joogan muotoja, joissa asanoita vaihdellaan tiiviiseen tahtiin ja koko kroppa joutuu työskentelemään aktiivisesti. Tavoitteena vahvistaa koko kehoa - unohtamatta elastisuutta. Mielipiteeni: Välillä yllättävän haastavaa! Haastaa hyvin olkapäitä ja keskivartaloa. 

Ilmajooga - Eli ''joogaa'', jota tehdään katossa roikkuvien kankaiden avulla. Tavoitteena venyttää ja availla kehon solmukohtia sekä toki haastaa omaa kroppaa erilaisten kieppumisten muodossa :D. Tämä on kovin uusi tuttavuus, mutta muistuttaa minua kovasti tankotansseilusta. Itsensä solmiminen on aivan huisin hauskaa puuhaa, mutta ei olisi kyllä uskonut miten se voikaan sattua! Kun koko elopaino laitetaan killumaan yhden triggerpisteen päälle, meinaa muutamat kirosanat päästä tälläkin rauhallisella otuksella. Varmasti hyödyllistä, odotan innolla tulevia tunteja.


Kamppailutreenit:

MMA perus + jatkotaso - Peruskurssilla käydään läpi yksinkertaisia perustekniikoita ja tehdään kuntoa kohottavia harjoituksia. Jatkotason treeneissä vedetään vähän kovemmalla intensiteetillä. Mukana lyöntejä, potkuja ja painia. Toistoja tulee paljon, eikä ole kyllä ihan kevyttä hommaa!

Thai - keskitytään pystyotteluun (potkut ja lyönnit). Syke korkealla koko tunnin ja hiki kyllä virtaa. 

Kaikissa kamppailulajeissa tavoitteena kehittää sekä fyysistä suorituskykyä, että kamppailutaitoa.


Salireenit 

 - Teen tällä hetkellä 2-3 krt viikossa saliohjelmaa, jonka tavoitteena parantaa keskivartalon hallintaa ja yläkropan voimatasoja. Toistoja paljon, hiki virtaa ja kyllähän muuten tuntuu. Luulis sen roikuntavoimankin sieltä löytyvän kun tuota tekee.


Akro:

- Kokonaisvaltaiset telinevoimisteluun pohjautuvat treenit. Alkulämpäksi monipuolisia kehonhallintaa, lihasvoimaa ja kestävyyttä vaativia harjoitteita. Treeniin kuuluvat lämmön jälkeen venyttelyt, arko-/telinetekniikka + loppuvoimat. Erittäin rankkaa, mutta erittäin HAUSKAA! Näitä treenejä odottaa aina koko viikon <3.


 Viklaus:
- Lajitreeniä joko pukilla tai hepalla. Tekniikoiden läpikäyntiä tai koreografioiden toistamista. Tähän aikaan vuodesta suosin maneesitreenejä, koska niistä saa enemmän irti. Henkisesti ehkä kaikista rankimpia treenejä, koska muuttujia voi olla monia, eikä kaikki välttämättä riipu itsestä. Näihin myös menee kaikista eniten aikaa, koska jos haluan valmennusta tai seuraa, on minun raahattava itseni joko Vihtiin tai Helsinkiin (matka-aika n. 1-1.5h/suunta). Silti asia, jota en vaihtaisi pois... Koska rakkautta.


Tällaisilla mennään näinä päivinä! Jokainen treeniviikkoni on hieman erilainen, enkä tykkää joustamattomuudesta. Pitää osata kuunnella myös kroppaa: jos tuntuu, että mennään ihan äärirajoilla, pitää osailla vähän keventää. Kun en ole treenaamassa, saatan tehdä työjuttuja, viettää aikaa tärkeiden ihmisten kanssa tai tehdä ihan perinteisiä arkielämän juttuja. Näiden lisäksi sukkuloin kirppiksen (Lähellä asuvat HOX! Femmatori pöytä 47!) ja kirjaston välillä. Tällä hetkellä luen teosta ihmisten tavoista ja tottumuksista, sekä toista kirjaa statuksista. Lattiallani on lisäksi vino pino vaikuttamista ja kommunikaatiota käsitteleviä opuksia. 

Elämä on laiffia. Nautin.


Mites siellä ruudun toisella puolella? Aatoksia omista tai mun treenikuvioista - mikä on parasta treeniä just nyt?

keskiviikko 15. maaliskuuta 2017

Hetki, kun mä tajusin, etten to-del-la-kaan halua kauppikseen


Yllätys.


Otsikkokin varmaan jo kertoo suurimmalle osalle, mistä on kysymys. Jos et tiedä, tässä pientä taustatarinaa:

Sain ehkä lukion toisella luokalla aika vahvan aavistuksen siitä, että haluaisin hakea kauppikseen opiskelemaan. Kuuntelin paljon mielenkiintoisia uratarinoita, joilla tuntui kaikilla olevan yksi yhtenäisyys: ne olivat saanet alkunsa kauppiksesta. Puhuin ihmisten kanssa, jotka olivat päässeet sisään. Tietyt aineet (Johtaminen/markkinointi) tuntui kiinnostavan. Viestinnän johtamisen integroituminen kauppikseen taisi olla viimeinen naula päätökseni päälle. Jo abivuonna tuntui, että aikalailla tiesin mitä halusin. 

Tähän hetkeen olen opiskellut kauppiksen sisäänpääsyteemoja kolme kuukautta. Olen myös tullut siihen tulokseen, että suurin osa asioista siellä on sellaisia, jotka eivät kiinnosta itseäni lainkaan. Muistan lukiossakin miettineeni, että minun henkilökohtaisesti ei todellakaan olisi kannattanut valita pitkää matikkaa. Tuskailin sen kanssa monesti, enkä kokenut saavani tarvittavaa apua, jotta olisin voinut ymmärtää laskuja. Tunsin itseni todella tyhmäksi ja erilaiseksi, kun en vaan oppinut ymmärtämään sitä kieltä. Kaikki ''osaamiseni'' (, jopa ''tilastot ja todennäköisyys'' -kurssini arvosana 10,) oli yhden illan haukionkala -ulkoaopettelua jäätävässä paniikissa. Vieläkin ihmettelen kirjoitusteni B:tä - sillä en todellakaan osannut yhtään mitään koko kokeessa. 

Lukiessani tiettyjä teemoja noista pääsykoemateriaaleista minulle tuli yhä uudestaan sama fiilis kuin noilla matematiikan kursseilla. Paljon asioita, joita en ymmärrrä: vaikka kuinka yrittäisin niitä hokea tai kuunnella. Epätoivo, kiinnostuksen puute ja ahdistus. Tätäkö tää nyt ois?

Vapaa-ajallakin mun elämääni alkoi varjostamaan epäselvä ahdistuneisuus, joka jatkui ja jatkui, vaikka koetin kuinka levätä tai etsiä parannuskeinoja erilaisiin ''oireisiin''. Tuntui, ettei mikään oikeen kiinnosta ja kaikki on vähän hukassa. Pari päivää sitten veivasin asioita mielessäni ees ja taas, ees ja taas. Ymmärsin, että yritän kulkea aivan vastatuuleen. Jos en jaksa opiskella näitä aiheita kolmea kuukautta, miten ihmeessä kestäisin opiskella niitä kolme vuotta?

Tämä oli ehkä se herättävin ajatus. Seuraavaksi mieleeni pongahti yksi oppi taloustieteeni kirjan luvusta, jossa käsiteltiin käyttäytymen mikrotaloustiedettä: miten ihmiset käyttäytyvät toistuvasti epärationaalisesti. Esimerkkinä uponneiden kustannusten harha, jonka mukaan ihmiset ovat taipuvaisia antamaan aiempien maksettujen kustannusten tai asiaan upotettujen työtuntien vaikuttaa päätökseen jatkamisesta. (Usein ihmiset jatkavat jotakin toimintaa vaan sen vuoksi, koska ovat jo antaneet sille niin paljon - vaikka jatkaminen ei edes olisi kannattavaa). 

Muistan, että valintaani kauppiksesta vaikutti suuresti myös virheellinen käsitys siitä, kuinka matematiikka olisi erilaista. No, eipä ollut. Sen lisäksi funktioita ja malleja tuntui virtaavan myös muihin aineisiin. Ja tämä jos mikä sai minut todellakin epämukavuusalueelleni. En ymmärrä tai osaa - enkä tosiasiassa ehkä haluakkaan. Taloustiedettä lukiessani törmäsin moniin mielenkiintoisiin juttuihin, mutta se ajatusmalli kaiken tunkemisesta ahtaisin muotteihin ... Se ei ehkä oo sitä, miten itse haluan asioista ajatella.
En kuitenkaan koe, että olisin menettänyt jotain. Nuo kirjat opettivat minulle paljon, ja nyt on vielä muutama viikko aikaa pyöritellä vaihtoehtoja  ja järjestyksiä muista hauista. Luultavasti ykköseksi kiilaa nyt viestintä Jyväskylän yliopistossa. Varalle luultavasti liikunta-alan opintoja ja viestintää amk-puolella. 

Koen, että mulle on tässä vuosien aikana kehttynyt aika hyvä itsetuntemus ja olen oppinut havaitsemaan asioita, jotka ovat mulle hyväksi - tai jotka eivät tee mulle hyvää. Tyytymättömyys ja tietämättömyys voivat helposti ahdistaa nurkkaan, josta on vaikea päästä pois. Uskalla kuitenkin kuunnella omaa fiilistäsi, sanoi ympäristösi mitä tahansa. Mitä väliä, vaikka joku sanoisi, että kauppiksesta on paremmat työmahdollisuudet? Mitä väliä, mitä muut ihmiset valinnoistasi ajattelevat? 

Jos on mahdollisuutena masentua ja ahdistua pysyvästi väärän opintoalan takia, en ottaisi sitä riskiä. Näyttäkää, että pärjäätte vaikka valitsisitte mitä. Kaikista eniten arvostetaan niitä, jotka tekevät työtään sydämellä - ja sydämellä voi tehdä vain työtä, johon kokee syvää paloa. Tärkeintähän on, että eletään sitä omaa elämää - itsensä takia.

Koska loppujen lopuksi, jokaisen onni on vaan itsestä kiinni.

perjantai 10. maaliskuuta 2017

Siis mitä?!


Moikka.

Hämmästyin tosissani huomatessani, kuinka blogini statistiikka oli viimeisen viikon aikana muuttunut: yhtenä päivänä yli 2000 kävijää, wat?! (Vertailukohteena kerrottakoon vaikka että luetuinta tekstiäni on klikkailtu aikojen saatossa yhteensä 400 kertaa ja keskimääräinen päiväkävijämäärä on n.30-150 riippuen siitä, olenko julkaissut jonkun tekstin vai en.)

Tuo 2000 ylittävä kävijämäärä oli siis aivan hullua. Koska tämä oli tullut yhdelle vanhemmista teksteistäni (tähän tekstiin), tiesin, että tekstini on jaettu jonnekkin. Statistiikka näytti vain Facebookin sivua, joten oli aloitettava pieni penkomistyö. Ei mennyt kauaakaan, kun löysin sivun, jolle tekstini oli linkattu. Tämä oli Introvertit.net, joten sain huokaista helpotuksesta. En ollut saanut lainkaan kuraa tekstistä. vain tykkäyksiä ja ihanan samaistuvia kertomuksia. 

Mikä kuitenkin merkitsi minulle henkilökohtaisesti enjiten, oli se, että yli 20 yksityishenkilöä oli vielä jakanut julkaisuaan omalle sivulleen. Wat, siis parikymmentä ihan tuiki tuntematonta oli saanut niin paljon mun tekstistäni, että oli halunnut jakaa sitä eteenpäin _omalle_ sivulleen eteenpäin. Kiitos, ja wau. Siistiä, että oon osannut kirjoittaa tämän pienenkin huomion arvoisesti. 

Tämä varmasti antaa lisäpotkua kirjoittaa aiheista, joilla voisin antaa jotakin tälle ''hiljaisemmalle kansalle'' - henkilöille, joita edelleen sanattomasti lytätään yhteiskunnassamme tai aiheille, jotka tavalla tai toisella tuntuvat olevan tabuja.

Suuren suuri kiitos kaikille teille, jotka jaksatte mun höpöttelyistä kiinnostua, kommentoida ja jakaa. Se kertoo, että oon voinut antaa jollekkin jotakin. Ja sehän tässä on tarkoituksena. Vertaistukea elämän kipuilussa ja vinkkejä polkujen raivaamiseksi. 



tiistai 28. helmikuuta 2017

Unelmat, tavoitteet ja menestymisen abc

 Nyt, seis.

Mä vaadin sua pysähtymään hetkeksi miettimään, että jahtaatko sä oikeasti unelmiasi niin, että voit kutsua niitä oikeastaan enemmän jopa tavoitteiksi tai päämääriksi - kuin unelmiksi. Kaikilla meillä on tai on ainakin ollut jossain vaiheessa joku visio sellaisesta omasta ''unelmaelämästä'', joka koostuu pienen pienistä hienoista palasista. Näitä palasia voivat olla esimerkiksi työ, status yhteiskunnassa, perhe-elämä tai asumiseen liittyvät ratkaisut. Usein näitä ei kuitenkaan tule saavutettua muutaman yleisen harhakuvitelman takia.

Ensimmäinen ongelma: tahaton vanhaan tarrautuminen

Kaikista yleisin ongelma, johon olen itse ko. asiayhteydessä törmännyt on ehdottomasti yksinkertainen ajattelemattomuus: kun elämä rullailee ''ihan hyvin'', ei ajatella, että elämässään tarvitsisi oikeastaan muuttaa mitään. Voit elää ihan kivaa elämää, mutta onko se juuri sun elämääsi - toisin sanoen: elätkö unelmaasi? Jos tuntuu, ettet oikeastaan ole menossa minnekkään, vaan junnaat paikoillasi samassa vanhassa arjessa (, joka ei tunnu mielekkäältä), kehotan itsetutkiskeluun ja pohdiskeluun siitä, mitä oikeastaan toivot elämältäsi. 

Yllätävän moni meistä ei oikeastaan koskaan pysähdy edes ajattelemaan haaveitaan - saati, että tekisi niistä tavoitteita. Sääli, sillä siinä menee paljon hyvää potentiaalia hukkaan. 


Toinen ongelma: unelman ja tavoitteen ero


Ensimmäisestä kappaleesta päästäänkin näppärästi siirtymään seuraavaan aiheeseen, joka on unelman ja tavoitteiden erittely. Miksi tämä? Unelma ei todennäköisesti tule toteutumaan, koska sen edessä koetaan olevan voimattomia. Tavoite on joku maali, jota kohti kuljetaan - ja jonne on todella paljon paremmat mahdollisuudet päästä perille. 

Jos sulle annetaan kaksi karttaa: toinen, johon on merkitty päämäärä ja toinen, jossa ei ole lainkaan merkintää maalista... Kumman avulla ajattelit päästä perille? 


Kolmas ongelma: enhän minä, mutta muut


Joskus ajatellaan, että kaikille muille on jaettu paremmat kortit elämässä, eikä itsellä siksi ole mahdollisuuksia menestyä. Tämä on yleinen harhakuvitelma, joka jälleen syö liian paljon potentiaalia... Uskokaa kun sanon, että menestys missä vain elämän osa-alueella on systemaattisen harjoittelun tulosta eli seurausta oikesta teoista, ei sattumasta.

Uskon, että jokainen meistä voi valinnoillaan kulkea kohti omaa täydellistä elämäänsä, eikä mikään oikeastaan ole mahdotonta. Miettikää nyt, onhan niitä presidenttejäkin ja ryysyistä rikkauksiin - tarinoita. Ovat nämäkin menestyjät olleet vain ihmisiä - aivan kuten kuka tahansa meistä. Tiedän, että jokaisella on eri lähtökohdat, mutta menestyminen voi olla niistä riippumatta täysin hyppysissäsi: jos vain teet oikeita valintoja sen eteen päivittäin.


Neljäs ongelma: jatkamisen vaikea taito


Kuten kaikessa: muutos on se helppo osuus, jatkaminen tuntuu lisäävän niiden ylämäkien pituutta reippaasti. Oman täydellisen elämän jahtaaminen voi olla vaikeaa ykköskohdan takia: koska on niin helppoa jäädä samoihin rutiineihin ja ikään kuin ''unohtaa'' se pakollinen pysähtyminen ja itsensä tarkastelu ulkopuolisin silmin. Olisi hienoa, jos kykenisit käyttämään ihan vain vaikka 15 minuuttia kerran viikossa siihen, että tarkastelisit omaa eläämääsi ja sen suuntaa: ollaanko menossa sinne, minne haluan päätyä? Jos ei, voisinko tehdä asialle jotain? 

Jos et pysähdy, vauhtisokeus voi iskeä, etkä välttämättä edes huomaa kulkevasi täysin vastakkaiseen suuntaan. On turha tehdä vääriä asioita hyvin.

Kipinän tekstiin sain oikeastaan loppuosan aiheesta, jossa käsittelen tavoitteiden asettelua nuorten kilpaurheilun (vikellyksen) näkökulmasta. Koen, että suurin este menestykselle Suomen vikellystaholla on juurikin tämä tavoitteiden asettelu... Kukaan ei oikeastaan tiedä mitä tehdä, eikä uskalla toivoa liikoja, ja siksi tavoitteet jätetään kokonaan asettamatta! Tämä on mielestäni aivan järkyttävän tyhmää, koska palatkaas nyt mielessänne siihen karttaesimerkkiin. Miten perille voi päästä, jos ei tiedä edes mihin pyrkii? 

Edelleen, on turha tehdä vääriä asioita hyvin, kun voisi samalla vaivalla tehdä oikeita asioita hyvin - ja päästä umpikujan sijasta menestyksen polulle. 

Kilpaurheilussa tulisi asettaa realistisia mutta tarpeeksi haastavia tavoitteita sekä lyhyelle että pitkälle aikavälille. Lyhyen aikavälin tavoitteet auttavat pitämään motivaatiota yllä matkalla kohti pitkän aikavälin tavoitteita ja pitkän aikavälin tavoite tulisi olla kilpailevan nuoren suurin motivaattori. Tavoitteiden ei tulisi missään nimessä olla mahdottomia (liian nopeasti/ilman duunia (eli spesifiä suunnitelmaa tavoitteen saavuttamiseksi) johonkin isoihin karkeloihin) tai toisaalta liian helppoja (olet jo saavuttanut tavoitteesi tänä vuonna --> ja pidät sen samana ensi vuoteen). 

Muistakaa, etten puhu pelkästään sijoituksellisista tavoitteista. Niitä voivat olla myös esimerkiksi omat suoritustavoitteet, liiketavoitteet, pistetavoitteet tai tavoite päästä osallistumaan johonkin isompiin kisoihin (esim. cvi/arvokisat). 

Tärkeää tavoitteen asettelun jälkeen on toimintasuunnitelma: eli kuinka tavoitteeseen päästään. Tämä tulisi tehdä yhdessä valmentajan/muun tukihenkilön kanssa, koska kyllähän se jälleen helpottaa, jos joku merkkaa sen polunkin siihen karttaan valmiiksi. Tämän jälkeen on kyse vain urheilijan omasta motivaatiosta ja halusta kehittää itseään. 

Urheilija menestyy. kun hänellä on suuri sisäinen palo tekemiseensä, ja juurikin tämä on mahdollista saada esiin oikealla tavoitteen asettelulla ja toimintasuunnitelmalla. Kun urheilijalla on suunta johon kulkea, nousee halu kehittää itseään yleensä pintaan. Näin urheilija tekee kaikkensa saavuttaakseen tavoitteensa... Kaikki pienet valinnat joka päivä vievät häntä lähemmäs kohti tavoitteitaan.

Mä voin sanoa, että olen itse ollut aivan yhtä hukassa kuin säkin. Siksi kirjoitinkin tän tekstin: että sä voisit tehdä pari juttua viisaammin, ja päästä vielä pidemmälle kuin minä ilman niitä turhien kivien kääntämisiä. Kovalla työllä olen päässyt edustamaan vaikka mihin hienoihin kisoihin ja saavuttanut sellaisia juttuja, joista en olisi uskaltanut edes unelmoida ennen lajin aloitusta, 

Jos tuntuu, että sulta löytyy paloa ja haluaisit päästä etenemään - muttet tiedä miten, niin ota vaikka muhun yhteyttä. Mä haluaisin kamalasti auttaa jokaista, joka kokee syvää intohimoa ja motivaatiota tähän lajiin. 

Tämä siksi, ettei kellään potentiaalisella nuorella tulisi sellainen olo, että olette yksin. Koska ette ole

MM-reissulta 2015

Mä haluan vaan sanoa, että menestys on seurausta kovasta työstä ja oikein asetelluista tavoitteista. Uskallan sanoa, että jos muistatte nämä, on joka ikisellä suomalaisella nuorella mahdollisuus päästä kv-kisakentille edustamaan. Sanokaa mun sanoneen, että sinne pääsevät ne, joilla on tarpeeksi halua päästä sinne, koska tuo halu laittaa tekemään sellaisia asioita, joita toiset eivät tee. Toiminta on se, joka loppupeleissä erottaa menestyjän muista.

perjantai 17. helmikuuta 2017

Peukalomurtuman hyvät puolet

Moikka.

Viime postauksesta on vierähtänyt taas aikaa ja pahoittelen oikeasti siitä, sillä oon kauheesti halunnut teille (ja itselleni) jotain kirjoitella. Aika on mennyt ihan tajuttoman nopeasti. Viime postauksen jälkeen oon leireillyt vikellyksen saralla parikin kertaa, yllättäen opiskellut - ja jäänyt jälkeen JO NYT lukusuunnitelmastani ja tehnyt jonkun verran töitä. Ja kuten otsikkokin kertoi, mursin peukaloni tuossa parisen päivää sitten ihan vaan kepeässä painisparrissa. Jeejee. Miksi uskon, että tää ikävä sattumus olikin ''ihan kiva'' juttu? Palataan siihen postauksen loppupäässä.

Kuten kerroin, olen jo tän vuoden puolella käynyt leireilemässä vikellyksen puolelta pariinkin kertaan. Leiritykset ovat aina ihania ja niistä saa superpaljon irti! On niin siistiä tavata lajiporukkaa ja saada motivaatiota ja vinkkejä tulevaan...

...Jotenkin nää leirit jättivät mulle kuitenkin tosi ristiriitaisen olon. Ensimmäistä kertaa mun vikellysurani aikana mun oli vaikeaa luottaa omaan tekemiseen, koska lajitreenimäärät ovat olleet kuluneen talven aikana naurettavan vähäisiä... Eikä mun kroppani ehkä oikeasti ollut ihan perillä siitä, että mitä nyt taas tapahtuu. On myös vaikeaa olla itsevarma, kun tiedostaa, ettei todellakaan ole antanut kaikkeaan urheilulle viimeiseen puoleen vuoteen - vaikka tämä olisi kuinka ollut tarkoituksellista. 

Tuntui ekaa kertaa, etten mä kuulunut sinne. 

Tuli se tunne, mitä olen aina urheilu-urani aikana pelännyt: takapakki - tilanne, jossa huomaan kehityskäyräni ottaneen takapakkia. Toki tiedostan hyvin tämän johtuvan tekemättömyydestä ja olevan sellainen asia, jonka voi ''helposti'' vielä kääntää. Lajitaidothan tulevat nopeasti kuitenkin takaisin, eikö?

Ei se silti kivalta tuntunut. 
2013


Leirittelyiden jälkeen päätin taas alkaa panostamaan vikellysuraani täysillä (sitä 247/365-elämää, koska vain kaikki tai ei mitään kelpaa...) huolimatta siitä, että mulla on tälläkin hetkellä kädet täynnä töitä ja tunnit loppuvat päivistä. Ehdin jatkaa sitä vajaan viikon, kunnes joku ylempi voima antoi jo merkkiä, että hitto  nyt pysähdy ennen kun ees aloitat. Vaikka ei ollut kivaa tuskistella ihan saakelinmoisen kivun kanssa neljää tuntia odotellen hoitoa, oon silti ihan onnellinen tietyllä tavalla tilanteesta. 

Ehdin vikellyspanostuspäätökseni johdosta viettää turhan pitkiä ahdistuksen hetkiä (alle viikon sisällä?!) miettiessäni ajankäyttöäni. Nyt on ihan kiva saikutella, kun voi hyvällä omalla tunnolla opiskella ja nukkua kunnolla stressaamatta treenistä ja duunista.


Niin ja hei, miksi ihmeessä mun sitten pitäisi panostaa siihen vikellykseen just nyt, vaikka tarkoituksena oli palailla oikeasti täysillä vasta kesällä? 

Yksinkertaista. Vihaan olla huono jossain, missä voin olla tosi hyvä.

Mä oon tehnyt tän eteen niin paljon, Mä oon saavuttanut tässäkin vaiheessa jo näin paljon. 

Mulla on vielä niin paljon annettavaa. Mä en todellakaan lopeta tässä pisteessä.




Kiitos jokaiselle lukasijalle ja hei pitäkää langat käsissänne ja motivaatio korkealla, pystytte siihen kyllä!