Unelmat, tavoitteet ja menestymisen abc

 Nyt, seis.

Mä vaadin sua pysähtymään hetkeksi miettimään, että jahtaatko sä oikeasti unelmiasi niin, että voit kutsua niitä oikeastaan enemmän jopa tavoitteiksi tai päämääriksi - kuin unelmiksi. Kaikilla meillä on tai on ainakin ollut jossain vaiheessa joku visio sellaisesta omasta ''unelmaelämästä'', joka koostuu pienen pienistä hienoista palasista. Näitä palasia voivat olla esimerkiksi työ, status yhteiskunnassa, perhe-elämä tai asumiseen liittyvät ratkaisut. Usein näitä ei kuitenkaan tule saavutettua muutaman yleisen harhakuvitelman takia.

Ensimmäinen ongelma: tahaton vanhaan tarrautuminen

Kaikista yleisin ongelma, johon olen itse ko. asiayhteydessä törmännyt on ehdottomasti yksinkertainen ajattelemattomuus: kun elämä rullailee ''ihan hyvin'', ei ajatella, että elämässään tarvitsisi oikeastaan muuttaa mitään. Voit elää ihan kivaa elämää, mutta onko se juuri sun elämääsi - toisin sanoen: elätkö unelmaasi? Jos tuntuu, ettet oikeastaan ole menossa minnekkään, vaan junnaat paikoillasi samassa vanhassa arjessa (, joka ei tunnu mielekkäältä), kehotan itsetutkiskeluun ja pohdiskeluun siitä, mitä oikeastaan toivot elämältäsi. 

Yllätävän moni meistä ei oikeastaan koskaan pysähdy edes ajattelemaan haaveitaan - saati, että tekisi niistä tavoitteita. Sääli, sillä siinä menee paljon hyvää potentiaalia hukkaan. 

Toinen ongelma: unelman ja tavoitteen ero

Ensimmäisestä kappaleesta päästäänkin näppärästi siirtymään seuraavaan aiheeseen, joka on unelman ja tavoitteiden erittely. Miksi tämä? Unelma ei todennäköisesti tule toteutumaan, koska sen edessä koetaan olevan voimattomia. Tavoite on joku maali, jota kohti kuljetaan - ja jonne on todella paljon paremmat mahdollisuudet päästä perille. 

Jos sulle annetaan kaksi karttaa: toinen, johon on merkitty päämäärä ja toinen, jossa ei ole lainkaan merkintää maalista... Kumman avulla ajattelit päästä perille? 

Kolmas ongelma: enhän minä, mutta muut

Joskus ajatellaan, että kaikille muille on jaettu paremmat kortit elämässä, eikä itsellä siksi ole mahdollisuuksia menestyä. Tämä on yleinen harhakuvitelma, joka jälleen syö liian paljon potentiaalia... Uskokaa kun sanon, että menestys missä vain elämän osa-alueella on systemaattisen harjoittelun tulosta eli seurausta oikesta teoista, ei sattumasta.

Uskon, että jokainen meistä voi valinnoillaan kulkea kohti omaa täydellistä elämäänsä, eikä mikään oikeastaan ole mahdotonta. Miettikää nyt, onhan niitä presidenttejäkin ja ryysyistä rikkauksiin - tarinoita. Ovat nämäkin menestyjät olleet vain ihmisiä - aivan kuten kuka tahansa meistä. Tiedän, että jokaisella on eri lähtökohdat, mutta menestyminen voi olla niistä riippumatta täysin hyppysissäsi: jos vain teet oikeita valintoja sen eteen päivittäin.

Neljäs ongelma: jatkamisen vaikea taito

Kuten kaikessa: muutos on se helppo osuus, jatkaminen tuntuu lisäävän niiden ylämäkien pituutta reippaasti. Oman täydellisen elämän jahtaaminen voi olla vaikeaa ykköskohdan takia: koska on niin helppoa jäädä samoihin rutiineihin ja ikään kuin ''unohtaa'' se pakollinen pysähtyminen ja itsensä tarkastelu ulkopuolisin silmin. Olisi hienoa, jos kykenisit käyttämään ihan vain vaikka 15 minuuttia kerran viikossa siihen, että tarkastelisit omaa eläämääsi ja sen suuntaa: ollaanko menossa sinne, minne haluan päätyä? Jos ei, voisinko tehdä asialle jotain? 

Jos et pysähdy, vauhtisokeus voi iskeä, etkä välttämättä edes huomaa kulkevasi täysin vastakkaiseen suuntaan. On turha tehdä vääriä asioita hyvin.

Kipinän tekstiin sain oikeastaan loppuosan aiheesta, jossa käsittelen tavoitteiden asettelua nuorten kilpaurheilun (vikellyksen) näkökulmasta. Koen, että suurin este menestykselle Suomen vikellystaholla on juurikin tämä tavoitteiden asettelu... Kukaan ei oikeastaan tiedä mitä tehdä, eikä uskalla toivoa liikoja, ja siksi tavoitteet jätetään kokonaan asettamatta! Tämä on mielestäni aivan järkyttävän tyhmää, koska palatkaas nyt mielessänne siihen karttaesimerkkiin. Miten perille voi päästä, jos ei tiedä edes mihin pyrkii? 

Edelleen, on turha tehdä vääriä asioita hyvin, kun voisi samalla vaivalla tehdä oikeita asioita hyvin - ja päästä umpikujan sijasta menestyksen polulle. 

Kilpaurheilussa tulisi asettaa realistisia mutta tarpeeksi haastavia tavoitteita sekä lyhyelle että pitkälle aikavälille. Lyhyen aikavälin tavoitteet auttavat pitämään motivaatiota yllä matkalla kohti pitkän aikavälin tavoitteita ja pitkän aikavälin tavoite tulisi olla kilpailevan nuoren suurin motivaattori. Tavoitteiden ei tulisi missään nimessä olla mahdottomia (liian nopeasti/ilman duunia (eli spesifiä suunnitelmaa tavoitteen saavuttamiseksi) johonkin isoihin karkeloihin) tai toisaalta liian helppoja (olet jo saavuttanut tavoitteesi tänä vuonna --> ja pidät sen samana ensi vuoteen). 

Muistakaa, etten puhu pelkästään sijoituksellisista tavoitteista. Niitä voivat olla myös esimerkiksi omat suoritustavoitteet, liiketavoitteet, pistetavoitteet tai tavoite päästä osallistumaan johonkin isompiin kisoihin (esim. cvi/arvokisat). 

Tärkeää tavoitteen asettelun jälkeen on toimintasuunnitelma: eli kuinka tavoitteeseen päästään. Tämä tulisi tehdä yhdessä valmentajan/muun tukihenkilön kanssa, koska kyllähän se jälleen helpottaa, jos joku merkkaa sen polunkin siihen karttaan valmiiksi. Tämän jälkeen on kyse vain urheilijan omasta motivaatiosta ja halusta kehittää itseään. 

Urheilija menestyy. kun hänellä on suuri sisäinen palo tekemiseensä, ja juurikin tämä on mahdollista saada esiin oikealla tavoitteen asettelulla ja toimintasuunnitelmalla. Kun urheilijalla on suunta johon kulkea, nousee halu kehittää itseään yleensä pintaan. Näin urheilija tekee kaikkensa saavuttaakseen tavoitteensa... Kaikki pienet valinnat joka päivä vievät häntä lähemmäs kohti tavoitteitaan.

Mä voin sanoa, että olen itse ollut aivan yhtä hukassa kuin säkin. Siksi kirjoitinkin tän tekstin: että sä voisit tehdä pari juttua viisaammin, ja päästä vielä pidemmälle kuin minä ilman niitä turhien kivien kääntämisiä. Kovalla työllä olen päässyt edustamaan vaikka mihin hienoihin kisoihin ja saavuttanut sellaisia juttuja, joista en olisi uskaltanut edes unelmoida ennen lajin aloitusta, 

Jos tuntuu, että sulta löytyy paloa ja haluaisit päästä etenemään - muttet tiedä miten, niin ota vaikka muhun yhteyttä. Mä haluaisin kamalasti auttaa jokaista, joka kokee syvää intohimoa ja motivaatiota tähän lajiin. 

Tämä siksi, ettei kellään potentiaalisella nuorella tulisi sellainen olo, että olette yksin. Koska ette ole. 

MM-reissulta 2015

Mä haluan vaan sanoa, että menestys on seurausta kovasta työstä ja oikein asetelluista tavoitteista. Uskallan sanoa, että jos muistatte nämä, on joka ikisellä suomalaisella nuorella mahdollisuus päästä kv-kisakentille edustamaan. Sanokaa mun sanoneen, että sinne pääsevät ne, joilla on tarpeeksi halua päästä sinne, koska tuo halu laittaa tekemään sellaisia asioita, joita toiset eivät tee. Toiminta on se, joka loppupeleissä erottaa menestyjän muista.

Peukalomurtuman hyvät puolet

Moikka.

Viime postauksesta on vierähtänyt taas aikaa ja pahoittelen oikeasti siitä, sillä oon kauheesti halunnut teille (ja itselleni) jotain kirjoitella. Aika on mennyt ihan tajuttoman nopeasti. Viime postauksen jälkeen oon leireillyt vikellyksen saralla parikin kertaa, yllättäen opiskellut - ja jäänyt jälkeen JO NYT lukusuunnitelmastani ja tehnyt jonkun verran töitä. Ja kuten otsikkokin kertoi, mursin peukaloni tuossa parisen päivää sitten ihan vaan kepeässä painisparrissa. Jeejee. Miksi uskon, että tää ikävä sattumus olikin ''ihan kiva'' juttu? Palataan siihen postauksen loppupäässä.

Kuten kerroin, olen jo tän vuoden puolella käynyt leireilemässä vikellyksen puolelta pariinkin kertaan. Leiritykset ovat aina ihania ja niistä saa superpaljon irti! On niin siistiä tavata lajiporukkaa ja saada motivaatiota ja vinkkejä tulevaan...

...Jotenkin nää leirit jättivät mulle kuitenkin tosi ristiriitaisen olon. Ensimmäistä kertaa mun vikellysurani aikana mun oli vaikeaa luottaa omaan tekemiseen, koska lajitreenimäärät ovat olleet kuluneen talven aikana naurettavan vähäisiä... Eikä mun kroppani ehkä oikeasti ollut ihan perillä siitä, että mitä nyt taas tapahtuu. On myös vaikeaa olla itsevarma, kun tiedostaa, ettei todellakaan ole antanut kaikkeaan urheilulle viimeiseen puoleen vuoteen - vaikka tämä olisi kuinka ollut tarkoituksellista. 

Tuntui ekaa kertaa, etten mä kuulunut sinne. 

Tuli se tunne, mitä olen aina urheilu-urani aikana pelännyt: takapakki - tilanne, jossa huomaan kehityskäyräni ottaneen takapakkia. Toki tiedostan hyvin tämän johtuvan tekemättömyydestä ja olevan sellainen asia, jonka voi ''helposti'' vielä kääntää. Lajitaidothan tulevat nopeasti kuitenkin takaisin, eikö?

Ei se silti kivalta tuntunut. 

2013

Leirittelyiden jälkeen päätin taas alkaa panostamaan vikellysuraani täysillä (sitä 247/365-elämää, koska vain kaikki tai ei mitään kelpaa...) huolimatta siitä, että mulla on tälläkin hetkellä kädet täynnä töitä ja tunnit loppuvat päivistä. Ehdin jatkaa sitä vajaan viikon, kunnes joku ylempi voima antoi jo merkkiä, että hitto  nyt pysähdy ennen kun ees aloitat. Vaikka ei ollut kivaa tuskistella ihan saakelinmoisen kivun kanssa neljää tuntia odotellen hoitoa, oon silti ihan onnellinen tietyllä tavalla tilanteesta. 

Ehdin vikellyspanostuspäätökseni johdosta viettää turhan pitkiä ahdistuksen hetkiä (alle viikon sisällä?!) miettiessäni ajankäyttöäni. Nyt on ihan kiva saikutella, kun voi hyvällä omalla tunnolla opiskella ja nukkua kunnolla stressaamatta treenistä ja duunista.

Niin ja hei, miksi ihmeessä mun sitten pitäisi panostaa siihen vikellykseen just nyt, vaikka tarkoituksena oli palailla oikeasti täysillä vasta kesällä? 

Yksinkertaista. Vihaan olla huono jossain, missä voin olla tosi hyvä.

Mä oon tehnyt tän eteen niin paljon, Mä oon saavuttanut tässäkin vaiheessa jo näin paljon. 

Mulla on vielä niin paljon annettavaa. Mä en todellakaan lopeta tässä pisteessä.

Kiitos jokaiselle lukasijalle ja hei pitäkää langat käsissänne ja motivaatio korkealla, pystytte siihen kyllä! 

Miten hankkia syvä ihmissuhde?

Heipsun.

Tiiättekö mitä tajusin tuossa yhtenä kauniina päivänä? Mulla on tosi paljon hyviä kaveri- ja ystävyyssuhteita - sellaisia, jotka tulevat luultavasti kestämään aikuisikään asti. Kaikki ovat omalla tavallaan uniikkeja ja mulle henkilökohtaisesti tosi tärkeitä - riippumatta siitä, olenko tuntenut henkilön kolme vai kolmetoista vuotta. 

Ihmissuhteethan voivat olla hyviä ilman ihmeellistä syvyyttäkin, mutta tykkään itse pitää lähelläni ihmisiä, joihin voin oikesti luottaa - oli tilanne mikä hyvänsä. On ihmeellistä, kuinka paljon hyvät ystävyyssuhteet eri elämän osa-alueilla merkitsevät: eritoten, jos niitä osa-alueita löytyy about miljoona. On tärkeää, että voi puhua jollekkin aiheesta kuin aiheesta, ja noh... Jokainenhan ymmärtää, ettei kaikkia voi kiinnostaa kaikki. Siksi onkin vallan mielenkiintoista tajuta että itsekin olen haalinut ympärilleni kovin erilaisia ihmisiä: on treenaajia, opiskelijoita, parisuhteen osapuolia ja muita kummallisuuksia. Se on aika hemmetin hienoa.

Halusin tällä kertaa kirjoitella siitä, kuinka näitä syviä ystävyyssuhteita olisi mahdollista saada myös omaan elämäänsä - ja miten niitä tulisi hoitaa jotta ne kestävät.

1. Etsi samankaltaisuuksia

Tärkeintä on löytää kahdesta yksilöstä jotain yhteistä - pisimmälle vie samanlainen tapa ajatella asioista. Samankaltainen suhtautuminen tuo lähemmäs toista ja saa aikaan ''No just näin mäki aattelen!'' -tunteen ja saa hyvänmielen hormonit hyrräämään. Kaikilla on joskus hetkiä, kun tuntee olevansa aivan yksin ajatustensa kanssa, mutta oikeastihan tuo tunne ei ole kamalan lähellä totuutta. Samanlaisia ihmisiä (myös niitä (meitä) outoja) on kyllä, ne pitää vai löytää.

2. Kuuntele äläkä tuomitse

Kuuntele toisen osapuolen hyviä ja huonoja aikoja, kerro että pysyt tukena. Älä tuomitse. Kellään ei ole oikeutta siihen. Sanomattakin varmaan selvää, että on myös enemmän kuin tärkeää olla luottamuksen arvoinen. 

3. Ole itse avoin

Ole myös itse avoin ja jaa omia kokemuksiasi ja ajatuksiasi. Hyvä ihmissuhde on tasapainossa molempien osapuolien välillä ja keskustelu on molemminpuolista. On tärkeää osata jakaa omia kokemuksiaan syvyyden luomiseksi.

4. Huomio toinen muutenkin kuin synttäripäivänä

Toisen huomioiminen on tärkeää, mikäli tavoitteena on kestävä ihmissuhde. Huomioiminen voi olla vaan näkemisen tai kuulumisten kyselyä tai ihan jotain muuta... Mitä jos vaikka joku kaunis päivä kaivaisit vanhoja kuvia esille ja lähettäisit näitä kaverillesi piristääkseni tämän päivää? Tai mitä jos etsisit kauniin quoten, jonka lähettäisit tälle heti aamulla herättyäsi? Mitä jos kirjoittasit ystävällesi kirjeen ihan out of the blue? 

Pienet erikoiset ''yllärit'' kertovat, että välität.

5. Luota, mutta älä pidä mitään itsestäänselvyytenä

Vaikka näkymisväli venyisi, luota suhteen kestoon. Älä heitä hanskoja tiskiin vaikkette olisi nähneet tai jutelleet aikoihin, sillä vanhat ystävyyssuhteet ovat usein helppo elvyttää :). Älä kuitenkaan ota toista itsestäänselvyytenä, vaan muista edellisen kohdan sanoma. Ystävyys ei vaadi paljon, mutta sitä tulee ylläpitää pienillä sanoilla ja teoilla silloin tällöin.

Muistakaa ensisijaisesti olla kilttejä toisille ihmisille ja arvostakaa jokaista yksilöä. Vain arvostuksen kautta voitte löytää ne huippuyksilöt juuri omaan elämäänne. Muistakaa myös pitää niistä kiinni, koska kukaan ei pärjää täällä yksin. Jokainen tarvitsee toista.

Pyrkikää olemaan toisille myös mitä mahtavimpia ystäviä. 

Serkkurakas ja minä lämmössä

 Oletteko samaa mieltä kanssani? Heräskö ajatuksia koskien aihetta?

Ps. Kiitos kaikille onnittelut laittaneille, on aika siistiä olla 20.

Katoamistemppu?

Moikka. 

Viimeisen kuukauden aikana mun elämä tuntuu kääntyneen aivan päälaelleen ja vaikka kuinka kuvittelin piteleväni lankoja käsissäni, niin eihän niin taas(kaan) tapahtunut. En oo eksynyt, oon vaan vähän hukassa. Asioita tuntuu tapahtuvan nopeammin kuin koskaan ennen, enkä mä oikeasti tunnu pysyvän perässä.

Elämä oli iisiä, kun tarvitsi ajatella vain urheilua - kun vikellys oli prioriteetti numero yksi ja oikeastaan kaikki asiat päätettiin sen ehdoilla. Viimeiset neljä vuotta elin tuolla mentaliteetilla, enkä todellakaan kadu hetkeäkään. Kaikki oli todellakin sen arvoista ja ajattelen edelleen, että kannattaa antaa aikaansa niille asioille, joita oikeasti rakastatte ja haluatte elämältä - koska se nyt vaan antaa kaikista eniten. 

Vaikka olin tiennyt jo pidemmän aikaa, että jokin vuosi kaikki muuttuu, niin tuntuuhan tämä sairaan oudolta. Tänä keväänä mun prioriteettinro yksi on kouluun pääsy. Opiskelun lisäksi käyn töissä ja vietän aikaani erään erityisen ihmisen kanssa. Kun tähän lisätään valmennusasiat, kamppailutreenaus ja oma lajitreeni, tarkoittaa se että jostain totutusta on pakko luopua - tai ainakin niitä menoja on karsittava. Olen onnekseni ymmärtänyt, ettei kaikkea tarvitse aina saada suoritettua kerralla - jokaiselle tekemiselle on oma aikansa ja paikkansa.

Onhan se haikea ajatus, mutta en mä vikellystä ole lopettamassa. Tämä tulee vaan ehkä olemaan kevät, jolloin itseäni nähdään vähemmän kisa-areenoilla. Pidän itsestäni koko ajan fyysisesti huolta, jotta olen kesän tullen (pääsykokeiden jälkeen) valmis palaamaan takaisin täyspainoiseen treeniin ja pääsen vielä loppukauden kisakarkeloihin mukaan. 

En todellakaan tiedä, mitä ensi syksynä tapahtuu. Toivottavasti aloitan uudessa opinahjossa ja keksin jonkun maata mullistavan tavan jatkaa kilpauraani. Jos niin ei käy, jatkan lajin parissa auttaen muita pääsemään eteenpäin. 

Uskon, että kaikella on tarkoituksensa, eikä elämän liikettä pidä yrittääkkään liikaa vastustaa. Tehkää niitä asioita, jotka tekevät teidät onnellisiksi ja nauttikaa elämästä sen kaikkine kuoppine ja mäkineen. Muistakaa myös, että on ok välillä jättää sivuun myös niitä asioita, joista välitätte. Se ei tarkoita, ettei niiden pariin voisi palata myöhemmin. 

Olkaa armollisia itsellenne ja uskaltakaa muuttaa suuntaa, jos valitsemanne polku ei tunnukkaan oikealta. Elätte vain itseänne varten.

Ihanaa vuoden 2017 alkua - olkoon se yhtä hieno kuin edeltäjänsä!

Tiedätkö sä oikeasti, mitä tarkoittaa introvertti?

Moikka ekstrovertit ja erityisesti introvertit!

Tää postaus on omistettu aivan jokaiselle huolimatta siitä, mihin persoonallisuuskategoriaan kuulut - tai luulet kuuluvasi. Ihanaa joulunaikaa ja pysykääs ihanuudet terveinä... toisin kuin allekirjoittanut sängyn pohjalla makoileva yksilö.

Elämme yhteiskunnassa, jossa a) Määritellään introvertti aivan väärällä tavalla ja b) tyrmätään ''introverttius'' taudin tavoin. Antakaas, kun avaan asiaa:

Yhteiskunnan introvertti vs. todellisuus

Introvertti ei välttämättä ole ihminen, joka välttelee sosiaalisia tilanteita tai suhteita. Introvertiksi itsensä luokitteleva henkilö ei välttämättä hengaile jokaista ''vapaata'' minuuttiaan kyhjöttäen omassa huoneessaan pelaillen tai ''muulla tavalla eristyen''. Introverttius ei suoranaisesti tarkoita sisäänpäinkääntymistä tai masennusta ja ahdistusta. 

Introvertti voi vaikuttaa ulospäin hyvinkin ekstrovertiltä. 

Introvertti voi yhtä lailla nauttia seurasta ja pitää hauskaa - joskus jopa innostua jostain spesifistä aiheesta niin, että muita hirvittää. Yksi asia, joka tekee kuitenkin suurimman eron intro- ja ekstrovertin välillä on seuran vaikutus yksilön energiatasoihin: ekstrovertilla seura tuo energiaa, introvertilta se vie sitä. Introverttikin voi siis olla täysillä mukana sosiaalisessa hulinassa - mutta vain tietyn aikaa. Introvertti tarvitsee myös omaa aikaa ladatakseen akkujaan.

Yhteiskunta ja yhteiskunnan normit

Yhteiskuntamme kertoo meille pienestä pitäen, kuinka tulisi uskaltaa olla äänessä ja vallata oma tilansa maailmasta - jottei vain tulisi tallotuksi. Koska edellisen kappaleen suppea stereotypinen käsitys puristaa koko introverttiyden käsitteen yhteen tiettyyn ihmistyyppiin, eihän tässäkään voida mennä kuin metsään ja pahasti. 

Maailma tarvitsee erilaisia ihmisiä - myös introverttejä. Introvertit eivät ole ehkä kovinmpia puhujia, mutta usein sitäkin kovempia ajattelijoita. Jossain töissä se rauhallinen luonne ja harkitseva päätöksenteko saattaa olla jopa valttikortti. Miksi silti tuntuu, että joka toisessa työpaikkailmoituksessa etsitään ''ekstroverttiä''? Miksi silti tuntuu, että tietyt pahoja asioita tehneet ihmiset kategorisoidaan heti ''introverteiksi''? 

Se, miltä näyttää ulospäin ei kerro, oletko intro- vai ekstrovertti.

Introvertillä ei ole koskaan tylsää

Kuten arvata saattaa, olen itse hyvinkin ylpeä introvertti. Omistan myös toki ekstrovertin piirteitä, mutta ennen kaikkea rakastan ja tarvitsen myös omaa rauhaa. Saatan vaikuttaa ulospäin todella sosiaaliselta ja menevältä persoonalta --> eli täydeltä ekstrovertiltä? En kuitenkaan koskaan luokittelisi itseäni tuohon kategoriaan, koska sosiaalisuus on minulle henkilökohtaisesti todella kuluttavaa. Nautin siitä, mutta se vie voimiani. 

On myös kirjoitettu, ettei introvertti koskaan tylsisty. Tämä on aivan totta. 

''Introvertin rankaiseminen yksinäisyydellä on kuin yrittäisi hukuttaa kalan.''

Yksinolo ei ole sama kuin yksinäisyys. Vaikka olisin yksin, en tunne yksinäisyyttä. Nautin omasta seurastani, koska erilaisia pohdittavia asioita löytyy aina. 

Miten oivalsin olevani introvertti?

En ole oikeastaan koskaan syvemmin miettinyt asiaa, mutta luettuani kirjan Introvertit - työpaikan hiljainen vallankumous (Linus Jonkman, 2015) kaikki palaset vain loksahtivat kohdalleen. Ennen ajattelin toki päällisin puolin olevani yhteiskunnan normien sisään kuuluva ekstrovertti. 

Vaikka ihmiset toimivat useinkin hyvin kummallisesti, on kyllä hemmetin hienoa oppia ymmärtämään joitakin omia toimintojaan tuollaisten persoonallisuuksia käsittelevien opusten kautta. Suosittelen lämpimästi muillekkin. Tulee sellainen kevyempi olo. 

Yhteenveto ekstroverteille (otteita ym. kirjasta):

-Introvertit eivät juurikaan samaistu ryhmiin, joten muodostamme mielipiteemme ja näkemyksemme itsenäisesti.

-Muut saattavat pitää introverttejä jähmeinä ja tunteettomina. Pinnan alla introvertit ovat kuitenkin hyvin tunteellisia. Yleensä olemme herkempiä ja neuroottisempia kuin ekstrovertit, joten loukkaukset saattavat kaihertaa mieltämme pitkään. 

-Introversio on sisäsyntyistä, eikä piirrettä voi muuttaa. Sosiaalisuutta voi harjoitella, mutta introversioon sinänsä ei voi vaikuttaa. 

- Introvertit vihaavat small talkia, puhumista ilman oikeaa asiaa. Me rakastamme syvällisiä keskusteluja oikeista asioista oikeiden ihmisten kanssa. 

-Kun introvertti kuuntelee kiinnostuneena, hän saattaa näyttää siltä kuin olisi ilmeettömässä shokkitilassa.

-Vaikka introvertti olisi hiljaa, ei se tarkoita, ettei hänellä olisi sanottavaa. 

-Älä kuvittelekkaan, että introvertin ja ekstrovertin tunnistaisi ulkonäöstä. Todellisen persoonallisuuden saa selville vasta, kun tuntee ihmisen niin hyvin, että tietää miten hän rentoutuu.

KUMPI SINÄ OLET?

Moni valehtelee itselleen vuosia ja vuosia - ehkä jopa koko elämänsä olevansa ekstrovertti: sellainen sosiaalisten tilanteiden pikakiitäjä, joka ravaa juhlasta ja kissanristiäisistä maailman laidan kautta lähes avaruuten asti. Elämäntavassa ei ole sinänsä mitään väärää, mutta entä jos se tuppaakin riistämään enemmän energiaa kuin mitä se antaa? 

Tiedätkö itse oletko enemmän intro- vai ekstrovertti (tai miksei välimuotona toimiva ambivertti)? Entä herättikö postaus jotain uusia ajatuksia sinussa: avasiko se introversion määritelmää, tai tuliko yllätyksenä, että kerroin itse kuuluvani kyseiseen kategoriaan?

TEHKÄÄ SITÄ MIKÄ ON TEISTÄ KIVAA

#sanailut

Haluisitteko videon aiheesta? Musta tuntuu, että mulla olisi tästä hirveesti asiaa... 

Never say never

“Thousands of candles can be lighted from a

 single candle, and the life of the candle will not

be shortened. Happiness never decreases by being
 

shared.”

-Buddha

Kiitos.

Mulla oli siis  lakitus ja ylioppilasjuhlat viikonloppuna, ja haluan ehdottomasti vielä uudestaan kiittää kaikkia teitä ihania ihmisiä, jotka mulle onnitteluja toitte.  Tuli sellainen onnellisuuden yliannostus.

Mulle itselle tuntuu aina hassulta, kun porukka tulee ''juhlimaan mua'', koska en tälläkään kertaa kokenut että olisin tehnyt mitään kovin kummallista - sainhan mä taas vaan yhden koulun päätökseen. Enkä vain voi uskoa, että oon saanut haalittua ympärilleni noin mahtavaa populaa... Oli niiiiin superihanaa nähdä niitä ihmisiä, jotka oikeasti merkkaavat elämässä. Kiitos että tulitte, kiitos että olette. <3

Uskokaa tai älkää, hauskaa oli myös pitää puhe lakituustilaisuudessa! En olisi koskaan uskonut sanovani näin (tai tekeväni mitään tuollaista!), mutta niin siinä vain pääsi käymään. Ehkä mustakin tulee vielä joku päivä joku hyvä puhuja-ihminen.

Jaarittelin puheessani muutamia pätkiä myös muutoksesta, ja ajattelin edellisen postauksen teemaa jatkaen kirjata asioita, joita olen joskus vihannut, mutta joista nykyään pidän (tai joita edes siedän). Siis never say never -tyylillä...

1. yleisölle puhuminen
Tästä jo mainitsinkin hieman... Enkä oikeastaan tiedä missä vaiheessa tää on muuttunut. Pikkuhiljaa, varmaan iän ja kokemuksen myötä. Ennen jännitti ja pelotti, nykyään tunnetta voisi ehkä kuvailla innostukseksi jännityksellä maustettuna.

2. jooga
Mä muistan, kuinka vielä ehkä vuosikin sitten vannoin, etten koske joogaan enää pitkällä tikullakaan. Mulla oli tosi huonoja kokemuksia (koululiikunnasta), koska jooga tuntui tylsältä ja toisaalta kovin väkinäiseltä (kun hengityksestä ei ollut puhettakaan, mähän en sitten hengittänyt - ja lopputulemana kaikissa asennoissa oli lievästi sanottuna epämukavaa hengata). Nykyään jooga on tietynlainen henkireikä, oman rauhan ottamista ihan kalenterista.

3. kookos (makuna)
Vihasin lapsena kookosta. Kiinnostus ''puhtaampaa'' ruokaa kohti ajoi kuitenkin kokeilemaan kookostuotteita omissa ruuissa, ja nyt kaapista löytyy niin kookosöljyä, -maitoa kuin -kermaakin! Sopii to-del-la moniin ruokiin, niin makeisiin kuin suolaisiinkin, suosittelen!

4. vaaleanpunainen
En vieläkään ole mikään prinsessaihminen tai roosa-fani, mutta pakko myöntää, että onhan se ihan soma väri.

Tää ei silti tosiaan tarkoita, että valitsisin ikinä sen värisiä vaatteita/tavaroita käyttööni, jos vaihtoehtoja on tarjolla :D

5. joululaulut
Ovat ihania! Kuinka oonkaan voinut olla pitämättä?