CVI Budapest 2016 & ekat ulkomaankisat sennuna

*Niisk*

Hei kanssakulkijat!

*köh* *niisk*

Meitsi täällä pienen flunssan kourissa teikäläisille rustailee. Toivottavasti ootte pysyneet itse vähän terveempinä, ja pystyneet nauttimaan noista upeista säistä, joita luontoäiti on meille suonut. Kerron tässä tulevassa postauksessa lyhykäisen tarinan tämän vuoden Budapestin reissusta, joka alkoi viime keskiviikkona ja päättyi seuraavana, eli tämän viikon, maanantaina.

Lähdin reissuun sekalaisessa mielentilassa. Toisaalta oli mahtava fiilis, koska edellisen viikon kisat olivat menneet hyvin. Toisaalta taas olisi vain halunnut jäädä vielä treenailemaan, koska ''ei ollut valmis''... Mutta täytynee muistaa, ettei kukaan ole. Siis valmis. Koskaan.

Päätimme viettää matalan budjetin reissua asumalla seitsemän euron päivämaksun hostellissa, tekemällä itse ruokamme ja venyttämällä muutenkin penniä erinäisissä tilanteissa... Mikä loppupeleissä sujui ihan kiitettävästi! Tarkoitus yrittää pitää sama linja myös tulevissa kilpailuissa, koska niitä on tässä nyt tosiaan tulossa...

Palataanpas kuitenkin taas oleelliseen, eli vikellykseen. Saapumispäivänämme ei tallilla vielä ollut oikeastaan elämää, joten oikean kertomuksen aloitankin vasta torstaista.

Torstai:

Päivä, jolloin piti etsiä käsiinsä hevonen - ja mielellään sen juoksuttaja, jännittää vet check, letittää hevonen (tai yrittää pitää se paikoillaan kun neljä ihmistä roikkuu sen harjassa...), moikkailla tuttuja, katsella muiden treenejä ja illalla vihdoin treenata itsekin. Treeneistä jäi tosi hyvä fiilis ja hevosenahan tuolla kisoissa toimi jo viime vuodesta tuttu - ja ihana - Cosmos. Samalla hevosella kanssamme kilpaili myös yksi unkarilainen junnutyttö, Julia, joka oli kyllä niiiiiiin symppis persoona! Se on jotenkin hauskaa, kuinka ystävällisiä muutenkin kaikki unkarilaiset vikeltäjäihmiset ovat suomalaisia vikeltäjäihmisiä kohtaan... Mutta ehkä se juontaa juurensa sieltä sukukielisyydestä? :D

Perjantai:

Päivä, jolloin aamulla laittauduttiin periksiä varten ja kiidettiin kisapaikalle heiluttamaan suomenlippua muiden suomalaisten suoritusten ajaksi. Itse olin ennen omaa suoritustani aivan turhan ajoissa, minkä takia koko verkka vähän lässähti käsiin. Itse periksissä paljon tyhmiä virheitä (perusistunnassa jalat vaahtiksessa, polvivaaka lysyssä, myllyn istunta heiluu, saksissa jalkojen tiputus ja seisonnassa notkoselkä) + saksien toisen osan romahdus toi paljon vähennyksiä. Fiilis oli kaikesta huolimatta kuitenkin ihan hyvä, sillä koko kisapaikan yleinen fiilis on Budapestissa usein kovin kannustava. Pisteitä periksistä taisi tulla 6.3, mikä oli aikamoinen shokki. En kuitenkaan koe, että ne aivan noin huonot olivat...

Lauantai:

Päivä, jolloin piti jännittää aivan sairaasti. Aamulla hengailimme hostellilla ja väkersimme taas vuorottain toistemme hiuksia ja naamoja valmiiksi. Tämän jälkeen lähdimme tummien pilvien saattelemana kisapaikalle jännittämään muiden kyyrejä. Vaikka luokkani alkoi suhteellisen aikaisin, olin taas verkassa liian ajoissa. On todella ärsyttävää vain odotella - melkein helpompi olisi juosta suoraan sängystä areenalle. Kyyrini verkassa olin aivan paniikissa, eikä mikään oikestaan onnistunut. En tiennyt miksi kaikki meni mönkään, mutta tipuin verkassa ehkä kolmesti, minkä jälkeen oli hankalaa saada rauhallista otetta enää tekemiseen. Ensimmäinen kyyrini muistutti yhdellä sanalla kuvailtuna lähinnä selviytymistaistelua... Ei niinkään hevosen, vaan itseni kanssa. Noh, ei kuitenkaan kannattanut toisestakaan suorituksesta masentua, sillä muilla suomalaisilla näytti ainakin osittain sujuvan vähän paremmin. On aivan sairaan siistiä nähdä, kun joku toverivikeltäjä onnistuu suorituksessaan hyvin. On kiva voida iloita myös toisten puolesta.

Lauantai-iltana kävimme myös aivan kummallisessa ravintolassa! Kävelimme Budapestin reunamilta lähemmäs keskustaa ja päädyimme syömään ravintolaan nimeltä Kajahu. Sisään astuttuamme näimme paljon pöytiä, joihin oli ikäänkuin upotettu tabletti sisään... Pöydän alta löytyi myös hiiri, jolla näytön kursoria ohjailtiin. Tällä koneella valitsimme ruokamme ja juomamme, jotka myöhemmin vedimme ''ostoskoriin''. Vajaan vartin päästä ruuat tarjoiltiin pöytiin. Huhhuh, tämäkö on tulevaisuus? Huisia.

Sunnuntai:

Finaalipäivä. Päivä, jolloin oli tehtävä hyvä kyyri. Taas jännättiin ja kannustettiin muiden viklaajien suorituksia. Oman verkkani tajusin vihdoin ajoittaa hieman myöhempään, minkä uskon vaikuttaneen koko tekemisen laatuun positiivisesti. Budapestissa on kuitenkin aina se hyvä puoli. että lyhytkin verkka riittää korkeiden (''korkeiden''...) lämpötilojen ansiosta lämpäämään lihakset hyvin. Edellisen päivän pakokauhusta ei verkan jälkeen ollut tietoakaan. Kävin selässä vain kaksi kertaa, mikä riitti mainiosti. Kaikki oli mennyt hyvin ja mieli oli kovin levollinen, Kun juoksin sisälle, olin aidosti iloinen, mikä ehkä näkyi myös ulospäin. Sain myös tuolla sisäänjuoksulla tehtyä ihan kelvollisen kyyrin, mihin saatoin olla tyytyväinen. Pieni parannus oli tapahtunut myös tuomareiden silmissä, kun pisteet nousivat 6,4 --> 7,1. Kokonaispisteet olivat näin ollen 6,6 & olin sijalla 5./7.

Ensimmäisen kierroksen keskinkertaisten suoritusten takia en saanut kvaaleja kolmostasolle, mikä tarkoittaa ainakin Belgiassa vielä kakkostason kisoja (=ei teknistä!!). Katsotaan, josko sieltä saisin ne sitten metsästettyä.

Viikonlopun tägit: #ruokavammaiset #Hetannaamakarvat #sponsorihakemukset #terapiaryhmä

Ja tosiaan, huomenna mennään taas, Belgiaan. Toivottakaa onnea ja pitäkää peukut pystyssä!


*niisk*

kisoja ja kriisejä toistensa jälkeen

....AUUUUUUUUU....

 Hei ihmisyydet!

Viime viikonloppuna mulla oli siis kahden lajin kilpailuja (vikellys + tanvo), joista molemmat suoriutuivat omalla painollaan hyvien ja huonojen hetkiensä kanssa. Nyt haluaisin kirjoittaa maat ja mannut noista kisailuista ja fiiliksistä siellä, mutta pakko ikäväkseni ilmoittaa, että en vain ehdi. Pitää vielä tehdä ties mitä yhteyshenkilövelvollisuuksia, kahta ainetutkielmaa sekä pakkailuja... tämän illan aikana. 

Halusin kuitenkin tulla ilmoittamaan, että pukukriisikin selvisi ja sain kuin sainkin pukuni lauantaiksi. Suuri kiitos vielä urhoolliselle Venlalle, joka sen kävi minulle hakemassa. 

Elämäni on nyt samaa sarjaa huoneeni kanssa: kaaos. Tuntuu, että elän kovinkin suuria suhdannevaihteluita tasapainoillessani jossain kriisien ja kilpailujen välimaastossa. On ollut kuulkaas vasta kahdet kisat ja on jo ollut ties mitä kriisejä! On ollut pukukriisiä, hevoskriisiä, itsetuntokriisiä, valmentamiskriisiä, varauskriisiä, identiteettikriisiä ja tänään oli vuorossa hevoskriisi part 247, sekä yleinen pakkauskriisi. 

Huomenna lähdetään Budapestiin taas kisailemaan vanhalla tutulla kaavalla. Toivottakaa onnea ja menestystä! Näiden jälkeen vuorossa Belgia, Ypäjä, Sala... Ei ainakaan kisarutiini ihan hevillä huku?

Kiitos kuvista Nella!

Yritän palailla kirjailemaan tuloksia ja fiiliksiä mahdollisimman pian, luultavasti tismalleen viikon kuluttua. Pysykää kuulolla!

Pienimuotoista paniikkia havaittavissa

Älkää ihmetelkö, jos kisaan lauantaina alasti. 

Tarinan opetus

Loppu hyvin, tai ainakin paremmin.

Kirjoitin tämän viikon alussa aiheesta, joka oli kaivellut mua jo pidemmän aikaa. Aiheesta, josta olisi voinut kirjoitella jo kuukauden päivät takaperin. Puhun tässä yhteydessä nyt tiistain postauksen loppupäästä, siitä avautumisesta. 

Tämä oli jälleen yksi niistä aihepiireistä, mistä en ehkä niin mielelläni postaile. Miksi? Koska tiedän varsin hyvin, kuinka monet nuoret urheilijanalut tätäkin blogia lueskelevat. Yritän kuitenkin muistaa, että motivoinnin ja inspiraation lisäksi tämä blogi on mun tapani yrittää availla mun omia ajatussolmujani. Kirjoittamalla mä hahmotan paremmin sen, mistä on ehkä hankala puhua. Kirjoittaminen on mulle ensimmäinen askel asioiden käsittelyyn - kuten oli tässäkin tilanteessa.

Henkilökohtaisesti mun on aina tosi vaikea konkreettisesti puhua toisille mun ajatuksistani tai ongelmistani (/''ongelmistani'') - ihan vaan, koska tuntuu, etten löydä sanoja - tai niitä oikeita sanoja. Kävi kuitenkin niin, että eilen treenien jälkeen jäin about tunniksi juttelemaan mun koutsini kanssa näistä asioista, mistä nyt viimeksi kirjoittelin... Ja kiva kai se on myöntää, että olihan tuolle puimiselle tarpeensa. 

Se on kyllä jännittävää, kuinka asiat tajuaa vasta silloin, kun ne oikeasti sanoo ääneen. Siksi ehkä se puhuminen onkin niin hankalaa - eihän kukaan halua myöntää mahdollisesti virheellistä ajatusmalliansa? Sen myöntäminen kuitenkin keventää ja valaisee kummasti. 

Mutta pitäähän sekin myöntää, että on tää urheileminen vaikeaa. Mitä korkeammalla tasolla treenataan ja kisataan, sitä suuremmaksi psyykkinen kuorma kasvaa. Mitä paremmaksi urheilija taidollisesti (ja fyysisesti) kehittyy, sitä suuremmaksi psyykkisen hyvinvoinnin tarve kasvaa. Täytyy taas muistaa, että urheilijat ovat kuitenkin aina kovin yksilöllisiä (No oho, Sherlock!), ja kaikilla psyykkinen hyvinvointi (tai -pahoinvointi) voi ilmetä aivan eri tavoin. Toisilla kärsii treenaaminen, toiset alisuoriutuvat usein kilpailuissa ja joillain saattaa hajota pää ihan vaan yksityiselämän takia. Yksi on kuitenkin varmaa: ei se ongelma itsestään häviä. Mikäli siis koet, että sulla on vaikeuksia käsitellä jotain (urheilu)elämäsi osa-aluetta, niin yritä kertoa siitä jollekkin. Ajatus siitä, että puhuminen auttaa, on ehkä oikeasti totta. 

MÄ OON OLLU NÄIN SÖPÖ. (2011)

Mulla on aivan järjettömästi vielä asioita, joita mun pitää yrittää itselleni vielä selvittää. On paljon asioita, joita mun pitää yrittää käydä läpi. Tämä oli kuitenkin hyvä alku. 

Kirjoitan myös vaikeista asioista, koska niistä kirjoittaminen auttaa mua. Kirjoitan myös vaikeista hetkistä, koska usein en ole niiden kanssa yksin. Kirjoitan vaikeista aiheista, koska niiden vaikeuksien kautta voin näyttää muille, että ei se munkaan elämä ole pelkkää ruusuilla tanssimista - ja että kaikesta voi selvitä.

Mutta ennen kaikkea kirjoitan näistä sen takia, että voisin ehkä joskus itse olla se ihminen, joka voi auttaa jotakuta toista. 

c Emmi Kähkönen, Ystäväni hevonen 2015

Mulla menee jälleen siis paremmin. Yritän ottaa aika iisisti nyt elämäni kanssa ilman turhia paineita.

Koulussa on kivaa ja vikellys sujuu ihan odotuksien mukaan. Kyllä se tästä.. :D

Viikon 15 sanailut

Muistakaa nauttia itsestäänselvyyksistä.

Säästä, yhdessäolosta, urheilusta, hetkistä, ruuasta, opiskelusta, rakkaudesta, hymystä ja hyvinvoinnista.

Älkää koskaan antako pimeyden sokaista. Pienistä jutuista syntyy suuria puroja, jotka voivat antaa paljon iloa ja valoa elämään - mutta vain, jos niille vain antaa mahdollisuuden.

Urheilijat, tarvitsen apuanne.

Hei ystäväiset.

Tai, no jos siellä ei ole ketään, niin ehkä morjenstelen itsekseni. 

Yritetään kuitenkin. Urheilupuolella mua on jo pienen tovin vaivannut pieni suuri pulma, johon ajattelin kysellä neuvoja täältä internetin ihmeellisestä maailmasta. (Etu)reidet ovat aina olleet heikoin lenkki mun voimatasoissani, mutta nykyään en oikeasti tiedä pitäisikö itkeä vai nauraa. Jalat menevät hapoille aivan naurettavan nopeasti ja helposti (tyyliin arkipyöräilystä), eivätkä palaudu normaaliin tahtiin. Saattaa mennä helposti viikko, että kävellessä voi jo joustaa. Enkä tässä nyt puhu hullusta jalkatreenistä, vaan tosiaan jostain aivan arkisesta liikunnasta... Tuntuu myös, että onnistun jännittämään näitä nimenomaisia etureisiä myös liikkeissä, joiden pääasiallinen lihastyö pitäisi tapahtua jossain aivan muualla. 

Onko kellään ollut vastaavia ongelmia - tai osaisiko joku kertoa, mistä moinen mahtaa johtua? Ärsyttää, kun kuitenkin aktiivisesti on jalkojakin yrittänyt kehittää & nyt tuntuu, kuin ei olisi ikänä urheillut... 

Vikellykseen tuo ei ole suoranaisesti vaikuttanut, mutta kaikennäköiseen muuhun urheilun harrastamiseen kyllä (-> mikä pitkällä tähtäimellä vaikuttaa vikellykseen). Toisaalta, enpähän ole vikeltänytkään niin useasti tässä vähään aikaan. 

Kuvituskuva. Ypäjä 2014(?)

Mua on vähän itse asiassa ahdistanut koko ajatus omista vikellystreeneistäni. Mulla on sellainen tunne, ettei sillä ole oikeastaan väliä, mitä siellä treeneissä teen. Mulla on ollut sellainen tunne, ettei ketään kiinnosta. Mulla on ollut sellainen tunne, etten tee tarpeeksi - etten ole tarpeeksi. 

Mä olen urheilijana tosi riippuvainen auktoriteeteista, joilla on uskoa muhun. Oikeastaan, kaikki mun treeni on aina perustunut jonkun muun tyytyväisyydelle. Mä olen tyytyväinen, jos voin tehdä valmentajani tyytyväiseksi. Koko mun treenihistoriani ja -menestykseni perustuu siis pääasiassa vaan ajatukselle muiden miellyttämisestä. Tuo ajatus ei kuitenkaan häiritse mua yhtään, sillä mun persoonaan kuuluu kiinteästi sellainen muiden miellyttämisen tarve. Jos voin tehdä jonkun iloiseksi, olen sitä itsekin. 

Olen tässä suhteessa aika herkkä, sillä jos tunnen ettei muhun uskota, en osaa uskoa niin itsekään. Jos tunnen, ettei treenilläni ole kellekkään muulle väliä (= en voi tehdä ketään täysin tyytyväiseksi), niin koko treenaaminen on oikeastaan mulle turhaa. 

Mä en ole koskaan tosissani treenannut vain itseäni varten.

Ajatus itsensä kehittämisestä ''vain itseäni varten'' on mulle yhtä tyhjän kanssa. Jos en voi urheilla jollekkin, en koe sitä mielekkääksi. Satunnaisin väliajoin leikittelenkin ajatuksella, että ehkäpä mun pitäisi vain valmennella. Siinä koen itseni aina tärkeäksi ja tarpeelliseksi.

... Onneksi ajatus uusista puvuista antaa vähän jaksamista tulevaan neljän viikonlopun kisaputkeen. 

Pahoittelen vuodatusta. Mutta hei toverit, mikäli osaatte auttaa ongelmassani, niin please auttakaa. 

Ihanimmat kommentit kautta aikain

Heipähei.

Otsikko kertonee tarpeeksi. Tässä lievästi yli kymmenen ihaninta, vaikuttavinta, koskettavinta, kauneinta tai muuten vain superinta kommenttia koko blogihistoriani aikana. Ette ehkä usko, mutta teidän sananne oikeasti merkkaavat mulle jotain. Teidän takia mä kirjoitan.

 Luin satoja ja satoja kommentteja läpi tätä postausta varten, eikä ollut todellakaan helppoa karsia näitä kolmeatoista kommenttia mukaan. Joukossa oli myös teidän henkilökohtaisia tarinoitanne erilaisista vaikeuksista, joista kaikkia en uskaltanut tähän juurikin tuon henkilökohtaisuuden takia ottaa. Voin kuitenkin kertoa, että kaikki kommentit varsinkin ulkonäköpostaukseen liittyen olivat ja ovat yhä minulle tärkeitä. <3

Kolme vuotta sitten kommenttiboksiini ilmestyi toisenlainen tarina, jonka tiesin tuosta hetkestä lähtien haluavani jakaa:

''Asiaa puhut! Oon jotenki kateelline sulle :( itse tajusin ton koulu asian ja muutkin vähän liian myöhään.. Mutta jos joku sattuisi nyt tämän minun kommentin lukemaan niin kerron lyhyesti mutta ytimekkäästi.. Vuos sitten ysiluokalla yhteishakua tehdessä ymmärsin et mul ei oo tulevaisuutta jos mä en nyt muutu, mulla oli 6 nelosvarotusta, mutta emmä ennen ymmärtäny että se haittais - kun aina oon kaiken saanut mitä oon halunnut.. Pääsin luokalta mutta en saanut opiskelu paikkaa elämä lähti käsist, ja tän seurauksena asun tätä nykyään perhekodissa, ilman koulu paikkaa, ilman omia rakastavia vanhempia, joita en koskaan osannut kunnioittaa ... vaan se oli aina "minä haluan ja minä saan". Vaan eipä oo enään! Minä haluan kotiin, minä haluan opiskelu paikan, minä haluan elämisen arvoisen elämän, mutta ei. Nyt vastaus on EI. Kun kohtasin todellisuuden - että joskus vastaus on ei - niin mä jotenkin putosin ja korkeelta.. Mä tiedän että on monia jotka on samassa tilanteessa että koulu ei kiinnosta nyt, mutta minä tiedän että jälkeenpäin se kaduttaa, joten ottakaa itteänne niskasta kiinni ennen kuin on liian myöhäistä! Ja jos joku "kaiken aina saanut" lukee tätä, niin toivottavasti ymmärtää että aina ei saa mitä haluaa, vaan joskus vastaus on ei. Mutta Heta kiitos tästä postauksesta ja voin sanoa että sulla tulee upea tulevaisuus !''

Mä toivon, että tän kommentin lähettäjällä menee nyt, kolme vuotta myöhemmin, hyvin, ja että tämän kommentin syvin ajatus tavoittaa mahdollisimman monta nuorta opiskelijaa. 

''Tarinakommenttien'' lisäksi saan kiitoskommentteja aurinkoisesta asenteestani ja värikkäästä kielellisestä ilmaisusta, jotka auttavat jaksamaan läpi harmaan arjen. :)

Ja yhdet ehdottomasti ihanimmista kommenteista ovat usein niitä, joissa lukija kertoo jonkin tietyn postauksen säväyttäneen - niin paljon, että on alkanut ajatella asioita uudesta kulmasta. 

Sitten on tietysti niitä kommentteja, jotka tavalla tai toisella saavat hymyilemään.

Herkkä
Elämänviisas
Taistelija
Aito
Iloinen
Lahjakas
Uskottava
Ajattelevainen

= Hetailua

Mä haluan kiittää jokaisesta kommentistanne, jonka olette joskus tänne jättäneet - tai jonka tulette mahdollisesti jättämään tulevaisuudessa. Koska nykyaikana kaikkein kalleinta tuntuu olevan aika, pohtikaa toki, miten haluatte sen käyttää. Toivon, että voin yhä jatkossakin tarjota mahdollisimman monelle vertaistukea, neuvoja, motivaatiota, inspiraatiota ja uusia näkökulmia eri aiheisiin. Toivon, että voin tulevaisuudessakin piristää päiviänne ja antaa jokaiselle jotakin.

Kertokaa vaan, mistä haluatte lukea.

Vielä kerran, kiitos. Sydämeni sulaa.