Toivepostaus: Miten selättää pelko?

Moi!

Yksi hyvinkin lahjakas vikeltäjän alku kyseli multa taannoin, josko voisin kirjoittaa postauksen yllä seisovasta aiheesta. Kyseinen pelko liittyi konkreettisesti yhteen tiettyyn liikeeseen lajissamme, mutta halusin kuitenkin pohtia aihetta vähän laajemmalta alueelta. Meitä on täällä Suomenkin kamaralla aika monta yksilöä tallustelemassa - ja niin on muuten niitä erilaisia pelkojakin. Halusin tässä postauksessa ottaa kantaa niihin vähän lievempiin pelkotiloihin, en niinkään vakavan tason fobioihin - koko sisältöhän kuitenkin perustuu vain omiin näkemyksiini ja kokemuksiini aiheesta. 

Erilaisia pelkoja löytyy maailmasta varmasti jopa enemmän kuin ihmisiä. Kaikilla meillä on eri tasoisia pelkoja, joita kohtaamme lähes joka päivä. Pelko voi liittyä kiinteästi johonkin esineeseen tai tilaan (ahtaan/pimeän paikan kammo), tai koskea esimerkiksi jotakin tapahtumaa (epäonnistumisen pelko, itsensä satuttamisen pelko).

Pelkotilat voivat olla lyhyt- tai pitkäkestoisia. Oli kyseessä sitten äkillinen säikähdystilanne tai pidempään jatkunut on/off-pelko, voi se saada aikaan hyvinkin suurta pahaa mieltä ja ahdistusta. Tiedät varsin hyvin, että jotain pitäisi saada tehdyksi - olisi pitänyt saada jo aikoja sitten -, mutta et vain kykene kokoamaan itseäsi suorittamaan ko. tehtävää. Kuten ehkä pari minut tuntevaa varsin hyvin tietää, itselleni eräänlaiset esiintymistilanteet ovat tuottaneet rutkasti ahdistusta takavuosina. Enää ei ehkä varsinaisesta pelosta voida puhua, koska edistystä on siinäkin suhteessa saavutettu (jes!), mutta edelleen olen puhe-esitelmissä (, jotka eivät koske vikellystä tavalla tai toisella) hyvin poissa mukavuusalueeltani.

Ensimmäinen askel kohti pelotonta päivää on varmasti pelon tunnistaminen ja myöntäminen itselleen; ajatus, että haluaa muuttaa jotakin. Ajatus siitä, ettei suostu elämään tämän pelon rajoittamaa elämää. Ajatus siitä, että pelon voittaneena elämään olisi mahdollista saada jotakin lisää.

Seuraavana oman kammon tunnistuksen jälkeen voi miettiä, että mistäköhän tämä juontaa juurensa? Lähes kaikki pelkomme ovat saaneet alkunsa jostain lievästi traumaattisesta tapahtumasta menneisyydessä. Esimerkkinä itse pelkäsin ajaa pitkään autolla, koska olin pienenä itse jäänyt auton alle. Myös uudet asiat pelottavat, koska emme tiedä tapahtumien tulevaa kulkua. Tavallaan on aika hassuakin pelätä turhaan. Mikäli olosuhteet ovat kunnossa, voit esittää itsellesi järkevän kysymyksen: Mitä pahaa tässä voi oikeasti tapahtua? Voit laittaa listalle pelon plussat ja miinukset: mitä hyvää ja huonoa pelkäämisessä on & mitä positiivisia tai negatiivisia seurauksia pelon tyrmäämisellä voi olla?

Jotta jokainen voi edetä kohti oman pelkonsa voittamista, täytyy omat heikkoutensa tunnistaa. Jotta voi alkaa elää toisenlaista elämää, on toimintatapojaan pakko muuttaa. Kuten lauantain urheilufoorumista opin, ei ole järkeä tehdä vääriä asioita erinomaisesti. Kannattaa pyrkiä tekemään oikeita asioita hyvin - tai edes kohtalaisesti. 

Viimeinen steppi pelin voittoon on ehdottomasti oman motivaatiotekijän löytäminen. Mieti, mikä asia buustaa sinua elämässä eteenpäin. Mistä saat motivaatiota ja halua voittaa pelkosi? Oma motivaatiotekijä voi olla onnistumisen ilo, muiden tsemppi tai ylipäätään kehitys matkan varrella. Minulla suurin motivaatiotekijä varsinkin urheilussa ovat ehdottomasti olleet muut ihmiset. Silloinkin, kun en itse ole uskonut itseeni, ovat he sen tehneet. Olette korvaamattomia, kiitos.

 Koska muut uskovat sinuun, miksi ihmeessä et itse sitä tekisi? Muista, että aina on olemassa joku, joka uskoo sinuun. Minä uskon sinuun. 

Sit vaan heität sen ylianalysoinnin romukoppaan ja teet sen. Sä pystyt siihen kyllä.

Kannustan käyttämään aivoja ja luovuutta

Terve taas kaunokaiset ja komeudet.

Kun pimeys on vallannut ulkoilman, on helppoa käpertyä kuuman kaakaokupin kanssa sängyn nurkkaan kirjoittelemaan postausta. Mä vitsailin eilen ystäväni kanssa siitä, kuinka voisin tehdä postauksia museokäynneistä ja taiteesta... Eihän kukaan nuori oikeasti käy museoissa?!

Eilinen päiväni kuitenkin täyttyi taiteesta, sillä osana koulumme projektiviikkoa kävimme Helsingin taidemuseossa sekä Kiasmassa. En ole koskaan ennen ollut taidemuseossa, ja ajatuskin koko reissusta laittoi haukotuttamaan... Jani Leinosen näyttely Kiasmassa kuitenkin mullisti stereotyyppisen ajatusmaailmani. Taidehan voi olla nerokasta ja helposti ymmärrettävää... Yksinkertaista, mutta upeaa. Näyttely oli rakennettu erilaisten brändien ympärille ja herätteli katselijaa kyseenalaistamaan nykyajan kieroutunutta maailmankuvaa. Onko oikein, että kodittomuus on rikos? Miksi ajattelemme, että tottelemattomuus on pahasta, jos kaikki maailman suurimmat ongelmat (sodat, orjuus, kansanmurhat) johtuvatkin tottelevaisuudesta - eivät tottelemattomuudesta?

Suosittelen käymään näyttelyssä, vaikka et kokisikaan erityisemmin pitäväsi mistään taiteesta tai museoista. Minusta on hienoa, että tuo näyttely oikein käskee ihmisiä ajattelemaan, käyttämään omia aivojansa. Leinosella oli hienoja keinoja kertoa asiansa - ja sehän tiedetään, että kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa. 

Kuvien suuresta voimasta puhuttiin myös eilisessä Yle Teeman dokumentissa Pilapiirtäjät demokratian etulinjassa. Pähkinänkuoressa dokumentti käsitteli sananvapautta - ja sen puutetta - eri puolilla maailmaa. Pilapiirtäjien ammatti on naurun keinoin taistella demokratian ja hyvien arvojen puolesta. Ammattia on kuitenkin vaikeaa toteuttaa maissa, joissa sensuuri on suurta: kun ei voi kritisoida päättäjiä, päätöksiä tai muita asiota demokratian tiellä, miten se voisi koskaan toteutua? Päättäjät kuitenkin haluavat hillitä piirrosten levikkiä, koska kynä voi olla miekkaakin mahtavampi.

Dokumentti laittoi ajattelemaan paljon asioita; esimerkiksi kuinka helppoa onkaan elää Suomessa. Vaikka täällä onkin pimeää, kylmä ja ahdistaa, voimme sanoa nauttivamme sananvapaudesta täysin siemauksin. On ihana tietää, että on vapaus puhua ja kirjoittaa, vapaus ilmaista itseään. 

Itsensä ilmaisu on kansalaisoikeus ja kannustan nauttimaan siitä. Tehkää asioita, joissa voitte oikeasti päästä itsenne valloilleen. Ei ole niin väliä keräiletkö postimerkkejä, valokuvaatko, kokkaatko vai askarteletko - vain sillä on väliä, että teet jotakin, jossa pääset käyttämään luovuuttasi. Kuten olen jo aikaisemminkin jossain postauksessa maininnut, löytyy jokaisesta persoonasta se luovakin puoli. Jokaisen pitää vain löytää se. 

Itselleni on aina ollut vähän vaikeaa puhua, mutta helppo kirjoittaa. Aina jos ahdistus meinaa ottaa ylivallan, avaan Bloggerista uuden sivun, jolle puran ajatuksiani. On hieno tunne, kun painava taakka harteilta tuntuu siirtyvän vähitellen tietokoneen näytölle yksittäisten sanojen kautta. Pian yksittäisistä sanoista onkin syntynyt kokonainen teksti, jonka yleensä jätän julkaisematta. On myös aikoja, kun on vaikeaa kirjoittaa. Näinä päivinä voi saman asian yrittää ilmaista kehon (=liikunnan) kautta. Suosittelen lämpimästi muillekkin, joilla on tapa saada ajatuksensa helposti solmuun. 

Onko kukaan teistä käynyt katsomassa ko. näyttelyä & jos, niin mitä piditte? Entä mitä tapoja tykkäätte käyttää itsenne ilmaisuun - vai koetteko olevanne 'lahjattomia luovuudessa'? 

vk 47: sanailua

Koska joulu on pikkuhiljaa tulossa, sanaillaas tänään teemaan sopivalla tavalla:

Jos te uskotte itseenne, niin te pystytte siihen kyllä. *tähän semmonen habaemoji* 

Meat free week

Moi.

Mä oon tän viikon osallistunut Fb:n innoittamana tapahtumaan ''Meat free week'', eli käytännössä vietellyt lihatonta* viikkoa. Lähdin kokeiluun ihan haastaakseni itseni keksimään jotain uutta, koska välillä tuppaan turvautumaan vähän liian helppoihin ratkaisuihin ruuan kanssa, mikä ei miellytä mua pidemmän päälle lainkaan. Mä haluaisin pyrkiä elämässäni syömään mahdollisimman prosessoimatonta ruokaa, ihan kuitenkin tiettyjen puitteiden rajoissa. Henkilökohtaisesti en kannata mitään ääriliikkeitä - sellainen kultainen keskitie olisi hyvä yrittää löytää kaikkien ruokajuttujenkin kanssa. 

Tää viikko on siinä suhteessa ollut ihan onnistunut, että onnistuin kokeilemaan vähän uusia ruokia ja murtamaan mun homehtuneita ruokarutiineja. En koe kasvisruokailun olevan mitenkään äärimmäisen haastavaa tätä nykyään, koska esimerkiksi kouluissa ja töissä on mahdollista saada kasvisruokaa, netti on täynnä mitä ihanempia ohjeita ja lähes jokaisen liharuoankin voi varioida kasvisversioksi, kunhan vaan osaa käyttää hieman mielikuvitusta.

Rupeanko mä nyt kokopäiväiseksi kasvissyöjäksi? Luultavasti en. Aion kuitenkin pyrkiä suosimaan kasvisruokaa enemmän täällä kotioloissakin, koska a) sen teko voi olla ihan yhtä helppoa kuin jonkun liharuoan, b) se tulee luultavasti halvemmaksi ja c) se on namnamnam. 

Mulla ei ole mitään lihansyöntiä vastaan ja varmasti tulen syömään lihaa jatkossakin. Ehkä eniten mua kasvispuolella kiehtoo kuitenkin se täysin uusi ruokamaailma: kaikki ne ruoat tai maut, joita en ole vielä kokenut. Suosittelen teitä kuitenkin haastamaan itseänne jos huomaatte kangistuvanne tiettyihin ruokakaavoihin: Mitä tekisit, jos sinun pitäisi vaikka keksiä joka päivälle vaikka viikon ajan uusi, erilainen aamupala? Kokeilu on yllättävän virkistävä, niin henkisesti kuin fyysisestikin. On hienoa tuulettaa omia ajatuksia ja tehdä jotain aivan uutta.

Tämän viikon lemppareita olivat...

-aamupala: 3 viljan puuro, pellavansiemen & marjat -sekoitus ja vadelmamehukeitto

-lounas: bataattiranskalaiset ja uunilohi pestokuorrutuksella

-välipala: banaaniletut ja pensasmustikat

-dinneri: kasviswokki

-iltapala: ruisleipä paistetulla kananmunalla ja kurkulla

*lihattomalla söin kuitenkin kalaa

Ja vaikka tämä päivä onkin perjantai 13., on se silti ollut hyvä päivä. Pidin kaverini kanssa pienen esitelmän kokonaisvaltaisesta valmennuksesta ja pienen alkujännityksen jälkeen se meni ihan hyvin! Oli ihana tajuta, että mä en kuolekkaan sielä edessä, haha :D. Koulun jälkeen sain hoidettua noita virallisempia sähköpostijuttuja ja nyt pidän sormet ristissä tulevien yhteistyökumppanien osalta. Törmäsin tänään moneen mukavaan ihmiseen ja näin paljon iloa ympärilläni - se on aika hieno tunne kun sen vain tajuaa. Miksei joskus voitaisi keskittyä niihin positiivisiin juttuihin - vaikka suomalaisia tässä ollaankin?

Jokaisessa asiassa on jotain hyvää, se pitää vain osata nähdä. :)

vk 46: sanailua

Saatte uskoa tai olla uskomatta mua.

Saatte uskoa tai olla uskomatta muhun.

Onko aitous katoava luonnonvara?

Olet aloittamassa hyvin sekavaa postausta, josta haluan pahoitella jo etukäteen. Hurraukset, jos pääset loppuun asti!

Somessa on viime päivien aikana levinnyt taudin lailla Essena O'Neillin video some-julkisuuden haittapuolista ja muusta mukavasta. Jos ette ole kyseistä klippiä katsoneet, niin näätte sen esimerkiksi täältä.

Essena puhuu videolla siitä, miten nykyaikana monet sosiaalisessa mediassa pyörivät henkilöt jäävät lukuihin koukkuun - kuinka pitää olla niitä tykkäyksiä, jakoja ja seuraajia - ja paljon. Pian mikään ei riitä, ja huomiota on saatava aina vain lisää ja lisää. Olen täysin samaa mieltä O'Neillin kanssa: nykyään huolestuttavan monen mielestä tykkäysten määrä korreloi suoraan ihmisarvon kanssa. Mutta miten ihmeessä maailmamme on päässyt tähän pisteeseen? En edes halua tietää, kuinka monen ihmisen itsetuntoon some vaikuttaa negatiivisesti.

Muistan aikoinaan ajatelleeni, että olen ihan nobody, jos niitä seuraajia tai kommentteja ei ole. Voin myös häpeissäni myöntää linkanneeni esimerkiksi blogiani Demin sivuille tyylillä ''Teen blogiarvosteluja kommentista''. Noh, eihän se pitkälle kantanut, vaikka sieltä pari seuraajaa saattoi matkaan mukaan liittyäkin. Myöhemmin olen kuitenkin ymmärtänyt, että laatu on määrää tärkeämpää - niin postauksissa, kuin lukijoissakin.

Monet Instagram-tilit muistuttavat yhä enemmän toisiaan, koska ottavat vaikutteita samoilta suosituilta käyttäjiltä. Suoraa matkimistakin esiintyy. Mikäli huomaa jonkun saavan tietyllä tavalla niitä sydämen painalluksia, on helppo varastaa tapa omaan käyttöön ja saada nitä klikkauksia myös itselle.

...Mutta oliko se Instagraminkaan tarkoitus vain kerätä niitä tykkäyksiä? Jos minulta kysytään, niin henkilökohtaisesti kyllä ottaa päähän esimerkiksi henkilöt, jotka lisäävät someen kuvia vain omasta pärstästään/kropastaan/jostain samasta asiasta päivästä toiseen. Hei haloo ihmiset, missä mielikuvitus? Missä yksilöllisyys? Missä aito elämä? Itse koen, että se sosiaalisen median tarkoitus oli omien hetkien tai muistojen jakaminen, ei tykkäysten keräily...

Toinen asia, mitä en aivan ole sisäistänyt, on niiden tuplaklikkausten jakelu kaikille. Jos itse en pidä jostain kuvasta/postauksesta/julkaisusta syystä x, en koe tarpeelliseksi tykätä siitä. Voisiko joku joskus kertoa mullekin, että miksi näin tehdään? Miksi ''tykätä'' jostain, mistä ei oikeasti pidä?

Sujuva siirtymä Instasta blogeihin... Blogimaailmassa suuren suosion ovat saavuttaneet ''lifestyle''- ja fitnessblogit. Molemmat kuvastavat kiiltokuvaelämää suurilla mainosbannereilla varustettuina. Tässäkin kohdassa pitää vain todeta, että en vaan ymmärrä. Mikä ihme noissa blogeissa kiinnostaa? En halua yleistää, mutta noita lifestyle-blogeiksi kutsuttuja toistensa kopioita löytyy nykyisin joka nurkan takaa. Yht'äkkiä blogibuumin iskiessä kaikki halusivat perustaa blogin, minkä seurauksena koko blogimaailma räjähti käsiin. Tuntuu, kuin monilla kirjoittajillakin kysymys olisi vain seuraajista ja rahasta tai ilmaisista vaatteista. Tai, ehkä se onkin näin. Mutta ihan vain vinkkinä, että jos kirjurilla ei ole intohimoa kirjoittaa, eivät ne lukijatkaan pitkään pulkassa pysy mukana.

Itse haluan sosiaalisen median kautta seurata oikeita ihmisiä, en mitään kiiltokuvamaailmaa. Haluan saada inspiraatiota aidoilta ja rohkeilta ihmisiltä. Haluan myös itse olla aito.

Ei munkaan iho aina ole sileä... 

Enkä mä aina osaa vikeltää :-)

Yleensä 9/10 mun kuvista näyttää tältä... :D

 Toivoisin, että jokainen siellä lukemassa tajuaisi, ettei kenenkään elämä ole täydellistä (edes niiden some-julkimoiden), eikä kenenkään meistä tarvitse tavoitella sellaista.

Uskaltakaa olla rohkeita. Erilaisia. Aitoja. 

vk 45: sanailua

Ei mulla muuta, jatkakaa.