Kannustan käyttämään aivoja ja luovuutta

Terve taas kaunokaiset ja komeudet.

Kun pimeys on vallannut ulkoilman, on helppoa käpertyä kuuman kaakaokupin kanssa sängyn nurkkaan kirjoittelemaan postausta. Mä vitsailin eilen ystäväni kanssa siitä, kuinka voisin tehdä postauksia museokäynneistä ja taiteesta... Eihän kukaan nuori oikeasti käy museoissa?!

Eilinen päiväni kuitenkin täyttyi taiteesta, sillä osana koulumme projektiviikkoa kävimme Helsingin taidemuseossa sekä Kiasmassa. En ole koskaan ennen ollut taidemuseossa, ja ajatuskin koko reissusta laittoi haukotuttamaan... Jani Leinosen näyttely Kiasmassa kuitenkin mullisti stereotyyppisen ajatusmaailmani. Taidehan voi olla nerokasta ja helposti ymmärrettävää... Yksinkertaista, mutta upeaa. Näyttely oli rakennettu erilaisten brändien ympärille ja herätteli katselijaa kyseenalaistamaan nykyajan kieroutunutta maailmankuvaa. Onko oikein, että kodittomuus on rikos? Miksi ajattelemme, että tottelemattomuus on pahasta, jos kaikki maailman suurimmat ongelmat (sodat, orjuus, kansanmurhat) johtuvatkin tottelevaisuudesta - eivät tottelemattomuudesta?

Suosittelen käymään näyttelyssä, vaikka et kokisikaan erityisemmin pitäväsi mistään taiteesta tai museoista. Minusta on hienoa, että tuo näyttely oikein käskee ihmisiä ajattelemaan, käyttämään omia aivojansa. Leinosella oli hienoja keinoja kertoa asiansa - ja sehän tiedetään, että kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa. 

Kuvien suuresta voimasta puhuttiin myös eilisessä Yle Teeman dokumentissa Pilapiirtäjät demokratian etulinjassa. Pähkinänkuoressa dokumentti käsitteli sananvapautta - ja sen puutetta - eri puolilla maailmaa. Pilapiirtäjien ammatti on naurun keinoin taistella demokratian ja hyvien arvojen puolesta. Ammattia on kuitenkin vaikeaa toteuttaa maissa, joissa sensuuri on suurta: kun ei voi kritisoida päättäjiä, päätöksiä tai muita asiota demokratian tiellä, miten se voisi koskaan toteutua? Päättäjät kuitenkin haluavat hillitä piirrosten levikkiä, koska kynä voi olla miekkaakin mahtavampi.

Dokumentti laittoi ajattelemaan paljon asioita; esimerkiksi kuinka helppoa onkaan elää Suomessa. Vaikka täällä onkin pimeää, kylmä ja ahdistaa, voimme sanoa nauttivamme sananvapaudesta täysin siemauksin. On ihana tietää, että on vapaus puhua ja kirjoittaa, vapaus ilmaista itseään. 

Itsensä ilmaisu on kansalaisoikeus ja kannustan nauttimaan siitä. Tehkää asioita, joissa voitte oikeasti päästä itsenne valloilleen. Ei ole niin väliä keräiletkö postimerkkejä, valokuvaatko, kokkaatko vai askarteletko - vain sillä on väliä, että teet jotakin, jossa pääset käyttämään luovuuttasi. Kuten olen jo aikaisemminkin jossain postauksessa maininnut, löytyy jokaisesta persoonasta se luovakin puoli. Jokaisen pitää vain löytää se. 

Itselleni on aina ollut vähän vaikeaa puhua, mutta helppo kirjoittaa. Aina jos ahdistus meinaa ottaa ylivallan, avaan Bloggerista uuden sivun, jolle puran ajatuksiani. On hieno tunne, kun painava taakka harteilta tuntuu siirtyvän vähitellen tietokoneen näytölle yksittäisten sanojen kautta. Pian yksittäisistä sanoista onkin syntynyt kokonainen teksti, jonka yleensä jätän julkaisematta. On myös aikoja, kun on vaikeaa kirjoittaa. Näinä päivinä voi saman asian yrittää ilmaista kehon (=liikunnan) kautta. Suosittelen lämpimästi muillekkin, joilla on tapa saada ajatuksensa helposti solmuun. 

Onko kukaan teistä käynyt katsomassa ko. näyttelyä & jos, niin mitä piditte? Entä mitä tapoja tykkäätte käyttää itsenne ilmaisuun - vai koetteko olevanne 'lahjattomia luovuudessa'? 

vk 47: sanailua

Koska joulu on pikkuhiljaa tulossa, sanaillaas tänään teemaan sopivalla tavalla:

Jos te uskotte itseenne, niin te pystytte siihen kyllä. *tähän semmonen habaemoji* 

Meat free week

Moi.

Mä oon tän viikon osallistunut Fb:n innoittamana tapahtumaan ''Meat free week'', eli käytännössä vietellyt lihatonta* viikkoa. Lähdin kokeiluun ihan haastaakseni itseni keksimään jotain uutta, koska välillä tuppaan turvautumaan vähän liian helppoihin ratkaisuihin ruuan kanssa, mikä ei miellytä mua pidemmän päälle lainkaan. Mä haluaisin pyrkiä elämässäni syömään mahdollisimman prosessoimatonta ruokaa, ihan kuitenkin tiettyjen puitteiden rajoissa. Henkilökohtaisesti en kannata mitään ääriliikkeitä - sellainen kultainen keskitie olisi hyvä yrittää löytää kaikkien ruokajuttujenkin kanssa. 

Tää viikko on siinä suhteessa ollut ihan onnistunut, että onnistuin kokeilemaan vähän uusia ruokia ja murtamaan mun homehtuneita ruokarutiineja. En koe kasvisruokailun olevan mitenkään äärimmäisen haastavaa tätä nykyään, koska esimerkiksi kouluissa ja töissä on mahdollista saada kasvisruokaa, netti on täynnä mitä ihanempia ohjeita ja lähes jokaisen liharuoankin voi varioida kasvisversioksi, kunhan vaan osaa käyttää hieman mielikuvitusta.

Rupeanko mä nyt kokopäiväiseksi kasvissyöjäksi? Luultavasti en. Aion kuitenkin pyrkiä suosimaan kasvisruokaa enemmän täällä kotioloissakin, koska a) sen teko voi olla ihan yhtä helppoa kuin jonkun liharuoan, b) se tulee luultavasti halvemmaksi ja c) se on namnamnam. 

Mulla ei ole mitään lihansyöntiä vastaan ja varmasti tulen syömään lihaa jatkossakin. Ehkä eniten mua kasvispuolella kiehtoo kuitenkin se täysin uusi ruokamaailma: kaikki ne ruoat tai maut, joita en ole vielä kokenut. Suosittelen teitä kuitenkin haastamaan itseänne jos huomaatte kangistuvanne tiettyihin ruokakaavoihin: Mitä tekisit, jos sinun pitäisi vaikka keksiä joka päivälle vaikka viikon ajan uusi, erilainen aamupala? Kokeilu on yllättävän virkistävä, niin henkisesti kuin fyysisestikin. On hienoa tuulettaa omia ajatuksia ja tehdä jotain aivan uutta.

Tämän viikon lemppareita olivat...

-aamupala: 3 viljan puuro, pellavansiemen & marjat -sekoitus ja vadelmamehukeitto

-lounas: bataattiranskalaiset ja uunilohi pestokuorrutuksella

-välipala: banaaniletut ja pensasmustikat

-dinneri: kasviswokki

-iltapala: ruisleipä paistetulla kananmunalla ja kurkulla

*lihattomalla söin kuitenkin kalaa

Ja vaikka tämä päivä onkin perjantai 13., on se silti ollut hyvä päivä. Pidin kaverini kanssa pienen esitelmän kokonaisvaltaisesta valmennuksesta ja pienen alkujännityksen jälkeen se meni ihan hyvin! Oli ihana tajuta, että mä en kuolekkaan sielä edessä, haha :D. Koulun jälkeen sain hoidettua noita virallisempia sähköpostijuttuja ja nyt pidän sormet ristissä tulevien yhteistyökumppanien osalta. Törmäsin tänään moneen mukavaan ihmiseen ja näin paljon iloa ympärilläni - se on aika hieno tunne kun sen vain tajuaa. Miksei joskus voitaisi keskittyä niihin positiivisiin juttuihin - vaikka suomalaisia tässä ollaankin?

Jokaisessa asiassa on jotain hyvää, se pitää vain osata nähdä. :)

vk 46: sanailua

Saatte uskoa tai olla uskomatta mua.

Saatte uskoa tai olla uskomatta muhun.

Onko aitous katoava luonnonvara?

Olet aloittamassa hyvin sekavaa postausta, josta haluan pahoitella jo etukäteen. Hurraukset, jos pääset loppuun asti!

Somessa on viime päivien aikana levinnyt taudin lailla Essena O'Neillin video some-julkisuuden haittapuolista ja muusta mukavasta. Jos ette ole kyseistä klippiä katsoneet, niin näätte sen esimerkiksi täältä.

Essena puhuu videolla siitä, miten nykyaikana monet sosiaalisessa mediassa pyörivät henkilöt jäävät lukuihin koukkuun - kuinka pitää olla niitä tykkäyksiä, jakoja ja seuraajia - ja paljon. Pian mikään ei riitä, ja huomiota on saatava aina vain lisää ja lisää. Olen täysin samaa mieltä O'Neillin kanssa: nykyään huolestuttavan monen mielestä tykkäysten määrä korreloi suoraan ihmisarvon kanssa. Mutta miten ihmeessä maailmamme on päässyt tähän pisteeseen? En edes halua tietää, kuinka monen ihmisen itsetuntoon some vaikuttaa negatiivisesti.

Muistan aikoinaan ajatelleeni, että olen ihan nobody, jos niitä seuraajia tai kommentteja ei ole. Voin myös häpeissäni myöntää linkanneeni esimerkiksi blogiani Demin sivuille tyylillä ''Teen blogiarvosteluja kommentista''. Noh, eihän se pitkälle kantanut, vaikka sieltä pari seuraajaa saattoi matkaan mukaan liittyäkin. Myöhemmin olen kuitenkin ymmärtänyt, että laatu on määrää tärkeämpää - niin postauksissa, kuin lukijoissakin.

Monet Instagram-tilit muistuttavat yhä enemmän toisiaan, koska ottavat vaikutteita samoilta suosituilta käyttäjiltä. Suoraa matkimistakin esiintyy. Mikäli huomaa jonkun saavan tietyllä tavalla niitä sydämen painalluksia, on helppo varastaa tapa omaan käyttöön ja saada nitä klikkauksia myös itselle.

...Mutta oliko se Instagraminkaan tarkoitus vain kerätä niitä tykkäyksiä? Jos minulta kysytään, niin henkilökohtaisesti kyllä ottaa päähän esimerkiksi henkilöt, jotka lisäävät someen kuvia vain omasta pärstästään/kropastaan/jostain samasta asiasta päivästä toiseen. Hei haloo ihmiset, missä mielikuvitus? Missä yksilöllisyys? Missä aito elämä? Itse koen, että se sosiaalisen median tarkoitus oli omien hetkien tai muistojen jakaminen, ei tykkäysten keräily...

Toinen asia, mitä en aivan ole sisäistänyt, on niiden tuplaklikkausten jakelu kaikille. Jos itse en pidä jostain kuvasta/postauksesta/julkaisusta syystä x, en koe tarpeelliseksi tykätä siitä. Voisiko joku joskus kertoa mullekin, että miksi näin tehdään? Miksi ''tykätä'' jostain, mistä ei oikeasti pidä?

Sujuva siirtymä Instasta blogeihin... Blogimaailmassa suuren suosion ovat saavuttaneet ''lifestyle''- ja fitnessblogit. Molemmat kuvastavat kiiltokuvaelämää suurilla mainosbannereilla varustettuina. Tässäkin kohdassa pitää vain todeta, että en vaan ymmärrä. Mikä ihme noissa blogeissa kiinnostaa? En halua yleistää, mutta noita lifestyle-blogeiksi kutsuttuja toistensa kopioita löytyy nykyisin joka nurkan takaa. Yht'äkkiä blogibuumin iskiessä kaikki halusivat perustaa blogin, minkä seurauksena koko blogimaailma räjähti käsiin. Tuntuu, kuin monilla kirjoittajillakin kysymys olisi vain seuraajista ja rahasta tai ilmaisista vaatteista. Tai, ehkä se onkin näin. Mutta ihan vain vinkkinä, että jos kirjurilla ei ole intohimoa kirjoittaa, eivät ne lukijatkaan pitkään pulkassa pysy mukana.

Itse haluan sosiaalisen median kautta seurata oikeita ihmisiä, en mitään kiiltokuvamaailmaa. Haluan saada inspiraatiota aidoilta ja rohkeilta ihmisiltä. Haluan myös itse olla aito.

Ei munkaan iho aina ole sileä... 

Enkä mä aina osaa vikeltää :-)

Yleensä 9/10 mun kuvista näyttää tältä... :D

 Toivoisin, että jokainen siellä lukemassa tajuaisi, ettei kenenkään elämä ole täydellistä (edes niiden some-julkimoiden), eikä kenenkään meistä tarvitse tavoitella sellaista.

Uskaltakaa olla rohkeita. Erilaisia. Aitoja. 

vk 45: sanailua

Ei mulla muuta, jatkakaa.

Haikailuja

Moi.

Sunnuntai on jälleen saapunut keskuuteemme. Toinen asia, joka on saapunut on marraskuu. On todella kummallista ajatella, että pian alkaa taas se jokavuotinen jouluhössötys... Sen jälkeen vaihtuu vuosi ja pian täytän 19. Aika menee niin kamalan nopeasti! 

Koulun puolella sujuu ihan hyvin, pieni kurssimäärä mahdollistaa vihdoin sen, että oikeasti ehdin tehdä niitä läksyjäkin treenin lisäksi. Kaksi kurssia on lähes kokonaan kirjoittamista (toinen tosin englanniksi), mikä on ollut itselleni yllättäen kovinkin mieleistä. Ainut huono puoli näyttänee olevan se, että pää tuntuu hyvin tyhjältä sen kaiken kirjoittamisen jälkeen: Mitä enemmän kirjoitan ''koulutöitä'', sitä vähemmän ajatuksia kyseisistä aiheista ajautuu blogin puolelle. Toisaalta vaihtoehtona voisi jälleen olla kyseisten tekstien jakaminen täällä blogissa. Niin, ehkäpä.

1: Meitsi normipäivänä 2: Halloweenina

Tänään olin tanvon kautta joukkuevoimistelukisoissa sisäänheittäjänä. Homma oli yksinkertaista, mutta nautin siitä kovasti. Oli ihana nähdä ''vanhaa lajiaan'' niin läheltä... <3 Strassit, kisapuvut, huulten viimeinen punaus, jalkojen heittely koulun ahtailla käytävillä, kymmenet nutturat ja päkkärit sekä yhteen hitsautuneet joukkueet... Ne muistuttavat vanhoista ihanista ajoista. Lämppämatolla valmentajat huusivat ja taputtivat laskuja, vaativat tarkkoja lyöntejä, ilmennystä ja korkeutta hyppyihin. Jännitys oli käsinkosketeltavaa.

Rakastan toisten neuvomista ja ohjaamista, mikä ei tehnyt tehtävästäni lainkaan vaikeampaa. Olo oli kuin kalalla vedessä! Jopa voimistelijoiden kiitokset sisään päästämisestä toivat hymyn huulilleni. 

Loppuvaiheessa pääsin päästämään sisään osan vanhoista joukkuetovereistani. Siinä käytävässä seistessämme tuo tiimi muistutti lempinimestäni, jolla minua aikanaan kutsuttiin: pikkuhaba, tai habaheta. :D Voi apua, en voinut tajuta, miten se muistetaan vieläkin! No mutta, olihan tuo hauskaa.

Pääsin katsomaan tyttöjen suorituksen, ja upealtahan se näytti. Virheitä varmasti oli, mutta enhän mä niitä osaa nähdä. Ja vaikka kisoissa on tärkeää saada puhdas suoritus, minusta yksi tärkeimmistä asioista on pystyä välittämään tunteita. Apodojen suoritus ei ainakaan meitsiä jättänyt kylmäksi. Tuli aika haikea olo, kun mietin. että olisin itse voinut olla tuossa porukassa mukana.

Olen silti aika onnekas: Onhan mulla kaikki noi muistot. Ja saanhan mä tavallaan jatkaa lajia vielä tanvon kautta.

Haikailuista treeneihin: treenit hämmentävät minua jatkuvasti. Huomaan voimatasojeni nousseen, mikä ilahduttaa minua. Tasapainoni sen sijaan tuntuu huononevan päivä päivältä. Tajusin tällä viikolla kässärieni parantuneen huomattavasti. Heppatreeneissä vanhatkaan siirtymät eivät onnistu. Tuntuu, että joka toinen päivä mennään askeleen eteenpäin, jotta seuraavana päivänä voidaan tulla kaksi taaksepäin. Kuten pari lausetta sitten jo totesin, tämä hämmentää kovasti. Lisäksi on vaikeaa katsella omaa tilannettaan objektiivisesti: Mistä tiedän, mikä riittää?

Vertauksena joukkuevoimisteluun: koska kaikki treenit olivat kiinteästi joukkueesi kanssa, kuulit aina valmentajaltasi ohjeita ja neuvoja tekemiseen. Kun teen itse (salitreenit, lenkit, pukkeilut, muut treenailut), epäilen suuresti ammattitaitoani itseni valmentajana. Entä jos teen väärin, kun paikalla ei ole ketään korjaamassa? Kuka kertoo, teenkö tarpeeksi? Kuka kertoo, missä vaiheessa tehdään liikaa?


... Niin paljon avoimia kysymyksiä, niin vähän järkeviä vastauksia.