maanantai 9. marraskuuta 2015

vk 46: sanailua

Saatte uskoa tai olla uskomatta mua.



Saatte uskoa tai olla uskomatta muhun.

torstai 5. marraskuuta 2015

Onko aitous katoava luonnonvara?

Olet aloittamassa hyvin sekavaa postausta, josta haluan pahoitella jo etukäteen. Hurraukset, jos pääset loppuun asti!
Somessa on viime päivien aikana levinnyt taudin lailla Essena O'Neillin video some-julkisuuden haittapuolista ja muusta mukavasta. Jos ette ole kyseistä klippiä katsoneet, niin näätte sen esimerkiksi täältä.

Essena puhuu videolla siitä, miten nykyaikana monet sosiaalisessa mediassa pyörivät henkilöt jäävät lukuihin koukkuun - kuinka pitää olla niitä tykkäyksiä, jakoja ja seuraajia - ja paljon. Pian mikään ei riitä, ja huomiota on saatava aina vain lisää ja lisää. Olen täysin samaa mieltä O'Neillin kanssa: nykyään huolestuttavan monen mielestä tykkäysten määrä korreloi suoraan ihmisarvon kanssa. Mutta miten ihmeessä maailmamme on päässyt tähän pisteeseen? En edes halua tietää, kuinka monen ihmisen itsetuntoon some vaikuttaa negatiivisesti.

Muistan aikoinaan ajatelleeni, että olen ihan nobody, jos niitä seuraajia tai kommentteja ei ole. Voin myös häpeissäni myöntää linkanneeni esimerkiksi blogiani Demin sivuille tyylillä ''Teen blogiarvosteluja kommentista''. Noh, eihän se pitkälle kantanut, vaikka sieltä pari seuraajaa saattoi matkaan mukaan liittyäkin. Myöhemmin olen kuitenkin ymmärtänyt, että laatu on määrää tärkeämpää - niin postauksissa, kuin lukijoissakin.
Monet Instagram-tilit muistuttavat yhä enemmän toisiaan, koska ottavat vaikutteita samoilta suosituilta käyttäjiltä. Suoraa matkimistakin esiintyy. Mikäli huomaa jonkun saavan tietyllä tavalla niitä sydämen painalluksia, on helppo varastaa tapa omaan käyttöön ja saada nitä klikkauksia myös itselle.

...Mutta oliko se Instagraminkaan tarkoitus vain kerätä niitä tykkäyksiä? Jos minulta kysytään, niin henkilökohtaisesti kyllä ottaa päähän esimerkiksi henkilöt, jotka lisäävät someen kuvia vain omasta pärstästään/kropastaan/jostain samasta asiasta päivästä toiseen. Hei haloo ihmiset, missä mielikuvitus? Missä yksilöllisyys? Missä aito elämä? Itse koen, että se sosiaalisen median tarkoitus oli omien hetkien tai muistojen jakaminen, ei tykkäysten keräily...

Toinen asia, mitä en aivan ole sisäistänyt, on niiden tuplaklikkausten jakelu kaikille. Jos itse en pidä jostain kuvasta/postauksesta/julkaisusta syystä x, en koe tarpeelliseksi tykätä siitä. Voisiko joku joskus kertoa mullekin, että miksi näin tehdään? Miksi ''tykätä'' jostain, mistä ei oikeasti pidä?
Sujuva siirtymä Instasta blogeihin... Blogimaailmassa suuren suosion ovat saavuttaneet ''lifestyle''- ja fitnessblogit. Molemmat kuvastavat kiiltokuvaelämää suurilla mainosbannereilla varustettuina. Tässäkin kohdassa pitää vain todeta, että en vaan ymmärrä. Mikä ihme noissa blogeissa kiinnostaa? En halua yleistää, mutta noita lifestyle-blogeiksi kutsuttuja toistensa kopioita löytyy nykyisin joka nurkan takaa. Yht'äkkiä blogibuumin iskiessä kaikki halusivat perustaa blogin, minkä seurauksena koko blogimaailma räjähti käsiin. Tuntuu, kuin monilla kirjoittajillakin kysymys olisi vain seuraajista ja rahasta tai ilmaisista vaatteista. Tai, ehkä se onkin näin. Mutta ihan vain vinkkinä, että jos kirjurilla ei ole intohimoa kirjoittaa, eivät ne lukijatkaan pitkään pulkassa pysy mukana.

Itse haluan sosiaalisen median kautta seurata oikeita ihmisiä, en mitään kiiltokuvamaailmaa. Haluan saada inspiraatiota aidoilta ja rohkeilta ihmisiltä. Haluan myös itse olla aito.
Ei munkaan iho aina ole sileä... 
Enkä mä aina osaa vikeltää :-)
Yleensä 9/10 mun kuvista näyttää tältä... :D
 Toivoisin, että jokainen siellä lukemassa tajuaisi, ettei kenenkään elämä ole täydellistä (edes niiden some-julkimoiden), eikä kenenkään meistä tarvitse tavoitella sellaista.

Uskaltakaa olla rohkeita. Erilaisia. Aitoja. 

sunnuntai 1. marraskuuta 2015

Haikailuja

Moi.

Sunnuntai on jälleen saapunut keskuuteemme. Toinen asia, joka on saapunut on marraskuu. On todella kummallista ajatella, että pian alkaa taas se jokavuotinen jouluhössötys... Sen jälkeen vaihtuu vuosi ja pian täytän 19. Aika menee niin kamalan nopeasti! 

Koulun puolella sujuu ihan hyvin, pieni kurssimäärä mahdollistaa vihdoin sen, että oikeasti ehdin tehdä niitä läksyjäkin treenin lisäksi. Kaksi kurssia on lähes kokonaan kirjoittamista (toinen tosin englanniksi), mikä on ollut itselleni yllättäen kovinkin mieleistä. Ainut huono puoli näyttänee olevan se, että pää tuntuu hyvin tyhjältä sen kaiken kirjoittamisen jälkeen: Mitä enemmän kirjoitan ''koulutöitä'', sitä vähemmän ajatuksia kyseisistä aiheista ajautuu blogin puolelle. Toisaalta vaihtoehtona voisi jälleen olla kyseisten tekstien jakaminen täällä blogissa. Niin, ehkäpä.
1: Meitsi normipäivänä 2: Halloweenina


Tänään olin tanvon kautta joukkuevoimistelukisoissa sisäänheittäjänä. Homma oli yksinkertaista, mutta nautin siitä kovasti. Oli ihana nähdä ''vanhaa lajiaan'' niin läheltä... <3 Strassit, kisapuvut, huulten viimeinen punaus, jalkojen heittely koulun ahtailla käytävillä, kymmenet nutturat ja päkkärit sekä yhteen hitsautuneet joukkueet... Ne muistuttavat vanhoista ihanista ajoista. Lämppämatolla valmentajat huusivat ja taputtivat laskuja, vaativat tarkkoja lyöntejä, ilmennystä ja korkeutta hyppyihin. Jännitys oli käsinkosketeltavaa.

Rakastan toisten neuvomista ja ohjaamista, mikä ei tehnyt tehtävästäni lainkaan vaikeampaa. Olo oli kuin kalalla vedessä! Jopa voimistelijoiden kiitokset sisään päästämisestä toivat hymyn huulilleni. 

Loppuvaiheessa pääsin päästämään sisään osan vanhoista joukkuetovereistani. Siinä käytävässä seistessämme tuo tiimi muistutti lempinimestäni, jolla minua aikanaan kutsuttiin: pikkuhaba, tai habaheta. :D Voi apua, en voinut tajuta, miten se muistetaan vieläkin! No mutta, olihan tuo hauskaa.

Pääsin katsomaan tyttöjen suorituksen, ja upealtahan se näytti. Virheitä varmasti oli, mutta enhän mä niitä osaa nähdä. Ja vaikka kisoissa on tärkeää saada puhdas suoritus, minusta yksi tärkeimmistä asioista on pystyä välittämään tunteita. Apodojen suoritus ei ainakaan meitsiä jättänyt kylmäksi. Tuli aika haikea olo, kun mietin. että olisin itse voinut olla tuossa porukassa mukana.

Olen silti aika onnekas: Onhan mulla kaikki noi muistot. Ja saanhan mä tavallaan jatkaa lajia vielä tanvon kautta.


Haikailuista treeneihin: treenit hämmentävät minua jatkuvasti. Huomaan voimatasojeni nousseen, mikä ilahduttaa minua. Tasapainoni sen sijaan tuntuu huononevan päivä päivältä. Tajusin tällä viikolla kässärieni parantuneen huomattavasti. Heppatreeneissä vanhatkaan siirtymät eivät onnistu. Tuntuu, että joka toinen päivä mennään askeleen eteenpäin, jotta seuraavana päivänä voidaan tulla kaksi taaksepäin. Kuten pari lausetta sitten jo totesin, tämä hämmentää kovasti. Lisäksi on vaikeaa katsella omaa tilannettaan objektiivisesti: Mistä tiedän, mikä riittää?

Vertauksena joukkuevoimisteluun: koska kaikki treenit olivat kiinteästi joukkueesi kanssa, kuulit aina valmentajaltasi ohjeita ja neuvoja tekemiseen. Kun teen itse (salitreenit, lenkit, pukkeilut, muut treenailut), epäilen suuresti ammattitaitoani itseni valmentajana. Entä jos teen väärin, kun paikalla ei ole ketään korjaamassa? Kuka kertoo, teenkö tarpeeksi? Kuka kertoo, missä vaiheessa tehdään liikaa?


... Niin paljon avoimia kysymyksiä, niin vähän järkeviä vastauksia.

keskiviikko 28. lokakuuta 2015

vk 43: sanailua


Ihan vaan muistutuksena: on todellakin ok elää elämää, jota muut eivät ymmärrä. Oli kyse sitten urheilusta tai jostain aivan muusta, kannattaa pitää omat päämäärät kirkkaina: kuka sä haluat tulevaisuudessa olla? Missä sä haluat itsesi nähdä?

Stay motivated!

sunnuntai 25. lokakuuta 2015

Ypäjän maajoukkuevalmennus part mitälie


Jälleen yksi Ypäjän reissu takana päin. 

Olen kirjoittanut jo niin monta kirjoitusta maajoukkueleireistä, että itseni toistaminen tässä suhteessa tuntuisi hieman hölmöltä. Yritän kirjoittaa nyt asioista, jotka muuttuivat.


1. B-maajoukkueeseen haki tänä vuonna enemmän yksinvikeltäjiä kuin koskaan aikaisemmin. 

Tämä tarkoitti karsintaa. Mitä enemmän hakijoita on, sitä pienempi prosentuaalinen osuus lopulta pääsee itse rinkiin sisään. Tämä on ikävä fakta, joka on kohdattava siinä vaiheessa kun pyrkii itse sisälle: se hakeminen ei välttämättä ole synonyymi sisäänpääsylle. Kannattaa kuitenkin muistaa, että mikäli ei yritä, ei voi sinne sisälle päästäkkään. Johtopäätös: aina kannattaa yrittää. Mikäli ovet eivät tällä kertaa auenneet, aina on olemassa seuraava vuosi pyrkiä sisään vielä suuremmalla motivaatiolla ja taidolla. 

Vastoinkäymiset tekevät meistä vahvempia ja kaikesta oppii. Uskokaa minua.


2. Olin yksi ''isoista''.

Heräsin siihen todellisuuteen, että musta on tullut ''iso'' vikeltäjä, yksi isoista. On hassua ajatella, että a) olen ensi vuonna sennu ja b) niin moni maajoukkuelainen on minua monia vuosia nuorempi. Mukana on enää kolme vanhempaa yksilöä! Kohta musta tulee se vastuunkantaja... iiks.


3. Raahasin B-renkaan katsastukseen kaksi 'omaa' tyttöäni. 

Sain siis oman treenini lomassa toimia koutsin roolissa. Oli jännittävää kuunnella Geron korjauksia omille valmennettavilleni, se todellakin avasi silmiäni. Toisen korjatessa oli hämmentävää huomata, miten samanlaisia maneereja tytöillä ja minulla oli. 

Tytöt ylittävät mun odotukseni joka ikinen kerta. Ehkä mun pitäisi uskaltaa haastaa niitä vähän enemmän. Ollaanhan me kaikki nyt maajoukkueurheilijoita.


Kuvat: Eveliina Väkeväinen

Mä olen niiiiiiin ylpeä. Mun tyttöni loistivat viikonloppuna sekä Horse Show'ssa että Ypäjällä. Aion tehdä kaikkeni noiden hienojen nuorten eteen. Toivottavasti tulevaisuudessa nähdään HeRot edustamassa yhä isommilla areenoilla! 

torstai 22. lokakuuta 2015

vk 42: sanailua

Ajattelin viikottain lisäillä blogin puolelle erinäisiä aforismin tyyppisiä voimalauseita jokaisen arjen iloksi. Aloittakaamme tulevan mj-treeniviikonlopun kunniaksi tästä!


Ihanaa loppuviikkoa kaikille, meikä postailee taas palatessaan Ypäjältä!