sunnuntai 1. marraskuuta 2015

Haikailuja

Moi.

Sunnuntai on jälleen saapunut keskuuteemme. Toinen asia, joka on saapunut on marraskuu. On todella kummallista ajatella, että pian alkaa taas se jokavuotinen jouluhössötys... Sen jälkeen vaihtuu vuosi ja pian täytän 19. Aika menee niin kamalan nopeasti! 

Koulun puolella sujuu ihan hyvin, pieni kurssimäärä mahdollistaa vihdoin sen, että oikeasti ehdin tehdä niitä läksyjäkin treenin lisäksi. Kaksi kurssia on lähes kokonaan kirjoittamista (toinen tosin englanniksi), mikä on ollut itselleni yllättäen kovinkin mieleistä. Ainut huono puoli näyttänee olevan se, että pää tuntuu hyvin tyhjältä sen kaiken kirjoittamisen jälkeen: Mitä enemmän kirjoitan ''koulutöitä'', sitä vähemmän ajatuksia kyseisistä aiheista ajautuu blogin puolelle. Toisaalta vaihtoehtona voisi jälleen olla kyseisten tekstien jakaminen täällä blogissa. Niin, ehkäpä.
1: Meitsi normipäivänä 2: Halloweenina


Tänään olin tanvon kautta joukkuevoimistelukisoissa sisäänheittäjänä. Homma oli yksinkertaista, mutta nautin siitä kovasti. Oli ihana nähdä ''vanhaa lajiaan'' niin läheltä... <3 Strassit, kisapuvut, huulten viimeinen punaus, jalkojen heittely koulun ahtailla käytävillä, kymmenet nutturat ja päkkärit sekä yhteen hitsautuneet joukkueet... Ne muistuttavat vanhoista ihanista ajoista. Lämppämatolla valmentajat huusivat ja taputtivat laskuja, vaativat tarkkoja lyöntejä, ilmennystä ja korkeutta hyppyihin. Jännitys oli käsinkosketeltavaa.

Rakastan toisten neuvomista ja ohjaamista, mikä ei tehnyt tehtävästäni lainkaan vaikeampaa. Olo oli kuin kalalla vedessä! Jopa voimistelijoiden kiitokset sisään päästämisestä toivat hymyn huulilleni. 

Loppuvaiheessa pääsin päästämään sisään osan vanhoista joukkuetovereistani. Siinä käytävässä seistessämme tuo tiimi muistutti lempinimestäni, jolla minua aikanaan kutsuttiin: pikkuhaba, tai habaheta. :D Voi apua, en voinut tajuta, miten se muistetaan vieläkin! No mutta, olihan tuo hauskaa.

Pääsin katsomaan tyttöjen suorituksen, ja upealtahan se näytti. Virheitä varmasti oli, mutta enhän mä niitä osaa nähdä. Ja vaikka kisoissa on tärkeää saada puhdas suoritus, minusta yksi tärkeimmistä asioista on pystyä välittämään tunteita. Apodojen suoritus ei ainakaan meitsiä jättänyt kylmäksi. Tuli aika haikea olo, kun mietin. että olisin itse voinut olla tuossa porukassa mukana.

Olen silti aika onnekas: Onhan mulla kaikki noi muistot. Ja saanhan mä tavallaan jatkaa lajia vielä tanvon kautta.


Haikailuista treeneihin: treenit hämmentävät minua jatkuvasti. Huomaan voimatasojeni nousseen, mikä ilahduttaa minua. Tasapainoni sen sijaan tuntuu huononevan päivä päivältä. Tajusin tällä viikolla kässärieni parantuneen huomattavasti. Heppatreeneissä vanhatkaan siirtymät eivät onnistu. Tuntuu, että joka toinen päivä mennään askeleen eteenpäin, jotta seuraavana päivänä voidaan tulla kaksi taaksepäin. Kuten pari lausetta sitten jo totesin, tämä hämmentää kovasti. Lisäksi on vaikeaa katsella omaa tilannettaan objektiivisesti: Mistä tiedän, mikä riittää?

Vertauksena joukkuevoimisteluun: koska kaikki treenit olivat kiinteästi joukkueesi kanssa, kuulit aina valmentajaltasi ohjeita ja neuvoja tekemiseen. Kun teen itse (salitreenit, lenkit, pukkeilut, muut treenailut), epäilen suuresti ammattitaitoani itseni valmentajana. Entä jos teen väärin, kun paikalla ei ole ketään korjaamassa? Kuka kertoo, teenkö tarpeeksi? Kuka kertoo, missä vaiheessa tehdään liikaa?


... Niin paljon avoimia kysymyksiä, niin vähän järkeviä vastauksia.

keskiviikko 28. lokakuuta 2015

vk 43: sanailua


Ihan vaan muistutuksena: on todellakin ok elää elämää, jota muut eivät ymmärrä. Oli kyse sitten urheilusta tai jostain aivan muusta, kannattaa pitää omat päämäärät kirkkaina: kuka sä haluat tulevaisuudessa olla? Missä sä haluat itsesi nähdä?

Stay motivated!

sunnuntai 25. lokakuuta 2015

Ypäjän maajoukkuevalmennus part mitälie


Jälleen yksi Ypäjän reissu takana päin. 

Olen kirjoittanut jo niin monta kirjoitusta maajoukkueleireistä, että itseni toistaminen tässä suhteessa tuntuisi hieman hölmöltä. Yritän kirjoittaa nyt asioista, jotka muuttuivat.


1. B-maajoukkueeseen haki tänä vuonna enemmän yksinvikeltäjiä kuin koskaan aikaisemmin. 

Tämä tarkoitti karsintaa. Mitä enemmän hakijoita on, sitä pienempi prosentuaalinen osuus lopulta pääsee itse rinkiin sisään. Tämä on ikävä fakta, joka on kohdattava siinä vaiheessa kun pyrkii itse sisälle: se hakeminen ei välttämättä ole synonyymi sisäänpääsylle. Kannattaa kuitenkin muistaa, että mikäli ei yritä, ei voi sinne sisälle päästäkkään. Johtopäätös: aina kannattaa yrittää. Mikäli ovet eivät tällä kertaa auenneet, aina on olemassa seuraava vuosi pyrkiä sisään vielä suuremmalla motivaatiolla ja taidolla. 

Vastoinkäymiset tekevät meistä vahvempia ja kaikesta oppii. Uskokaa minua.


2. Olin yksi ''isoista''.

Heräsin siihen todellisuuteen, että musta on tullut ''iso'' vikeltäjä, yksi isoista. On hassua ajatella, että a) olen ensi vuonna sennu ja b) niin moni maajoukkuelainen on minua monia vuosia nuorempi. Mukana on enää kolme vanhempaa yksilöä! Kohta musta tulee se vastuunkantaja... iiks.


3. Raahasin B-renkaan katsastukseen kaksi 'omaa' tyttöäni. 

Sain siis oman treenini lomassa toimia koutsin roolissa. Oli jännittävää kuunnella Geron korjauksia omille valmennettavilleni, se todellakin avasi silmiäni. Toisen korjatessa oli hämmentävää huomata, miten samanlaisia maneereja tytöillä ja minulla oli. 

Tytöt ylittävät mun odotukseni joka ikinen kerta. Ehkä mun pitäisi uskaltaa haastaa niitä vähän enemmän. Ollaanhan me kaikki nyt maajoukkueurheilijoita.


Kuvat: Eveliina Väkeväinen

Mä olen niiiiiiin ylpeä. Mun tyttöni loistivat viikonloppuna sekä Horse Show'ssa että Ypäjällä. Aion tehdä kaikkeni noiden hienojen nuorten eteen. Toivottavasti tulevaisuudessa nähdään HeRot edustamassa yhä isommilla areenoilla! 

torstai 22. lokakuuta 2015

vk 42: sanailua

Ajattelin viikottain lisäillä blogin puolelle erinäisiä aforismin tyyppisiä voimalauseita jokaisen arjen iloksi. Aloittakaamme tulevan mj-treeniviikonlopun kunniaksi tästä!


Ihanaa loppuviikkoa kaikille, meikä postailee taas palatessaan Ypäjältä! 

sunnuntai 18. lokakuuta 2015

Nauruterapiaa

  Syysloma on ohi. 

Musta tuntuu, että heti kun kirjoittelin kaikesta kivasta ja ihanasta, niin karma palautti meitsin takaisin maan pinnalle: eihän se elämä - tai treenit - oo aina niillä ruusuilla tanssimista. Mä ehdinkin jo miettiä, että onko oikein, että mulla menee niin hyvin?  Ympärilläni on paljon ihmisiä, joilla on tällä hetkellä huolia ja murheita. Ehkä niiden mun hyvien hetkien on tarkoitus antaa mulle voimaa tukea muita kansssaeläjiä? Jos itsellä menee hyvin, on minusta oikeutettua tuoda sitä iloa myös muiden päivään. Hyvinä päivinä tuetaan, huonoina saadaan tukea. Sitä vartenhan ne lähimmäiset ovat.

...Nyt takaisin siihen lomaan: 


Siivosin, treenasin, pohdiskelin ensi kauden teemoja, tein paria koulujuttua, valmensin, näin vanhaa kaveriporukkaa, kävin metsäretkellä, shoppalin itselleni kauniin talvitakin, kävin katsomassa superhyvän leffan (Intern), leivoin sitruuna-mustikkajuustokakun, kävin Prison Islandissa Liinan ja Even kanssa, puhuin syvällisiä ja harrastin paljon nauruterapiaa. Aika paljon juttuja sitä viikossa ehtiikin tehdä. Kiitän seuralaisiani näissä erinäisissä aktiviteeteissa, olette aika huippuväkeä. Jos sanonta kuuluu, että minä olen lähimpien ystävieni keskiarvopersoona, niin olen kyllä itsekin aika huippu tyyppi. 



... Noh, ainakin melkein.


Anyways, suosittelen kaikille lämpimästi tuota Prison Islandia. Itse lähdin matkaan hieman skeptisenä, mutta paikka olikin aika siisti, sopivasti ärsyttävä. Mikäli koet olevasti jotenkin älykäs, suosittelen kokeilemaan ko. paikkaa - viimeistään siellä tunnet itsesi hyvinkin tyhmäksi. :D Hauskaa toki oli, sitä en kiellä!

Toinen asia, jonka ajattelin vielä nostaa esille, oli tuo Ystäväni Hevonen -pätkä, joka löytyy nyt Yle Areenasta. Hienosti kuvattu & editoitu video, ei voi muuta sanoa. Käykää ihmeessä katsomassa ja kertokaa, että mitä te tykkäsitte? 



Kuvat 3 & 4: Emmi Kähkönen / Ystäväni Hevonen

torstai 15. lokakuuta 2015

Kärsimättömyyttä

KOHTA SE TULEE! 


... Nimittäin mun ihka oma pieni jakso Ystäväni Hevonen -sarjassa! Ronjan blogista löytyy jo pieniä kivoja tekstipätkiä ja kuvia vikellyksestä, käykäähän ihmeessä kattelemassa.

Hii, jännittää!

Kuva: Emmi Kähkönen 

maanantai 12. lokakuuta 2015

Urheilukuulumisia & motivaatiota itsenäiseen treeniin


Heei jälleen!


Mun elämään kuuluu kaikkea hyvää. Loma on alotettu huoneen perusteellisella suursiivouksella, kaikki nuo laatikot ja kaapit mukaanlukien. Vielä olisi edessä pari pientä jobia, kuten tän vuoden pisteiden arkistointi ja vaatekaapin siivous... Mutta ne nyt oottelee kiltisti siellä vuoroaan.

Urheilurintamalla sujuu hienosti! Viime torstaina olimme Kisakalliossa kuntotestauksessa, eikä tulokset mitenkään huonoja olleet. Aina voi toki parantaa, mutta olin tuloksiini hyvin tyytyväinen. Nyt huomattiin, että räjähtävää voimaa puuttuu, mutta kestävyyskauttahan tässä vasta treenaillaan, joten ei hätää. Keväällä olisi kiinnostavaa käydä katselemassa, että onko kaikki tämä syksyllä rakennettu voima osattu muuttaa talven aikana nopeudeksi, kuten tarkoitus olisi. Noh, niitä ehtii pohtia ja katsella kun aika on, mutta pysytään nyt kuitenkin vielä tämän vuoden puolella.

Treenejä on lähiaikoina tosiaan saatu lisäiltyä ja varsinkin itsenäisiin treeneihin on saatu järkevyyttä ja tehoa lisää! Mitä enemmän tätä ikää tulee, sitä enemmän tajuaa olevansa itse vastuussa omista tavoitteistaan ja kehityksestään. Koska haluan kehittyä, haluan myös tehdä töitä sen eteen. Treenaan tällä hetkellä itsenäisesti kolmella tavalla: voimaa salilla. tekniikkaa pukilla & kestävyyttä lenkeillä ja rappuja ravaten. Kaikkia itsenäisiä treenejäni yhdistää sekalaisuus: se, että muutan jokaista treeniä joka kerta. Pidän monipuolista harjoittelua hyvin tärkeänä ja tykkään käyttää mielikuvitustani keksiessäni mitä kummallisempia treeniliikkeitä... Joskus saan kummaksuvia katseita lenkkipoluilla tai salilla, mutta niin kauan kun treeni tehoaa, ei se minua haittaa.
 

Pukilla tekniikkatreenini koostuu pääosin teknisten ja peristen harjoittelusta/hionnasta. Välillä turhautuminen meinaa iskeä jonkun tietyn liikkeen kohdalla, mutta lisämotivaatiota toistojen tekemiseen on helppo saada! Muistelin huippuvikeltäjien oppeja ja sovelsin niitä hieman omaan käyttööni: tein taulukon, jossa on 100 ruutua. Ruutuja saa raksitella sen mukaan, kun on tehnyt jonkun tietyn liikkeen huolella ja keskittyneesti. Tavoitteelle voi asettaa myös aikarajan, esim. Teen 100 välläriä vuoden loppuun mennessä. Tämä voisi tarkoittaa sitä, että teet vaikka 20 päivänä viisi (ajatuksella tehtyä) välihyppyä. Vuotta on jäljellä vielä 80 päivää, joten olisiko tuo tavoite loppujen lopuksi niin paha? Ja pointtihan tässä olisi tuo toistomäärä: mitä enemmän jotain liikettä toistaa, sitä helpommaksi se loppupeleissä käy. Yksinkertaista.

Sama pätee treenimäärissä: kuuluistan 10 000 tunnin säännön mukaan 10 000 treenitunnin jälkeen olet enemmän tai vähemmän lajisi huipulla. En tiedä lainkaan, missä kohdassa nyt mennään, mutta suunta on ylöspäin ja kovaa! Keskimäärin tuo maaginen tuntimäärä taidetaan saavuttaa siinä kymmenen vuoden kieppeillä, joten lajitreenausta olisi meikäläisellä jäljellä vielä viisi vuotta ennen huippukohtaani. Aika jännä nähdä, että mihin tää laji meikäläisen vielä kuljettaa! Jos se musta on kiinni, niin aivan taatusti vielä viiden vuoden päästä olen messissä mukana.
Sääkään ei oo lenkkeilijää ärsyttänyt!
Pari pientä vammaa on yrittänyt hidastaa treenitahtiani ilmoittelemalla itsestään, mutta en osaa vielä oikein huolestua niistä. Varasin kuitenkin ajan fyssarille, ja torstaina sitten tiedetään miten jatketaan. Eniten treenejä on rajoittanut vasemman ranteen jäätävä kipuilu & siinä olenkin käyttänyt erinäisiä tukivirityksiä treenatessani. Urheillessahan näitä sattuu, mutta eihän ne treeniä estä: pitää vaan vähän soveltaa.

Toivottavasti teillä muillakin urheilijatovereilla puksuttaa yhtä hyvin. Muistakaa, että se kehitys on hyvin paljon asenteesta kiinni. ;-)



Kohti sitä 10 000 tuntia,
Heta