... Nimittäin mun ihka oma pieni jakso Ystäväni Hevonen -sarjassa! Ronjan blogista löytyy jo pieniä kivoja tekstipätkiä ja kuvia vikellyksestä, käykäähän ihmeessä kattelemassa.
Mun elämään kuuluu kaikkea hyvää. Loma on alotettu huoneen perusteellisella suursiivouksella, kaikki nuo laatikot ja kaapit mukaanlukien. Vielä olisi edessä pari pientä jobia, kuten tän vuoden pisteiden arkistointi ja vaatekaapin siivous... Mutta ne nyt oottelee kiltisti siellä vuoroaan.
Urheilurintamalla sujuu hienosti! Viime torstaina olimme Kisakalliossa kuntotestauksessa, eikä tulokset mitenkään huonoja olleet. Aina voi toki parantaa, mutta olin tuloksiini hyvin tyytyväinen. Nyt huomattiin, että räjähtävää voimaa puuttuu, mutta kestävyyskauttahan tässä vasta treenaillaan, joten ei hätää. Keväällä olisi kiinnostavaa käydä katselemassa, että onko kaikki tämä syksyllä rakennettu voima osattu muuttaa talven aikana nopeudeksi, kuten tarkoitus olisi. Noh, niitä ehtii pohtia ja katsella kun aika on, mutta pysytään nyt kuitenkin vielä tämän vuoden puolella.
Treenejä on lähiaikoina tosiaan saatu lisäiltyä ja varsinkin itsenäisiin treeneihin on saatu järkevyyttä ja tehoa lisää! Mitä enemmän tätä ikää tulee, sitä enemmän tajuaa olevansa itse vastuussa omista tavoitteistaan ja kehityksestään. Koska haluan kehittyä, haluan myös tehdä töitä sen eteen. Treenaan tällä hetkellä itsenäisesti kolmella tavalla: voimaa salilla. tekniikkaa pukilla & kestävyyttä lenkeillä ja rappuja ravaten. Kaikkia itsenäisiä treenejäni yhdistää sekalaisuus: se, että muutan jokaista treeniä joka kerta. Pidän monipuolista harjoittelua hyvin tärkeänä ja tykkään käyttää mielikuvitustani keksiessäni mitä kummallisempia treeniliikkeitä... Joskus saan kummaksuvia katseita lenkkipoluilla tai salilla, mutta niin kauan kun treeni tehoaa, ei se minua haittaa.
Pukilla tekniikkatreenini koostuu pääosin teknisten ja peristen harjoittelusta/hionnasta. Välillä turhautuminen meinaa iskeä jonkun tietyn liikkeen kohdalla, mutta lisämotivaatiota toistojen tekemiseen on helppo saada! Muistelin huippuvikeltäjien oppeja ja sovelsin niitä hieman omaan käyttööni: tein taulukon, jossa on 100 ruutua. Ruutuja saa raksitella sen mukaan, kun on tehnyt jonkun tietyn liikkeen huolella ja keskittyneesti. Tavoitteelle voi asettaa myös aikarajan, esim. Teen 100 välläriä vuoden loppuun mennessä. Tämä voisi tarkoittaa sitä, että teet vaikka 20 päivänä viisi (ajatuksella tehtyä) välihyppyä. Vuotta on jäljellä vielä 80 päivää, joten olisiko tuo tavoite loppujen lopuksi niin paha? Ja pointtihan tässä olisi tuo toistomäärä: mitä enemmän jotain liikettä toistaa, sitä helpommaksi se loppupeleissä käy. Yksinkertaista.
Sama pätee treenimäärissä: kuuluistan 10 000 tunnin säännön mukaan 10 000 treenitunnin jälkeen olet enemmän tai vähemmän lajisi huipulla. En tiedä lainkaan, missä kohdassa nyt mennään, mutta suunta on ylöspäin ja kovaa! Keskimäärin tuo maaginen tuntimäärä taidetaan saavuttaa siinä kymmenen vuoden kieppeillä, joten lajitreenausta olisi meikäläisellä jäljellä vielä viisi vuotta ennen huippukohtaani. Aika jännä nähdä, että mihin tää laji meikäläisen vielä kuljettaa! Jos se musta on kiinni, niin aivan taatusti vielä viiden vuoden päästä olen messissä mukana.
Sääkään ei oo lenkkeilijää ärsyttänyt!
Pari pientä vammaa on yrittänyt hidastaa treenitahtiani ilmoittelemalla itsestään, mutta en osaa vielä oikein huolestua niistä. Varasin kuitenkin ajan fyssarille, ja torstaina sitten tiedetään miten jatketaan. Eniten treenejä on rajoittanut vasemman ranteen jäätävä kipuilu & siinä olenkin käyttänyt erinäisiä tukivirityksiä treenatessani. Urheillessahan näitä sattuu, mutta eihän ne treeniä estä: pitää vaan vähän soveltaa.
Toivottavasti teillä muillakin urheilijatovereilla puksuttaa yhtä hyvin. Muistakaa, että se kehitys on hyvin paljon asenteesta kiinni. ;-)
Oon jo pidemmän aikaa saanut seurata sivusta monia tapauksia, joissa naurettavat väärinymmärrykset ovat ajaneet osapuolet tulehtuneisiin tai hyvin hämmentyneisiin väleihin. Mitä tässä yhteydessä tarkoitan väärinymmärryksillä? Ne tapaukset, joissa keskustellaan tekstin välityksellä, ilman kuvaa tai ääntä, yrittäen ymmärtää toisen lauseiden sävyä ... ja ymmärtäen ne loppujen lopuksi aivan pieleen. Esimerkiksi tekstarit & sähköpostit.
Jos toista osapuolta ei tunne, on vaikea yrittää arvioida toisen tunnetilaa pelkän viestin perusteella. Sarkasmin tunnistaminen on jo lähes mahdoton tehtävä.
Pohdittuani hetken tulin siihen johtopäätökseen, että moni meistä ajattelee aivan liikaa. Kun kerran ymmärtää toisen loukanneen omaa arvoaan, alkaa heti se jäätävä spekulointi. Toinen yrittää aina - siis joka viestissä - varmasti jollakin kiertoilmaisulla kertoa tyytymättömyytensä johonkin asiaan tai tehdä selväksi sen, kuinka vähän sinusta ihmisenä pitää. Eikö tämä ala kuulostaa jo hieman ylireagoinnilta?
Selvää on, että vuorovaikutussuhteissa on kyse kahden osapuolen välisestä yhteydestä. Mitä paremmin toisen tuntee, sitä vähemmän ikäviä väärinymmärryksiä syntyy. Tämän takia uusien ihmisten kanssa pitäisi mielestäni keskustella mahdollisimman paljon kasvotusten - oppien näin toisen oikeita reaktioita. Oli kyse sitten ammatti-/kaveri-/ihastussuhteesta, on realistinen puhuminen tärkeää. Se 'oikea' kanssakäyminen on kuitenkin vähentynyt, sillä kaikki mahdolliset mobiililaitteet ovat mahdollistaneet niin monta helpompaa tapaa ottaa yhteyttä. Kirjoituksessa on kuitenkin se vaara, ettei lukija ymmärrä pointtia, vaan tarkastelee asiaa aivan erilaisesta näkökulmasta, mikä osaltaan voi olla jo hyvä kasvualusta väärinymmärryksille.
Todella harvassa tapauksessa kukaan oikeasti haluaa satuttaa kanssaeläjiään. Joskus kannattaa pysähtyä miettimään, että onko se oma näkökanta se ainut mahdollinen. Tarkoittaako toinen varmasti jotain ikävää, vai voisiko kyseessä olla väärinymmärrys? Entä oletko itse muotoillut omat lauseesi mahdollisimman ymmärrettäviksi?
Viestit ovat helppoja lähettää, vaikeita ymmärtää.
Miten välttää näitä ikäviä väärinyymärryksiä ja turhaa vihan lietsomista? Kannatan konkreettisia tapaamisia. Tai soitelkaa edes toisillenne - se vähentää väärinymmärrysten mahdollisuutta huomattavasti. Kuten jo pariin otteeseen olen maininnut, on kyse toisen ennustamisesta aikaisempien mallien perusteella (eli se toisen tunteminen). Muutaman kymmenenkin näkemisen perusteella voi olla vaikea kertoa edes toisen silmien väriä, saati sitten ajatustenjuoksua. Kuinka moni esimerkiksi voi sanoa, että huomasi silmieni värin vaihtuneen ylimpään kuvaan?
Vähän erilaista näkökulmaa tällä kertaa! Heitelkää kommentteja myös uudesta ulkoasusta, tykkäättekö?
Kuten moni varmaan klikkaukseltaan heti jo huomasi, ulkoasua on vihdoin uudistettu *jahuu*. Mulla ei ollut tänään kuin yksi tunti, minkä vuoksi ehdin kuluttaa kuusi tuntia elämästäni blogin ja somen kanssa taisteluun.
Olis kiva kuulla teidänkin mielipiteitä: Hot or not, mitä tykkäätte?
Viivi kirjoitti taannoin joukkueen voimasta. Koska aihe on henkilökohtaisesti ajankohtainen tällä hetkellä, ajattelin avata sanaisen arkkuni aiheesta.
En ole koskaan ollut ''joukkueihminen''. Mä en ole tykännyt koskaan kuulua joukkueeseen.
Kieltäydyin viime syksynä ottamasta osaa joukkueeseen kaudella 2015. Jotenkin ihmeellisesti mut kuitenkin viime keväänä revittiin - ehkä vähän pakostakin - mukaan. Alkuvuoden treenaus oli yhtä kamalaa kuin muistinkin: treeneistä puuttui porukkaa, mikään ei sujunut ja valoa ei näkynyt tunnelin päässä. Mietin, että tästäkö se sama vanha taas alkaa? Kun hevonen tuntui tökkivän ja kehitystä ei tapahtunut, oli koko tiimin mieliala maassa. Välillä tuli parempia kausia, mutta aina palattiin samaan vanhaan.
Pikkuhiljaa kesän - ja kisojen - lähestyessä kaikki alkoi sujua jo hieman paremmin. Meidän tiimi tuntui vihdoin löytävän jonkun syvemmän yhteyden.
Tanskan kilpailut olivat ensimmäinen koitoksemme. Emme toivoneet mitään suurta tai mahtavaa, mutta saimme yllättyä positiivisesti - se ei ollut aivan järkyttävää. Virheitä sattui kaikille, mutta niistä oli helppo selvitä yhdessä; paljon helpompi kuin yyveetä tehdessä. Kukaan ei nimittäin ollut yksin. Yhteisöllisyydestä oli myös hyötyä onnistumisissa... Nehän koettiin moninverroin! Monta ihmistä iloitsemassa samasta asiasta antaa jotenkin niin paljon enemmän.
Tanskan jälkeen palailtiin treenin ääreen ja motivoituneina pakersimme PM-kisoja varten. Ennen PM'meitä kävimme Lahden kisoissa, jossa kaikki - siis aaaaivan kaikki - meni pieleen. Keskittyminen oli hukassa, tippumisia sateli maan kamaralle kuin lehtiä syksyllä ja kaikkien motivaatio oli nollan pinnassa.
PM-kisoissa kaikki kuitenkin muuttui. Yritimme vain pyrkiä hyvään suoritukseen, mutta saimmekin enemmän. Paljon enemmän. Yhä lämmöllä muistellaan niitä hetkiä, joita saimme kokea noissa hienoissa kisoissa. Vapaaohjelmat joukkueen kanssa menivät nappiin, enkä ehkä koskaan ole iloinnut kilpailuissa yhtä paljon. Joukkueen kanssa sen ilon jakaminen on todella upeaa.
Noiden kisojen jälkeen joukkueen treenit ova olleet täyttä hauskanpitoa. Ei olla liiemmin keskitytty mihinkään kilpailuihin valmistautumisiin tai muihin epäolennaisiin asioihin, ollaan vain tosiaan pidetty hauskaa. Hauskaa saatiin pitää myös näytöksessä Tallinnan International Horse Show'ssa.
Areenalle juostiin miniverkan jälkeen hyvin kuumottavissa tunnelmissa. Kyyriä oltiin tehty heinäkuun jälkeen ehkä viidesti ja esiintymisessä paineet onnistua ovat kovat. Juoksu areenalle oli kuitenkin sanoinkuvaamattoman hienoa. Juoksumusiikki toi koko tiimille kylmät väreet ja keskellä suurta Saku-Suurhallia tunsi itsensä hyvinkin mitättömäksi. Tunnelma areenalla oli aivan käsittämättömän upea: pimeä areena, värikkäät spotit. kova musiikki & basso, suuret screenit ja koko se ihmismassa. Ja se taputuksien määrä.... Aaaaah! Se oli käsittämättömän hienoa.
Koko kyyri meni todella hyvin, eikä ilon kyyneliltäkään vältytty. Mun on pakko sanoa, että olin hyvinkin kauan siinä uskossa, että joukkueen tekeminen on tyhmää.
En ole koskaan ollut ''joukkueihminen''. Mä en ole tykännyt koskaan kuulua joukkueeseen.
Tää vuosi - ja tämä viimeinen yhteinen kokemus - kuitenkin muutti kaiken. Joukkueessa voi olla myös mahtavaa. Joukkue voi olla mahtavinta. Se voi olla hienointa, upeinta, näyttävintä ja ylipäätään parasta. Katsokaa vaikka!
Mä haluan kiittää mun koko tiimiä (myös Paulaa) ja Annia perheineen kuluneesta kaudesta. Kiitos kun mursitte mun ennakkoluuloni. Kiitos, kun näytitte, miltä joukkueen kanssa voi tuntua. Kiitos, että sain kokea tän kaiken just teidän kanssanne. Ootte rakkaita.
Nyt on jotenkin tyhjä olo. Kai tää on sellaista jonkinlaista kaipuuta?
....Lähtee muutaman tunnin sisällä kohti Viroa, nimittäin Tallinnan Horse Show'hun esiintymään! Toivottakaas meille onnea ja menestystä, me yritetään olla nätisti ja antaa lajille (& Suomelle) mainetta ja kunniaa.
ps. Älkää kokeilko kyseistä liikettä kovalla. Tai pehmeällä. Tai ikinä missään.
Millaisia ovat ihmiset, jotka ovat onnellisia? Millaisia ovat he, jotka kykenevät nauttimaan elämästä täysin siemauksin, vaikka välillä mentäisiin alamäkeen ja kovaa? Onnellisilla ihmisillä on yleensä pari yhteistä piirrettä... He omaavat positiivisen elämänasenteen ja
He ovat löytäneet sen oman juttunsa.
Annan kovasti arvoa ihmisille, joilla on intohimoa jotain lajia tai asiaa kohtaan. On hienoa nähdä, kuinka he kerta toisensa jälkeen tekevät aivan järjettömästi töitä sydämenasioidensa eteen, koska ne ovat heille tärkeitä. Myös työn jäljessä huomaa eron: mikäli työ (mikä tahansa 'oikea' työ, harrastus, vapaaehtoistyö, taide ym.) on tehty sydämellä, kyllä sen erottaa - niin tekijästä kuin työstäkin.
HeRon treeneihin (minä koutsin roolissa) tuli viime viikonloppuna aikuinen kokeilija. Kysellessäni taustoja, S kertoi harrastaneensa tanssia ja halunneensa kokeilla vikellystä jo pitkään. Nyt hän ajatteli, että kun kerran mahdollisuus kokeilla on, niin miksi ei? Treenien jälkeen meillä oli yksi hyvinkin innostuneelta vaikuttanut aikuisvikeltäjä.
Esimerkilläni yritän valaista sitä puolta, ettei koskaan ole liian myöhäistä toteuttaa unelmiaan, toteuttaa itseään. Koskaan ei ole liian myöhäistä löytää sitä omaa juttuaan.
Lajinkin sisällä voi erottua. Itselläni vahvuutena urheilijana on ehdottomasti näyttävä ilmaisu. Se ei kuitenkaan tarkoita, että kaikilla pitäisi olla näin. Kaikki saavat ilmaista itseään omalla tavallaan. Tämän takia en yleensä halua sorkkia pikkuistenikaan vapaaohjelmia liikaa - esimerkiksi musiikkia tai teemaa. Vinkki viitonen siis kaikille vikeltäjille: etsi omat vahvuutesi (vahvuudet liikkeissä, ilmaisussa, sujuvuudessa, erilaisuudessa). Korosta niitä.
If you love what you are doing, you will be successful.
Suoritukset viime kauden ekoista ja vikoista kisoista :--)
