No. We don't always get what we want. But consider this: There are people who will never have what you have right now.
Jatkoa tästä postauksesta:
Torstai-aamuna fiilikseni oli yllättävän rento - ottaen huomioon sen, että tuo päivämäärä tarkoitti oikeasti niiden kisojen alkamista. Oli hassua ajatella, että edessä olisi tänäkin päivänä vain se yksi suoritus - ei kahta tai kolmea, mikä on yleisesti ottaen aika vakio. Hotellilla hoidin naamarin ja hiukset kuosiin, minkä jälkeen lähdimme ruhtinaallisen aamupalan kautta tallille. Tallilla hevosestamme piti huolta sen omistaja & me vikeltäjät hoidimme kamat kisakuntoon. Kaiken järjestelyn ja säätämisen jälkeen oli vihdoin aika vaihtaa verkkavaatteet ylle ja siirtyä kentälle lämppäämään.
Verkka sujui kohtalaisesti, ei siis mitään maata mullistavaa, hyvä fiilis kuitenkin säilyi koko ajan. Lopuksi tein muutavat mielikuvaperikset, räjähtävät pomput & pian löysinkin jo itseni areenalta. ''Hullua. Tältäkö se nyt tuntuu?'' Sain päähäni flashbackin, jossa Heta 14 v ihailee internetin ihmeellisestä maailmasta Youtuben välityksellä huippuvikeltäjiä ja miettii kuinka haluaisi joskus olla kuin he. Olin melkein pettynyt, kun se ei tuntunutkaan niin ihmeelliseltä - kisoissahan tässä vain oltiin. Suorituksessa yritin keskittää ajatukseni rauhallisuuteen ja ryhtiin, mikä osittain onnistui todella hyvin. Saksien tokassa osassa kuitenkin sattui romahdus (suomennos: Tämä oli siis aika iso virhe, ei lainkaan hyvä asia), joka verotti pisteitäni. Juostuamme areenalta kaijuttimista kuulutettiin: 6.4.
Yritin kovasti olla asettamatta mitään pistetavoitteita, mutta olin kyllä pettynyt etten saanut edes kuutta ja puolta. Vaikka kuinka yritin olla ylpeä ja iloinen hyvästä suorituksestani (lukuunottamatta sitä yhtä romahdusta...), laskivat pisteet väkisinkin mielialaani. Olenko oikeasti noin huono?
Fiilikset nousivat illan mittaan, kiitos hyvän seuran <3. Myös kannustuskommentit kotoa saivat hyvälle tuulelle. Ajatus siitä, kuinka kyyrilläni on aina tapana nostaa pisteitäni, ei kuulostanut tähän väliin yhtään hullummalta.
.
.
Koitti perjantai, ja aamutoimet sujuivat edellispäivän tapaan. Verkassa kuumuus sai kropan ehkä liiankin rennoksi, mikä ei vapaaohjelman kannalta ole ehkä se paras mahdollinen vaihtoehto. Oman lämpän jälkeen tein kyyriäni parit kerrat pukilla, minkä jälkeen vielä muutamat liikkeet hepalla - todella hyvin, todella siististi. Jäi hyvä fiilis. Viitisen minuuttia ennen suoritusta kiskottiin puku hikisen pienen possun päälle ja pyöräytin maassa pari flikkiä.
Juoksimme areenalle ja yritin olla heiluttamatta käsiäni niin kovasti. Se oli edellispäivän videossa näyttänyt hieman hassulta. Rivissä sydän hakkasi kuin viimeistä päivää, eikä jännitystä auttanut se odottelu (olin vasta 3. vikeltäjä). Katsoin Jasminen rauhallista ja rentoa kyyriä ja yritin itsekin saavuttaa rauhan. Vikeltäjä vaihtui, enkä tiennyt olisiko minun pitänyt katsoa suoritusta vai ei. Kävin kyyrini vielä läpi mielessäni, minkä jälkeen loin vielä silmäyksen toiseen vikeltäjään. Tällä oli suuria vaikeuksia ja heppa näytti menevän hieman lujaa - ei mitenkään rallia, mutta hieman nopeammin kuin yleensä.
Tuomari kilisti. Puhalsin ilmaa rauhassa ulos ja kuulin Jasminen kuiskaavan onnea. Keskellä hevoseni näytti rauhoittuneen ja päätin olla miettimättä sitä. Nostin käteni musiikin merkiksi ja lähestyin hevosta.
Kyyrini ei kuitenkaan mennyt ihan kuin elokuvissa. Tai kuten kisoissa yleensä. Me molemmat osapuolet - hevonen sekä minä - olimme hieman jännittyneitä, minkä takia yhteistyö ei sujunut lainkaan. Olin voimistelija hevosen päällä, en yhtä hevosen kanssa (=vikeltäjä). Ensimmäisessä seisonnassa jo horjahdin, mutta sain sen heti balanssiin, joten mitään pahoja asioita ei vielä tapahtunut. Tein pari nättiä liikettä, mutta kuperkeikassa kaikki levähti. Menin vinoon ja olin aivan tippumaisillani. Jollain kumman ilveellä sain kuitenkin kivuttua itseni ylös ja jatkettua kyyriä entistä paremmalla ilmennyksellä. Seuraava kässäri ei kuitenkaan pysynyt ja menin lievästi sanottuna paniikkiin, minkä jälkeen koko loppukyyri olikin sitten aivan jotain järkyttävää.
Että silleen.
Kun juoksin areenalta pois, olin todella surullinen ja pettynyt. Miten ihmeessä näin voi käydä? En ymmärtänyt. Minulla oli hieno hevonen ja mahdollisuus tehdä elämäni kyyri. Minulla oli mahdollisuus kumota ennakkoluuloja. Minulla oli mahdollisuuksia vaikka mihin. Sain aikaiseksi kuitenkin vain kauteni huonoimman kyyrin & paljon virheitä.
Siinä alkushokin (ja vuolaiden kyynelvirtojen) jälkeen juttelin parinkin valmentajani kanssa fiiliksistäni ja tajusin, etten tuntenut enää mitään. En tuntenut surua, pettymystä tai vihaa. En kerrassaan mitään. Olo oli miltein tyhjä.
Mielessäni pyöri vain yksi kysymys: Miten näin voi käydä?
Illan mittaan unohdin jo tapahtuneen, olihan vuorossa taas jotain yhteisöllistä ja hauskaa; National evening, jossa katselimme maiden tuottamia videoita otsikolla 'Vaulting in *your country*'. Videot olivat hauskoja ja omaperäisiä & minua jopa pelotti esittää Suomen versio siitä. Minua pelotti ottaa vastuu niinkin suuresta asiasta...
Kuten moni tietää, en todellakaan ole mukavuusalueellani tilanteissa, joissa joudun ''luokan eteen'' muiden töllisteltäväksi ja arvioitavaksi. Jännitti todella paljon.
(Pahoittelen nopeata tempoa... Ja suosittelen pysäyttelemään kuvia, jos ette pysy mukana!)
Videon aikana yleisö kuitenkin nauroi ja tuntui nauttivan videosta, mikä oli minulle suuri helpotus. Videon jälkeiset suuret suosionosoitukset saivat tajuamaan, ettei se nyt ollut ihan huono video. Sehän oli ihan hauska. Tulen vieläkin kovin hyvälle tuulelle miettiessäni sitä tilannetta.
Videon aikana yleisö kuitenkin nauroi ja tuntui nauttivan videosta, mikä oli minulle suuri helpotus. Videon jälkeiset suuret suosionosoitukset saivat tajuamaan, ettei se nyt ollut ihan huono video. Sehän oli ihan hauska. Tulen vieläkin kovin hyvälle tuulelle miettiessäni sitä tilannetta.
Viikonlopun aikana näin huippusuorituksia ja kuvailin monia erilaisia vapaaohjelmia. Oli mahtavaa nähdä, miten hyvän kyyrin Aussitoverini saivat aikaan sunnuntain finaalissa (neljänneksi paras vapaaohjelma!!), olen niin ylpeä! Kuinka moni olisi valmis lähtemään Eurooppaan treenaamaan kuudeksi kuukaudeksi (Australiasta asti) joukkueella, jonka kanssa ovat treenanneet satunnaisesti viime talvesta? Aikamoista panostamista, sanon minä.
Jälkeen päin jäin valmentajani kehotuksesta pohtimaan omia suorituksiani. Pohdin myös koko reissuani ja sitä, mikä sen tarkoitus nyt taas olikaan. Vaikka vapaaohjelmani jälkeen maailmani tuntui murtuneen, ei se ollut huono suoritus. En sano, että se olisi ollut hyvä, mutta siitä löytyi myös paljon hyvää. Ei se yksi huono suoritus tee sinusta huonoa vikeltäjää.
Totesin myös valmentajalleni, että ehkä tärkein asia, mitä olen koko reissulla oppinut, on itsensä arvostaminen. Maailman huipulla on hyviä vikeltäjiä, mutta niin olen muuten minäkin. Vaikka en ollut iloinen vapaaohjelmani kanssa, olen iloinen että lähdin mukaan. (Taustaa: koko viime vuoden vannoin lähtemättömyyden nimeen, koska koin olevani aivan liian huono MM-kisoihin.)
Muista että sä olet aivan yhtä huono tai hyvä kuin vain haluat olla. Ja jos et itse usko itseesi, kannattaa etsiä siihen vierelle joku muu, joka uskoo. Se auttaa.
Mulla on vielä paljon opittavaa, mutta tästä reissusta oli hyvä aloittaa. Mulla on kamera täynnä huippukyyrejä (ja -teknisiä), sekä vihko täynnä treeni-ideoita. Nyt vaan toteuttamaan niitä!
Mikä tarinan opetus oli? Koko reissu oli todellakin kokemisen arvoinen. Tajusin, että pärjään maailmalla jopa yksikseni. Ymmärsin, miten tärkeätä tämä laji minulle on. Näin erilaisen tyylin elää ja treenata. Muistin, kuinka ihanaa on nähdä kavereita ympäri maailmaa. Ihailin taitavia eläytyjiä. Ideoin myös ensi vuoden juttuja ja päätin, että tulen treenaamaan järkevämmin kuin vuosi sitten.
Oivalsin, että musta voi tulla mitä vaan, jos jaksan tehdä töitä sen eteen.
Ja suosittelen sitä lämpimästi myös sulle.
♥: Heta
pst. HUOMATKAA MYÖS TUO VASURISSA SIJAITSEVA KYSELY POSTAUKSIA AJATELLEN!
