Tartu hetken mielijohteeseen

Mä en siis kestä enää tota teoriakokeen harjottelua. En muistanutkaan että se on jotain noin kamalaa... Hyi.

Mutta muuten, mikäs tässä lomaillessa? On tullut nähtyä tovereita, leffailtua, kuvailtua, lueskeltua, treenailtua ja kävinhän mä laskiaisena pulkkamäessäkin! Oon myös aloittanut mun ajatusten paikantamisen.

Ootteko koskaan miettineet, onko ajatuksillanne ääntä? Nykymaailmassa on se ongelma, etteivät ihmiset kaikelta kiireeltä ja hälinältä kuule omia ajatuksiansa! Kuulo-ongelmien kanssahan tässä ei kuitenkaan pelailla; kyse on taidosta hiljentää ulkomaailma ja keskittyä kuuntelemaan niitä omia pienen pieniä ajatuksia - niitä sanoja, joita ei koskaan lausuta ääneen.

Päätin viime viikonloppuna aloittaa uudenlaisen ajattelutavan; aina kun kuulisin pienessä mielessäni jonkun ajatuksen tehtävästä asiasta, suorittaisin sen heti ilman erinäistä pohdintaa. Esimerkkinä koiran aamulenkki, suihkuun raahautuminen, eri reitti bussipysäkille tai ruoanlaitto. Mikäli missään vaiheessa huomasin ajattelevani seuraavia lausetyyppejä, tiesin että nyt pitäisi tapahtua jotakin. ''Mähän voisin vaikka...'' ''Mun kyllä pitäisi...'' ... Tiedättekö tunteen, kun mietitte, että hitto kun pitäisi siivota. Taikasanan ''PITÄISI'' pitäisi jo vaikuttaa aivoissanne ja nostaa teidät ylös ilman erinäistä kehotusta.

Sen sekunnin ajan halusin kirota pienen lupaukseni mielelleni, mutta kun sain aikaiseksi lähteä D:n kanssa aamulenkille, huomasin uuden ajattelutavan heti piristävän! Aurinko sädehti ja tapasin lenkillä hauskan koiranulkoiluttajan, jonka kanssa oli mukava vaihtaa pari sanaa. Suupieleni nousivat hymyyn ja päällimmäisenä mieleen jäi hyvä fiilis. Olipa hyvä juttu kuunnella kerrankin itseään!

Tiesittekö muuten, että hetken mielijohteesta tehty päätös voi olla ihan yhtä hyvä kuin tarkkaan ja pitkään harkittukin? Se voi olla jossain tapauksissa jopa parempi vaihtoehto. Kuunnelkaas siis omaa intuitiotanne, se voi viedä teidät uskomattomiin paikkoihin.

...Mistä mieleeni tulikin toinen asia tuohon ajattelutapaan liittyen; avoimmuus. Muistakaa olla avoimia kaikkia ja kaikkea kohtaan. Mitä vain voi tapahtua, mikäli annatte sille mahdollisuuden. Miettikääpä vaikka harjoitusta, jota teimme yläasteen ilmaisutunneilla. Kaksi toisilleen tuntematonta henkilöä alkavat keskustelemaan niin, että tarkoituksena on myötäillä kaikkea mitä toinen sanoo. Mitään ideaa ei siis saa torjua. Vähän sellainen YES MAN-meno. Improsta tulee kaikkien kannalta paljon hauskempaa, kun antaa kaikkien ideoiden kukkia, eikä mikään idea ole liian hullu tai kummallinen.

Mites tätä sitten sovellettaisiin tosielämään? Ainakin voisi aloittaa siitä, että lopettaisi sen kaikkien muiden ihmisten analysoinnin ilman tuntemista. Kaikki stereotypisointi ja kategorisointi on todella tyhmää, eikä kukaan haluaisi sitä tapahtuvan omalle kohdalleen. Miksi ihmeessä sitä kannattaisi siis harrastaa muiden kohdalla? Miksi ihmeessä muita saisi arvioida, jos itseään ei? Nyt kuulkaa ja kuunnelkaa niitä syviä ajatuksianne ja toimikaa sen mukaan. Jokainen ihminen ansaitsee samanlaista kohtelua toisilta, eikä ole syytä pitää ketään vähempiarvoisena.

Avoimmuus pätee myös mahdollisuuksiin. Joskus mahdollisuudet ovat helpommin nähtävillä, joskus niitä pitää etsiä pienimpienkin kivien alta. Totta kuitenkin on, että kaikilla on mahdollisuuksia ja kun ne tarjoutuvat, niihin on syytä tarttua. Menestyjät erottaa muista ihmisistä se, että he tarttuvat jokaiseen mahdollisuuteen, mikä tarjolla on. (Jopa niihin, jota muut eivät välttävättä edes erota.) On tärkeää olla avoin ehdotuksille ja myötäillä sitä mitä toinen kertoo; mitään ideaa ei kannata torjua.

Nyt hyvät ihmiset siis avatkaa ajatuksenne, silmänne ja mielenne. Ja mikä tärkeintä; kuunnelkaa itseänne ja toimikaa sen mukaan. 

Loppuun vielä pieni Sneak peek tulevasta vidistä... aihearvailuja voi tästäkin heitellä ;)

Mutta mitä mieltä itse olette? Tuomitsetteko ihmisiä helposti vain ulkonäön tai jonkun muun epäoleellisen perusteella? Entä omat ajatukset - helposti hukkuvaa mössöä vai selkeitä käskyjä?

Päiväni prinsessana: Wanhat 2015

Hyvää ystävänpäivää toverit!

Nyt se on sitten ohi - kaiken sen stressin, hien ja turhautumisen, yhdeksän rakkolaastarin ja 102 pinnin jälkeen - nimittäin wanhojen tanssit. Kuka olisi uskonut, että tämäkin piste saavutetaan jossain vaiheessa? Tai että se tulisi näin nopeasti. Kohtahan meitä aletaan kutsumaan jo abeiksi! Hullua.

Olihan tuo aikamoinen rupeama. Uskon, että liikkumisen ilon lisäksi tanssit kasvattivat opiskelijoita myös henkisellä tasolla kypsemmiksi. Pari kuukautta harjoiteltiin tanssahtelua ja käytöstapoja aika vaihtelevalla menestyksellä. Torstaina tuo prinsessapäivä kuitenkin koitti ja voi että sitä kauneuden ja komeuden määrää. Jokainen oli laittanut parastaan ja ainakin suurimmalla osalla näytti olevan hauskaa.

Ja koska en halua väsyttää teitä enempää, täytän tämän postaustyhjiön kuvilla; kuvathan kertovat enemmän kuin tuhat sanaa. Kiitos vielä teille kaikille wanhoille, ihanille kanssakulkijoilleni.

Kuvissa minun lisäkseni esiintyivät mallikaunottaret Kirsikka, Venla, Sinikka, Janna ja Fanny. Ei mulla oikeestaan sit muuta kuin että pitäkää ihmiset hauska hiihtoloma ja nauttikaa vapaudesta - sillä kohta se riistetään meiltä taas.

...Nyt sitten vaan oottelemaan sitä wanhojen risteilyä! 

Ole iso kala pienessä lammikossa

Tsau.

Pitäisköhän mun muuttaa tää mun blogi joksikin lukupiiri -tyyppiseksi bookfangirlhypetysblogiksi? Ehkä.

Oon taas sivistynyt lukemalla, enkä vaan voi sanoin kuvailla tämän(kin) kirjan mahtavuutta. Malcom Gladwellin teokset ne vaan osuu just eikä melkein. Kyseessä tällä kertaa oli teos Daavid & Goljat - Miksi altavastaajat niin usein voittavat? Mun mielestä on upeeta voida lukea jonkun muun tekstiä, joka herättää ajatuksia ja avaa silmiä. Tämä kirja muutti mun ajatuksia ja ajatusmaailmaani.

Better to be big fish in a small pond than small fish in a big pond.

Gladwellin vertaus eri kokoisista kaloista ja lammikoista on muutakin kuin kielellä kikkailua - se on oikeasti totta. Selventääkseni hieman; Jos kuulut paikassa x enemmistöön, olet pieni kala suuressa vedessä. Olet osa yhteisöä, mutta et voi erottua. Mites se toinen ääripää? Kun olet suuri kala pienessä vedessä, saatat tuntea yksinäisyyttä ja kaivata samanhenkisten joukkoon, mutta toisaalta - juuri siellä olet omimmillasi. Juuri siellä olet erikoinen yksilö. (Tässä vaiheessa kannattaa selvennyksenä ottaa suunta tätä videota kohti.)

Esimerkkinä opiskelu: Mietit haetko urheilukouluun, koska siellä kuuluisit joukkoon, saisit paljon samanhenkisiä kavereita ja sinua ymmärrettäisiin siellä.

Noh, kuten moni varmasti tietää, minä en hakenut.

Viime vuonna kaduin valintaani pitkään ja hartaasti, koska koin olevani liian erilainen. Koin, että minua ei ymmärretty. Kaikkien ympärilläni olevien ihmisten ajatusmaailmat näyttivät vaan niin erilaisilta. Nyt kuitenkin tunnen syvää onnellisuutta tämänhetkisestä tilanteestani: Gladwell muistutti minua siitä, että juuri nyt olen nyt suuri kala pienessä lamikossa.

Pieni fisu suuressa lammessa voi nimittäin kokea karua kohtelua. Urheilulukiossa olisin aivan samankaltainen kuin muutkin - tai mikä pahempaa, voisin tuntea itseni huonommaksi kuin oikeastaan olenkaan; vain johtuen seurani korkeasta tasosta. Näitä samaisia tunteita koen oikeastaan jokaisella matematiikan tunnilla. Tiedän olevani perusfiksu, mutta mitään lahjoja en matematiikkaa kohtaan omista. Ja on ehkä sanomattakin selvää, että olen viimeiset kaksi kurssia ollut ihan pihalla. Ei sitä oikeastaan edes yritä, koska on jotenkin vaan hiljaa hyväksynyt osansa. ''Olen tyhmä. En voi tajuta näitä, koska en ole tarpeeksi fiksu.'' Uskon, etten ajattelisi näin lyhyessä matematiikassa. (Toivottavasti.) Koskaan ei saisi ajatella noin, mutta se alitajuntainen paine on valtava!

Mutta pointtihan siinä oli taas, että suuremmassa joukossa on a) vaikeampi menestyä ja b) helpompi tulla tallotuksi. Gladwellin ansiosta tajusin, että isompi ei aina tarkoita parempaa... Jokaisella asiallahan on kääntöpuolensa.

Toinen asia, mitä moni suomalainen urheilija on varmasti pohtinut: Kuinka hyvin asiani voisivat olla jossain maassa, missä puitteet juuri omaa lajiani kohtaan ovat optimaaliset? Vikellyksessä hyvänä esimerkkinä Keski-Eurooppa. Juttuhan on kuitenkin niin, että jos asuisin siellä, olisi ympäristön paine voinut latistaa intoni lajia kohtaan jo varhaisessa vaiheessa, kilpailu on niin kovaa. Minulla ei koskaan ole ollut fysikaalista lahjakkuutta vikellystä tai voimistelua kohtaan. Olen vain treenannut ja tehnyt asioita joista pidän. Toivon todellakin Suomen puitteiden kasvavan, mutta olen onnellinen omasta tilanteestani. Olen kiitollinen asioista, joita olen jo saanut kokea. Olen myös kiitollinen tulevasta. Ja Suomessa olen suuri kala pienessä lammikossa. On kiva saada kuulla olevansa erikoinen.

Kiitos Google<3

Tämäkään teksti ei todellakaan tuo oikeutta Gladwellin teoksille, mutta toivottavasti pieni pintaraapaisu saisi jonkun edes ajattelemaan kirjastovisiittiä. Herättikö video tai fisuajatukset jotain tunteita, joita olisi tarve purkaa? Sana pidetään vapaana. :)

Heta kiittää, Heta kuittaa!

MULLA ON IHANIA YSTÄVIÄ

Moikka. Mun elämä on tapansa mukaan hektistä, ja mun rytmi on nyt ihan hukassa. Koulu vie ihmeen paljon voimia, enkä tiedä mihin kaikki mun aika taas menee. Apua. Mulla on ollut tosi huono omatunto tästä postaamattomuudesta, koska mulla on ollut kuitenkin tosi paljon asioita kerrottavana. Tai, no ehkä enemmän ajatuksia availtavana. 

Tämä vaatimaton ja lyhyt postauksen kakkoskappaleen alkutaipale on omistettu mun ihanille kavereilleni. Mua on mun synttäreitten jälkeen muistettu ihanilla tavoilla, joista pari esimerkkiä esiintyvät kuvissa.

Musta tuntuu, että oon etsimällä etsinyt oikeita ystäviä ysin jälkeen. Yläasteen loputtua mun vanha tuttu kaveripiiri hajosi ja jäin vähän tyhjän päälle. Nyt mut onnistuttiin kyllä kuitenkin pysäyttämään. Mulla on sellasia hyviä kavereita ja ihania ystäviä enemmän kuin koskaan ennen! Jotenkin on hauska tajuta, ettei niitä ystäviä tarvitse mistään etsiä, ne kyllä saapuu siihen viereen aina tarvittaessa. Ne kuitenkin antaa sulle tilaa kulkea omaa polkuasi ja tehdä omat valintasi. Mun mielestä se on tosi hieno piirre.

Toinen postaamisen arvoinen asia on tsemppiviesti eräälle pienelle neitokaiselle ruudun takana. Ja itseasiassa moni muukin (mukaanlukien minä) voisi ottaa tästä ajatuksen mukaansa. On helppo tulla sokeaksi omalle toiminnalleen ja syyttää asioista ympäristöä tai olosuhteita. On helppo ajatella, ettei itse voi muuttaa maailmaa. Asia on kuitenkin niin, että jokainen saa loppujenlopuksi palkkaa vain omasta työstään. Jos nyt vaikka puhutaan taas siitä urheilusta, tuloksista vastuussa on vain henkilö itse. Mikäli tavoitteet ovat korkealla, on itse oikeasti tehtävä duunia niiden eteen; mitään ei valitettavasti saada ilmaiseksi. Ne menestyvät, ketkä jaksavat puurtaa siellä kulissien takanakin; yksin, riippumatta säästä tai olosuhteista. 

Mun treenit ovat jääneet koulujuttujen ja muiden syiden takia viimeviikkoina taka-alalle, mutta ehkä taas pitäisi kuunnella itseään ja tsempata. Se ei ole muiden syy, jos en itse kehity. Asialle on siis tehtävä jotain. Jos mä olen kyennyt ennenkin yhdistämään koulun ja treenit, niin ei sen nytkään mikään ongelma tulisi olla. Vaikka mä en tällä hetkellä voikaan hepalla treenata, mä voin tehdä paljon muita juttuja - ja lopettaa sen olosuhteiden syyttämisen. 

Mites ihmisillä menee sielläpäin? Olenko ainut rytminsä hukannut yksilö, joka tuntee tuntien hupenevan päivistä aivan liian ripeästi?

Valintoja, valintoja

Vastatakseni kysymykseesi ''Miltä nyt tuntuu''; Olo on hyvin raihnainen ja kolotus on kova.

Puenko tänään villatakin vai hupparin?  Teenkö tänään ruokaa? Mikä päivä menen salille? Pitäisiköhän lukea historiaa? Hiukset kiinni vai auki? Kumpaa reittiä kävelen?

Mitä teen mun tulevaisuudellani? Haluanko lähteä ulkomaille? Pitäisikö mun repästä?

Elämä on täynnä valintoja, haluttiin me sitä tai emme. On olemassa pieniä valintoja ja suuria valintoja. Priorisoikoon jokainen ne itse.

Ei sitä oikeastaan edes ajattele, kuinka paljon sitä valitseekaan joka päivä. Mistäs sitten tietää, onko valinnut oikein? On helppo löytää itsensä maasta kompastuneena samaan kantoon jo kolmannen kerran. Milloin  sitä oikein oppii tekemään oikeita valintoja? Miten sitä oppii nostamaan katseensa ja näkemään kokonaiskuvan?

Ihmismieli on siinä mielessä viisas, ettei se halua satuttaa itseään montaa kertaa samasta kohtaa. Uskon, että virheistään oppii. Tiedätkö sen pienen kuiskauksen, jonka kuulet; ''Tää ei ole ehkä niin hyvä idea''. Sen kuulemisen lisäksi pitäisi osata myös kuunnella. Monesti se kuitenkin jää sille kuulemisen tasolle, oli kyse sitten rakkaudesta, hulluudesta tai mistä vain.

Mä olen pikkuhiljaa oppinut nostamaan mun katsettani ylöspäin, mikä on aika hieno juttu. Siinä samalla voi nauttia matkasta ja katsella maisemia - kyllä kaikki sujuu hyin, kunhan vain pysyt uskollisena itsellesi. Näin et voi valita koskaan väärin.

Saavuin maanantai-aamuna Ruotsista hyvin - siis todellakin HYVIN - väsyneenä. Viikonloppumme ohjelmaan kuului treenejä treenien perään; lenkkeilyä aamukuudelta maihareilla, akroilua, voimistelua, lihastreeniä ja pukkeilua. Kyyrejä hajoteltiin ja kasailtiin uudelleen. Puhuimme ringissä pigdeutschea ja nauroimme paljon. Muut yllättivät minut synttärilaululla ja kortilla tunnelmallisessa tilassa kynttilöiden ympäröimänä. Kiitos. 

Perjantai-iltana puhuin mj-valmentajallemme haaveestani, jota olen miettinyt jo pidemmän aikaa. Haluaisin päästä kesällä keski-Eurooppaan vikeltämään (...ja puhumaan saksaa...). Parasta olisi, jos pääsisin asumaan johonkin vikellyssorttiseen host-perheeseen ja treenaamaan tavoitteellisesti heidän kanssaan. Ajattelin vaihtoajaksi n. 3-4 vk, jonka aikana pääsisin vähän sisälle  kieleen ja ''kunnolliseen'' vikellyskulttuuriin. Mä niin toivon tän onnistuvan. Mä toivon, että voin sanoa valinneeni tämän.

Mä toivon, että joku päivä mä voin oikeasti sanoa, että oon tehnyt niin paljon töitä tän eteen, etten olisi voinut tehdä mitään toisin. Ja että valitsemani polku oli ja on se oikea. Tee säkin niin.

On olemassa haaveita, joita olet pohtinut pitkään. Olisiko aika toteuttaa jokin niistä? Olisiko aika valita se vaikeampi polku taivaltaa, jos siellä on kuitenkin enemmän nähtävää? Kerro sinä se. 

Viimeinen postaus alaikäisenä

Moi.

Aika hauska otsikko, eikö? Huomenna se sitten tapahtuu: täytän 18 vuotta. 

Viime postauksen jälkeen on tapahtunut jo paljon: Viikonloppuna piipahdimme Ypäjällä, maanantaina kävin ajelemassa liukasradalla - mikä olikin turha paniikin aihe, sehän oli hauskaa! Myöhään illasta kävin tekemässä vielä rennon iltasalin. 

Leksu näytti hienolta!

Tiistaina kävin ompelijallani mekkosovituksessa ja jakamassa pukusuunnitelmani tulevaa kautta varten. Tiistai-iltana oli normaalisti tanssillisen voimistelun treenit ja jotenkin on hauska huomata, miten niinkin eri ikäisistä ja -taustaisista ihmisistä on muovautunut yhtenäinen porukka. Ikäeroa taitaa parhaimmillaan olla yli 20 vuotta? 

Eilen, siis keskiviikkona, kävin koulun jälkeen Oonan kanssa taas saleilemassa, minkä jälkeen riensin valmentamaan. Valmentajana kausi 2015 on lähtenyt todella hyvin rullailemaan ja into ja halu kehittyä näkyy niin tytöistä kuin hevosestakin (... ja toivottavasti valmentajistakin. haha). Taitaa olla koutseillakin taas narut paremmin käsissä kuin viime vuoden loppupuolella; olemme taas palanneet viime kevään teemajärjestelmään, eli jokaisissa heppatreeneissä on oma teemansa, (esim. ketteryys, voima, notkeus, tiimityö ym.) jonka pohjalta suunnittelen treenin runkoa ja liikkeitä niin hepalla kuin maassakin suoritettaviksi. 

Tänään aloitin aamuni pakkaamisella ja kouluunkin olisi tarkoitus jossain vaiheessa selviytyä. 

Mutta summa summarum; palatakseni otsikkooni... Ei kai siinä sitten mitään. Sitä on vaan hypetetty niin kauan ja hartaasti. Ja nyt se oikeasti tapahtuu. Kummallista kerrassaan. Ootteko te yksilöt siellä ruudun toisella puolella miettineet tuota maagista ikävuotta paljon? Tavallaan mikään ei ole erilaista, mutta kaikki muuttuu tavalla tai toisella. Vapautta ja vastuuta, niinhän siitä sanotaan.  

Ei mulla taas ihmeempiä. Postausta taas Västerosin pukkileirin jälkeen!

Ps. löydättekö mut ylläolevista kuvista? Tosta on vissiin tullut joku yleinen läppä meidän vikellyspiireissä... :D

Kevään pläänejä

Moikkamoi ihmiset! 

Nyt ollaan reippaasti jo ylitetty tämä häilyvä kuilu kahden vuoden välillä. Miltä nyt tuntuu? Jännittävältä. Oikeastaan olen todella innoissani tulevasta. Keväälle on rustailtu paljon - siis todella paljon - suunnitelmia ja odotukset ovat korkealla. Listasin tähän näitä isoimpia menoja alkukevään menoksi:

Tammikuu: Ensimmäisenä vastaan tulee Ypäjän juoksutuskurssi, ts. vikeltäjien omatoiminen treeniviikonloppu lämmitetyn maneesin kera. Seuraavana kiikarissa siintää alkuvuoden kohokohta, se päivä, jota on tässä odotettu kuin kuuta nousevaa; mä täytän 18. Ja tosissaan tolloin 16. päivä oon juurikin matkalla Ruotsiin treenileirille... Jee kivaa. Våsterosista palattuani juhlistan ehkä tovereiden kanssa tuota ikääntymistä ja loppukuukaudesta olisi tarkoitus vielä koutsata uudella uusien tyttöjen vikellyskurssilla! (jos kiinnostaa, niin multa vaan kalastelemaan lisäinffoa!) Ai joo, ja se koeviikkoki on jossain välissä.

Helmikuu: Helmikuun alku on varmasti yhtä suurta valmistautumista wanhoihin - ja lopulta sen koko prinsessamaterialismin kokeminen. Tanssahtelujen jälkeen suuntaus tietysti kohti jatkoja! Helmikuussa pidämme myös toisen vikellyksen ''alkeiskurssin'' ja tanssillisen voimistelun kautta pääsen pitkästä aikaa kisamatolle.

Maaliskuu: Kauden ekat vikellyskisat Helsinki Horse Fairilla. Kisojen lisäksi odotettavissa tiettyä 'messuhuumaa' ja lasten opastusta. Kolmannessa kalenterikuukaudessa seisoo myös vanhojen ristely sekä Ypäjän valmennus. Voidaan elätellä toiveita tähän mennessä myös autokortista. 

Siinä hieman tulevaa. Siis vikellystä ja lukiolaisen ''arkea''. Palatkaamme kuitenkin vielä hieman taaksepäin; mitä olen viime päivinä toimittanut? Vuosi vaihtui mahtavissa tunnelmissa serkkujeni ja Ellin kanssa, (joka kuvasi muuten kaikki nämä postauksen kuvat!) Iltaamme kuului mm. ruokaa, tinan sulattelua, kuvia, sädetikkuja, Aliasta ja paljon naurua. Kiitos tytöt <3.

Arkeen on palailtu ja koulussakin on käyty. Olen nähnyt monia tovereitani ja jutelut kaikkien kanssa syntyjä syviä. Olen koutsannut. Olen suunnitellut treenejäni. Olen treenannut. Olen fiilistellyt himassa villasukat jalassa ja teekuppi kätösissä. Tästähän se sitten lähtee; uusi vuosi ja uusi arki ...samoilla vanhoilla rutiineilla. 

Jotain kuitenkin yritän muuttaa itsessäni. Vuonna 2015 lupaan...

1) Juoda enemmän vettä (no vähän laimea aloitus, mutta mun on pakko ryhdistäytyä tossa!)

2) Kuunnella enemmän itseäni

3) Uskaltaa heittäytyä ja ottaa isojakin askelia

On myös pari pientä toivetta joiden soisin tapahtuvan vuonna 2015, mutta aika näyttää miten käy. Mites teidän vuotenne on lähtenyt rullaamaan? Entäs lupaukset - teittekö niitä?