joululomailua

Jos tuijotat vain yhtä puuta,

koko metsä voi kadota.

Mut jos sä näet vain metsän,

et ehkä huomaa puuta hienointa. 

[Haloo Helsinki:Vihaan kyllästynyt]

Ala/yläasteen kuvistyö: Rakkaus, toivo & unelma

Moi. Nyt on joululoma. Kummallista... Mitä on ehtinyt tapahtua? Olen käynyt salilla koulutoverini kanssa, siivoillut, treenannut omatoimisesti, juossut jäisellä purtsalla, jubaillut ystävien kanssa, halaillut samaisia ystäviä, liikuttunut korteista ja hei, ennen lomaa sain terveystiedon kokeesta erinomaisen!

Viralliset vikellystreenit ovat nyt joulutauolla, niin minun kuin pikkuistenikin osalta. Keskiviikkona päätimme junnujen kauden lämminhenkisen jutustelun ja videoiden katselun merkeissä - glögiä ja herkkuja unohtamatta. Sydämeni suli kotiin palatessani kun katselin kortteja ja lahjoja, joita olin junnuilta saanut... Olette ihania! Itsekin olen väkerrellyt joulukortteja muutamalle ystävälleni ja tarkoituksena olisi vielä muutamat lahjat kääräistä paketteihin ennen the päivää.

Lauantaina aamusta kävimme lukion joulujuhlassa, jonka jälkee pyörähdin kirjastossa lainaamassa vähän joululukemista. En lue usein, vaikka pidänkin siitä kovasti. Nyt olen syventynyt Jodi Picoultin teokseen Sisareni puolesta... enkä haluaisi kyllä päästää irti! On muuten aika terapeuttista ja helppoa tuo lukeminen; kun kukaan ei päivitä instagramia, facebookia tai snäppäile kanssasi, voit huoletta uppoutua kirjan syövereihin ajaksi x - oli se sitten tunti tai muutaman minuutin pätkä.

Tässä parin viikon lomalla olisi tarkoituksena leipasta vuoden ekat (ja ehkä vikat?) piparit, viettää aikaa ystävien kanssa, treenailla kevyesti, tehdä muutamat koulujutut valmiiksi ja tietty viettää aikaa perheen parissa... mikä tarkoittaa pelimaratonia! Pölyyntyneet lautapelit esiin siis.

Oon jotenkin tosi onnellinen nyt. Moni asia on auttanut mua tajuamaan, että mulla on oikeasti kaikki tosi hyvin ja ihania ihmisiä mun lähellä. On ihana heräillä tämmöseen asiaan nyt joulun alla.

Haluan vielä loppuun sanoa kaikille seuraajille ihanaa joulua. Niin just sulle. Ihan näin henkilökohtaisesti: Pidä rauhallinen joulunaika ja siirrä stressi ensi vuoden puolelle. Kun unohtaa kiireen, on helpompi keskittyä muiden huomioimiseen. Ja eikös se ole joulun tarkoitus?

Minä muiden silmin

Moikka,

mainitsin tossa parisen postausta sitten ajatuksesta ''Minä muiden silmin''-postauksesta ja nyt olisi sen aika! Luovutin hetkeksi näppäimistön muille persoonille ja annoin heidän hoitaa tämän analysointipuolen. Pyysin kolme näkökulmaa kolmelta ihmiseltä. Uhreiksini valikoitui joku, joka ei ole koskaan puhunut kanssani naamakkain: joku, joka sai analysoida minua pääosin blogini perusteella. Tällä kertaa sen roolin sai Emilia. Toinen kirjoittajista on hyvä ystäväni Janna, johon tutustuin vuosi takaperin. Kolmas kirjoittajista on rakas serkkuni Sara, jonka kanssa yhteisiä muistoja on kerätty lapsuudesta asti. 

Millainen minä olen muiden silmin?

Emilia:

En tunne Hetaa, enkä ole koskaan tavannut häntä. Tämä teksti tulee täysin omasta näkökulmastani, eikä siis välttämättä ole täysin paikkaansapitävä.

Jotenkin mystisesti eksyin tänne blogiin ja heti ekalla lukukerralla jäin koukkuun. Nyt olen selaillut Hetailua nyt hieman yli vuoden. Blogin postaukset on vaan jotenkin niin hyvin kirjotettu, ettei niitä voi jättää lukematta! Blogi on avannut mulle hevosurheilun maailmaa ja kaikki vikellysjututkin on mielenkiintoista luettavaa, vaikka olen itse ollut aina yleisurheilijaihminen. En kyllä vieläkään tiedä, mikä on esimerkiksi kyyri, mutta en anna sen haitata! :D

Heta kirjoittaa monipuolisesti erilaisista aiheista: blogissa on niitä perinteisiä kuulumispostauksia, mutta myös niitä ”asiapostauksia” aiheista, joista ei niinkään kirjoiteta. Heta pohdiskelee ja miettii maailman menoa, joka näkyy myös postauksissa; ne kun eivät ole aina vain tapahtumien luettelua toinen toisensa jälkeen. Heta on rohkea ja uskaltaa tuoda omia mielipiteitään esille. Se on ihailtavaa, koska nykyään niin monet blogit hukkuvat massaan ja ovat perus lifestyleblogeja. Ei siinäkään mitään pahaa välttämättä ole, mutta joukosta voi olla vaikeampi erottautua.

Oon saanut Hetasta tosi avuliaan ja huomaavaisen kuvan. Yhdessä postauksessa Heta kertoi tehneensä luokkakavereilleen itse konvehteja, ja juuri tälläisistä asioista näkee huomaavaisuuden: että osaa huomioida muita, eikä vaan tuijottaa omaa napaansa. Vai kuinka moni nuori huomioi tälläisellä tavalla koulukavereitaan? Tuskin kamalan moni.

Yhden asian olen Hetasta kuitenkin erityisesti huomannut: Heta osaa nauttia elämästä! Hetailua on ainakin mulle hyvän mielen blogi ja sitä on kiva lukea. Postauksista välittyy fiilistä, eikä kirjoitustyyliäkään voi moittia. Mun on oikeestaan tosi vaikee keksiä mitään negatiivista tästä bloggaajasta. Toki täytyy muistaa, että nettiinhän tuodaan usein vain se tietty puoli itsestä ja jätetään niitä huonoja puolia mainostamatta. Jos jotain negatiivista kuitenkin sanon, niin se on itsekriittisyys. Se mulla ainakin välillä pistää silmään, mutta kuka kilpaurheilija nyt olisi täysin tyytyväinen kaikkeen? 

-Emilia

Janna:

Kääk! Heta anto mulle karun tehtävän; mun kuuluis kertoo mimmonen Heta on just mun silmissä, mun näkökulmasta, mun sanoilla ja ajatuksilla. Ensin mietin että täähän tulee olemaan ihan mahdotonta, mutta pohdittuani enemmän tulin johtopäätökseen, että ei, ei tää ole lähelläkään mahdotonta.

Tutustuin Hetaan noin puolitoista vuotta sitten, kun molemmat tultiin Keravan lukioon, ja koska molempien sukunimi alkaa V:llä, päädyttiin samalle luokalle. Koska ensimmäinen jakso oltiin oman ryhmämme kanssa kokonaan, tutustuttiin pakostakin omiin ryhmäläisiin ja näin ollen minä ja Hetakin tutustuttiin. Oltiin kyllä samalla yläasteella, mutta ei me tunnettu silloin, tiedettiin vaan toistemme olemassaolosta tällä maapallolla. Nyt kuulutaan samaan kouluporukkaan ja vietetään aikaa saman pöydän ääressä siis noin… no… ehkä 2-3h joka arkipäivä. Ja juttu luistaa!

Heta on positiivinen. Heta on positiivinen just sopivasti; osaa olla kriittinen, omaa huonoja päiviä niin ettei mikään mene putkeen (niin kuin me kaikki), mutta silti on se joka pitää hymyn yllä ja muistuttaa aina positiivista puolista kaikissa asioissa. Heta on pirtee heppu! Kun sen näkee aamulla, se hymyilee ja kun lähdetään koululta, hymy on yllä silloinkin. Hymy ja nauru on yksiä parhaimpia asioita maailmassa, ja niistä Heta osaa pitää kiinni!

Toinen todella mahtava juttu maailmassa on hyvä huumorintaju. Ja hei, arvatkaa keneltä se löytyy? Tältä kyseiseltä Hetardilta! Mulla ja Hetalla on aika samanlainen huumorintaju, koska pääasiassa aina ymmärretään toistemme läpät ja läppändeeraukset. Kun tajutaan toisemme jutut, syntyy naurua. Hymy, nauru ja huumorintaju on yks soppa, josta syntyy hauskoja hetkiä ja mahtavia muistoja! 

Ai, ai, pitäiskö mun keksiä ehkä jotain negatiivista? No, ehkä pitäis, ongelma on siinä että en keksi. Sorry. Homma jatkuu positiivisena. Heta osaa olla sekaisin, nauraa itelleen, pitää hauskaa ja, ja, ja, huh, voisin jatkaa loputtomiin.

Avoimuus ja luotettavuus. Kaks sanaa, jotka kuvaavat hyvin Hetaa. Heta kertoo itestään, kun osaa näyttää että saa ja voi kertoa. Ehkä juuri siksi avoimuus ja luotettavuus tuli mulla samaan aikaan mieleen. Ylipäätään mulla tuli flashback mun ja Hetan kahvilahetkeen, jolloin puhuttiin tosi paljon, tauotta, avoimesti ja luottamuksellisesti. Vaikkei mitään todella salaisia juttuja ollukkaan kyseessä, niin tiiättehän, että luottamusta tarvitaan kaikkeen: että suun pystyy ylipäätään avaamaan missään asiassa.

Jos kukaan ei sano ruokapöydässä mitään (joka on aika harvinaista, koska itse tuppaan avaamaan suuni aika usein), on Heta se, joka aloittaa puhumisen. Käynnistää keskustelun ja on koko ajan siinä mukana. Hähä, meidän ruokapöytäkeskustelut on huippuja, välillä kunnon väittelyitä!

Silloin noin puolitoista vuotta sitten, kun olin ”tuntenut” Hetan päivän, oli mulla mielessä edelleen sellanen kuva, että Heta on todella hyvä koulussa. Mutta nopeesti sekin kuva hälveni, se oli vaan joku hassu ennakkoluulo? Tai siis vaan sellanen kuva mielessä, jonka synnyn syystä mulla ei ole mitään käsitystä. Mutta joka tapauksessa; Heta on normaali, siis hyvä, (joissain aineessa tosi hyvä), mutta siis sopivan hyvä, Tiiättehän. Mut eihän kukaan voi osata kaikkea, eihän? Huh, olipa sekava pätkä. 

Mitä vikellykseen tulee… No, en tiedä siitä varsinaisesti mitään, koska en oo ikinä kokeillut sitä, enkä uskaltaiskaan. Mut sen tiedän, et se on tosi tärkeetä Hetalle, ja se on mun mielestä tosi hieno juttu. 

Ja ihan vaan, koska tiedän, että Heta lukee tän, on mun pakko vetää tähän yks juttu, mistä Heta ei tykkää. En tiedä tiiättekö te lukijat, mutta… Heta on todella lyhyt. Siis lyhyempi kun minä! (160cm) Tästä mä tykkään totta kai härnätä Hetaa, ihan vaan siksi, että mua lyhyempiä on harvassa. Joten anteeks Heta siitä, mutta… Mä en lopeta. Oot just ihana tollasena, pienenä. Älä suutu, en tarkota sillä koskaan pahaa! 

Heta on ihan mahtava persoona. Jutut, mitkä siitä tulee ekana mieleen, on tiivistetysti positiivisuus, luotettavuus, avoimuus, pirteys, huumorintajuisuus ja ihanuus. Ja nyt uskon että oon sanani sanonut. Kiitos Heta, että sain kirjottaa tän! Ja lukijat, saatatte kuulla musta täällä vielä joku päivä Hetan seurassa… ehkä joku päivä... jossain muodossa! 

Sydämellä, Janna

Sara:

En oikeen tiedä mistä aloittaisin, en edes muista millon ollaan tavattu ekan kerran, tai mitä oon Hetasta joskus kauan sitten ajatellut. Blondit ja pitkät hiukset sillä oli kauan, ja se nukkui aina liian myöhään! Hetahan on siis mun serkku ja ollaan tavallaan tunnettu aina. Nähdään vaan muutaman kerran vuodessa, mummolassa, välillä Keravalla ja joskus se ehtii tänne Ähtäriinkin. Vaikka nähdään harvoin, Heta on mulle tosi tärkee. 

Hetalla on aina kalenteri täynnä ohjelmaa; treenejä, kisoja, ym... Mutta onneks sieltä löytyy aikaa mullekin, kun ilmottelen tulevani Helsinkiin! (Kai sä jossain vaiheessa ehdit levätä ja ottaa rennosti ihminen?!) Pienenäkin se oli aina menossa. Hienoohan se on, että ehtii ja jaksaa tehdä kaikkea. Oli se laji ollut sitten jalkapallo, voimistelu tai vikellys, aina Heta on ollut täysillä mukana. Heta on yksi niistä harvoista kavereista, jonka tiedän treenaavan ja kilpailevan tosissaan. 

Pienenä oli mahtavaa kuulla iskältä, että keravalaiset, eli Heta ja sen perhe oli tulossa tänne Pohjanmaalle, koska nähtiin sillon nykyistäkin harvemmin. Mulla on paljon hyviä muistoja meidän yhteisistä tekemisistä. Meidän jutut on olleet tosi outoja ja ideat ihan älyttömiä, mutta ei kai se haittaa, koska hauskaa on ollut. Välillä on laskettu portaita alas patjoilla, leikitty matosotaa tai rakennettu majoja... unohtamatta tarrojen vaihtelua, ja voi mese, se oli hieno keksintö! Mummolla ollaan taidettu pelata yatsya ja muistipeliä kyllästymiseen asti. Huvipuistoissa kesäsin ”jännitettiin” oltaiskohan me tarpeeks pitkiä niihin hurjempiin laitteisiin, ja Heta tais joskus jopa etsii korkeempipohjasia kenkiä pituuden (tai lyhyyden) tueksi, jos en aivan väärin muista. :D

Vaikka näkemisvälit saattavat venyä, Hetalle voi puhua kaikesta ja se ymmärtää mua. Meillä taitaa olla aikalailla sama arvomaailma, vaikka toisaalta ollaan tosi erilaisia. Meitä molempia kiinnostaa urheilu, (vaikkakin eri lajit), ja tietysti ruoka! Taidetaan molemmat rakastaa kokkaamista, ja Heta ei voi kutsua mua enää nirsoksi! Heta on tosi sosiaalinen ja taitaa tulla oikeestaan kaikkien kanssa toimeen. Koskaan Hetan kanssa ei tuu sellasta kiusallista hiljaisuutta, mitä joidenkin kanssa ehkä tulee. Ei me aina höpötetä koko aikaa kun nähdään, tai edes tehdä mitään. Saatetaan vaan olla laiskoja ja koomailla, istua ehkä leikkipuiston keinuissa ja juoruta, mut ei se haittaa, koska välillä voi vaan olla laiska.

Mä toivon, että jos muutan syksyllä Helsinkiin opiskelemaan, me nähtäis useemmin ja jos päästäis joskus sinne ulkomaillekkin yhdessä! :)

Ps. Nyt maistuis ne viimekertaset korvapuustit! <3 

Sara

Iso kiitos kaikille mahtaville kirjureille, sananne lämmittivät kovasti sydäntäni. Muistakaa kertoa ihmisille ympärillänne, että he merkitsevät teille jotakin. Se on tärkeää. 

Tämä postausprojekti oli erilainen ja itse tykkäsin siitä: olen erittäin kiinnostunut mielikuvasta, minkä onnistun antamaan eri ihmisille. Näitä analysointeja olisi hyvin mielenkiintoista lukea muiltakin! Minkälaisen kuvan sinä olet saanut minusta? Kommentoida voi anonyyminakin : )

Treeniongelmia

Moi ihmiset!

Kuten otsikko kertoo, olen tällä kertaa vaivannut pientä päätäni treeniongelmilla. Ongelman nimi on tukilaji(t). Vikellys on Suomessa vielä niin pienellä tasolla, ettei se voi yleisesti ottaen tarjota lajin vaativaa pohjatreeniä, mikä olisi todella tärkeää mikäli kehitystä mielii tapahtuvan. Itse olen tuskaillut kyseisen ongelman kanssa pari viimeisintä vuotta: mikä sitten olisi paras mahdollinen tukilaji? Kuitenkin sellainen, joka tähtäisi kehitykseen, muttei olisi liian hintava tai sijaitsisi toisella puolella planeettaa? On muuten osoittautunut aika hiton hankalaksi yhtälöksi, joita taidan kertailla tälläkin kaudella vielä moneen kertaan... Äh.

Tähän mennessä tukilajeina olen kokeillut mm. joukkuevoimistelua, telinevoimistelua, lenkkiä, salitreeniä, tankotanssia, tanssillista voimistelua sekä ryhmäliikuntaa. Kaikissa noissa on kuitenkin tullut erinäisiä ongelmia, tavoitteet ja ryhmät eivät oikein ole kohdanneet. Telinevoimistelussa ja tankotanssissa ei oikein tehty mitään, eikä kehitystä tapahtunut. Salitreeni alkaa välillisesti maistua puulta, eikä ryhmäliikunta oikein ollut mun juttu (mun salilla aika suppea tarjonta, eikä löydy mieluisia tunteja), tanssillinen voimistelu on jees, mutta se on vaan kerta viikkoon. Sitten on tietty kerran viikossa voima/akrotreeniä T&P:n koutsaamana, mikä on ollut todella hyödyllistä - mutta sitäkin on taas vain kerran viikossa.

Kaipaan niin joukkuevoimistelua. Siinä treenaus oli tavoitteellista ja monipuolista; se kehitti lihaskuntoa, kestävyyttä sekä notkeutta. Lisäksi treeneissä oli aina hyvä meininki joukkueen ansiosta. Kukaan ei marissut koska jokainen tiesi, että se tekisi hallaa koko joukkueelle.

Miksen vaan treenaa itsekseni? Kuten alussa jo mainitsin, ei pelkkä sali oikein enää innosta. Sielläkin on ravattu parisen vuotta, mutta yksin treenaaminen on aina yksin treenaamista. Paremmat tulokset ja fiilikset syntyvät seurassa tekemällä. Muiden tsemppaus tai painostus auttaa löytämään ne viimeisetkin voimanrippeet sieltä kehon syövereistä. Kotitreenauksena lenkkeilyä aion jatkaa, koska siihen olen löytänyt ihanan jutskailutoverin, Pinjan! Lisäksi treenailen omia lajijuttujani, akroa ja pukkeilua.

Tuntuu, että on mahdotonta löytää (esim. voimistelu)ryhmää, joka treenaisi tavoitteellisesti olematta kuitenkaan kilparyhmä. Tuntuu, kuin yrittäisi suunnistaa keskellä aavikkoa ilman karttaa. Tavallaan kyllä kerrotaan, mitä pitäisi tehdä, muttei kukaan kerro miten sen voisi toteuttaa! Ärsyttää todella paljon, kun tietää että voisi kehittyä vaikka kuinka paljon, jos joku vain vähän hengittäisi niskaan.

Mietin viikonloppuna lajeja, joita voisin vielä testailla. Otin kynän käteeni ja raapustin: tanssi. joku toinen sali ja sen ryhmäliikunta. CROSSFIT. Hmm...Olisikohan se mahdollista, ihan oikeesti?

Aina kun mietin crossfittia, mieleeni tulee todella kovakuntoiset naiset ja miehet tekemässä hulluilla toistomäärillä. Nauraisikohan ihmiset, jos salille saapuisi tällainen hobitti? Enhän mä edes osaa kyykätä. (tai polvien takia kauheasti siihen kykenekään...) Olisi kyllä aika siistiä. Ja varmasti myös hirveetä. Mutta suurimmalta osalta varmaan aika siistiä. Mutta mä en kyllä tiedä siitä yhtään mitään. Pitäisköhän käydä kokeilemassa?

Mitä mieltä te ootte crossfitistä tai yleisesti ottaen näistä mun pointeista? Jos kellään on mitään ehdotuksia tähän mun treeniongelmaan, niin handut surraamaan ja kommenttiboksiin viestiä! Kiitän ja kumarran, ootte ihania <3

joulutoiveita ja lahjavinkkejä

Jos olette käyneet Helsingissä vähään aikaan, olette varmasti nähneet kaikki upeat valot, jotka koristavat kaupunkia. Minusta ne pitäisi virittää loistoonsa jo lokakuussa, mistä lähtien ne voisivat loistaa aina kevään kirkkaisiin päiviin asti. Valo kun on niin ihana asia. Vihaan tätä mustaa aikaa, se vaan masentaa. 

...Lisäksi mua masentaa hieman kun menin repäsemään nivusen sellaiseen kuntoon, ettei mun joulukalenterivenyttely ihan toimi :(

Joulukuun eka päivä ja vinksahtaneet asennot... oli muuten hiton hankala ottaa kuvia :D

Kuinka omituista, elämme taas joulukuuta!

Enää muutama hassu viikko jouluun, jonka jälkeen vuosi 2015 lähestyy vinhaa vauhtia. Joulu kuitenkin tuntuu erilaiselta kuin ennen - tai se ei oikeen tunnu miltään. Mihin se joulun taika on kadonnut?

Minusta vanheneminen pilaa koko juhlan arvoituksellisuutta; kuinka jokainen voi kirjoittaa lahjalistaansa asioita, joita tietää paketeistaan myöhemmin löytävänsä. Miksi se on näin? Mikä järki siinä koko paketoinnissa enää on, jos jokainen tasan tarkkaan tietää mitä tuleman pitää?

Tänä jouluna ajattelin kirjoittaa avoimen lahjalistan. Jos kukaan lähipiiristäni on hankkimassa jotakin minulle jouluksi, toivoisin mitä vaan urheiluun/treeniin tai vikellykseen liittyvää. Mikäli asia liittyy mitenkään boldattuihin kohtiin, pidän siitä varmasti. Näin yllätys säilyy, mutta sponsorin on helpompi ehkä keksiä jotain mieleistä! 

Nykymaailmassa hukutaan materialismiin ja ainakin omasta mielestä tärkeäksi on noussut joku aivan muu. (Tähän on voinut vaikuttaa myös hieman opiskelijabudjettini) ...

Itsekeskeisimmänkin materialismi-ihmisen sisällä asuu kuitenkin pieni taiteilija: käyttäkää luovuutta muiden muistamisessa. Älkää tyytykö vain ostamaan lahjaa, vaan käyttäkää mieluummin vaivaa johonkin tärkeämpään - kauniisiin sanoihin ja kauniisiin tekoihin. Itse rakastan pieniä asioita, joihin on oikeasti uhrattu aikaa ja ajatuksia. Miettikää siis hetki ennen kuin panikoitte joululahjashoppailunne kanssa; voisinko tehdä tänä jouluna jotain toisin? Voisinko oikeasti luoda tietyillä sanoilla paljon painavamman merkityksen kuin jollain Anttilan-paniikkiostos-suihkugeelipaketilla? 

Viime jouluna kirjoitin monta merkityksellistä korttia. Toivon, että ne olivat myös merkityksellisiä ihmisille, joille toimitin ne. Suurin osa heistä oli vanhoja ja hyviä ystäviä. Yhdelle parhaista ystävistäni tein vihkon, ikään kuin leikekirjan, vanhoista kuvistamme ja hauskoista lehtileikkeistä. Menihän siinä aikaa, mutta se oli sen arvoista. Annoin veljelleni purkillisen keksiaineksia ja tein koulutovereilleni itse konvehteja... saa nähdä, mitä tänä jouluna keksin!

Mutta pointtihan oli, että joskus sanat ovat materiaa mahtavampia. Askarrelkaa ja kirjoittakaa toisille joulukortteja. Kortteja, joissa on oikeasti sanoja sydämestä. Ajatus on tärkein, mutta eikö olisi ihana kertoa se ajatus toiselle niin, että tämä voisi vaikka lukea sen joka ikinen päivä uudestaan?

Voisiko joku kirjoittaa mulle pitkän joulukortin?

My grey day

Hei toverit!

Kuluneella viikolla sain vihdoin ja viimein kuvattua sekavanoloisen myday-kuvapostauksen, mikä tulee siis tässä! Myday on keskiviikolta (= kun vielä oli koeviikko, mikä on luojan kiitos taas ohi - toistaiseksi.)

Aloittakaamme siis ihan alusta...

Heräsin keskiviikkona joskus vähän ennen ysiä siihen kun tuo karvapallero hyppäsi mun päälleni. Siihen se sitten päätti käpertyä ja mä vielä hetkeksi katosin peiton syövereihin.

Siinä sitten aikani nuokuttua sain aikaiseksi nousta ylös, mistä matka jatkui vaatekaapin kautta lenkkipolkua kohti. Kävin heittämässä vähän intervallitreeniä harmaaseen aamuun.

Lenkiltä painuin koiran kanssa suihkuun, koska sehän oli taas imenyt itseensä kaiken mahdollisen kuran sieltä maastosta... Pesuepisodin jälkeen käänsin olkkarin vanhan mutta uskollisen radion päälle ja valitsin mahdollisimman mukavat olohousut aamupalaa varten.

Keittiössä puuroa kokkaillessani popitin Loopin hittejä ja suunnittelin tulevaa päivää. Tässä vaiheessa myös huomasin, kuinka tuo eräs katala koira oli märkyyksissään vallannut nurkan sohvalta. Ah, kiva.

Aamupalan ohessa suoritin normaalia aamurutiiniani: luen joka päivä Keski-Uusimaan... Ja kaipaan syvästi hesaria. Monet ihmettelevät tätä tapaa, mutta kai se on minun aamukahvini: Päivä ei käynnisty ilman jotakin käsitystä yleisten tapahtumien kulusta ympärilläni.

Näiden fyysisten tarpeiden tyydytyksen jälkeen oli estetiikan vuoro. Hoidin kaikki perinteiset hygieniatarpeet ja koristelin vähän naamaani. Kun sotamaalaus oli valmis, oli aika kipittää kohti bussipysäkkiä ja harmaata maailmaa.

Koulussa tosiaan vietin tasan sen yhden pohjatunnin, minkä jälkeen suuntasin yhteen Keravan lukuisista kampaamoista. Ovesta ulos astuikin hieman taas uudistunut hiusilme! (Eri kuparin sävyjä kolmessa kerroksessa)

Kotiin palattuani järjestin itselleni hieman evästä opiskelua varten. Kukapa ei tykkäisi itse puristetusta appelsiinimehusta? Kannattaa kokeilla kyseistä piristysruisketta näihin ankeisiin päiviin! Harrastin siinä tunnin ajan sellaista säännöllisen epäsäännöllistä opiskelua, minkä ohessa taisin hieman selailla sosiaalisen median eri tahoja ja fiilistellä uutta tyyliä... Viiden aikaan olikin taas lähtö kohti Kellokoskea ja pikkujunnujen treenejä!

Koutsaamisen jälkeen kohtasin taas ikävän tosiasian nimeltään opiskelu... Taisin kuitenkin aika kiitettävästi onnistua välttelemään tuota karua totuutta katsomalla Domea, venyttelemällä ja - no - kyllä te tiedätte...

Siinähän se päivä sitten vierähtikin! Hauska päivä muiden joukossa, ei valittamista. Paljon ehti tapahtua ja ajatella tuleviakin postauksia...

 
Etsin bloggaajainnokasta!

Joulukuun aikana ajattelin toteuttaa 'Minä muiden silmin'-postauksen, mihin olen jo värvännyt kaksi henkilöä. Sain vaan sellaisen päähänpiston, että entäs jos se kolmas henkilö olisikin joku, joka ei tunne minua (ainakaan noin hyvin)? Esimerkiksi joku, joka seuraa blogiani, mutta ei ole kummemmin viettänyt kanssani aikaa. Olisi hauska saada joltakin vierailevalta tähdeltä kuvaus minusta: minkälaisen kuvan olet saanut minusta blogini perusteella? 

Mikäli siellä siis on joku, joka olisi kiinnostunut analysoimaan persoonallisuutta ja saamaan oman tekstinsä esille blogiini, olethan äänessä! 

 Nappasiko idea postaamisesta? Entä mites Myday, olisiko näitä kiva nähdä jatkossakin? 

Mitä saa pelätä?

Aurinko sädehtii, kuin kurkottaen säteillään kohti kuuraista maata. Kourallinen kauniita lumihiutaleita leijailee hiljallaan kohti iloisten lasten punaposkia. Yksi lapsista kouraisee varovasti ilmaa ja avaa kämmenensä: siinä lepää kaunis ja uniikki yksilö - kuten jokainen meistä.

:D Oonpas runoilija.

Mutta tosiaan jokainen meistä on todellakin erilainen yksilö; niin toiveissa kuin peloissakin. Yhdessä tutkimuksessa todettiin hiljattain, että suuri massa pelkää pimeää, korkeita paikkoja tai hämähäkkejä. Moni ihminen kokee myös jossain vaiheessa elämässään sosiaalisten tilanteiden pelkoa. 

Pitäisikö pelko aina voittaa, vai onko olemassa tervettä pelkoa? Entä pelkääkö jokainen jotain, vai onko olemassa pelkäämätön henkilö? Usein oikeiksi peloiksi tunnutaan laskevan vain ne pelot, johon liittyy oikeasti joku fyysinen vaara. Pelkoja ei kuitenkaan pidä aliarvioida. Joku, joka harrastaa laskuvarjohyppäystä, voi pelätä esimerkiksi kissoja. Toinen voi taas pitää laskuvarjohyppäystä aivan päättömänä ajatuksena; itsemurhana. Ja voishan joku hassu vaikka pelätä vikellystä! ... 

Joskus flikki menee ohi ja joskus joukkueessa lähtee vähän käsistä koko touhu...

Miksi me pelkäämme? Uskon, että pelot ovat joko vaistomaisia tai opittuja pelkoja, esimerkiksi seurausta jostakin vanhasta traumasta. Opittu pelko voi olla myös seurausta vanhempien käytöksestä ja esimerkistä; Jos molemmat vanhemmat pelkäävät eläimiä, ei lapsesta luultavasti tule kamala eläinfani. Entä ne vaistomaiset pelot? Jokaisen maalaisjärki kertoo, että jos joku uhkaava tilanne sattuu, että hei kamu, nyt pitäisi hieman pelätä. 

Monet meistä kuitenkin haluavat viimeiseen asti peittää pelkonsa. Ei saa näyttää muille, että on heikompi kuin muut. Samalla on kuitenkin todella vaikea ymmärtää toisten pelkoja ''Koska ne ovat turhia, ei sitä tarvitse pelätä''. Kuten jo aiemminkin mainitsin, jokaisen pelkoja tulisi yrittää ymmärtää, vaikka ne eivät aiheuttaisikaan suurta fyysistä pakokauhua muissa ihmisissä. Mutta helpottuisiko elämä, jos jokainen vain avoimesti saisi pelätä? Jaa-a. Ehkä joissakin asioissa. 

Itse olen pelännyt sosiaalisia tilanteita, enkä vieläkään erityisemmin pidä niistä. Toinen pelko, mihin olen törmännyt hiljattain on autolla ajamisen pelko. Tuntuu tyhmältä. koska kaikki muut tuntuvat tosissaan haluavan autokouluun ja rattiin mahdollisimman pian hetinyt. ''Sehän on ihan supersiistiä, kun voi ihan itse päästä kaikkialle silloin kun tahtoo''... Itselläni ei koskaan kuitenkaan ole ollut sellaista. On myös kummallista ajatella, että olen ajanut skootterillani jo monta vuotta, mutta silti autoilu tuntuu hirveältä. En ymmärrä autoista tai niiden mekaniikasta mitään, eikä minua oikeastaan kiinnostakaan tietää. En oikeastaan edes tiedä, mikä siinä on niin kamalaa. Se vain on.

Pohdin, että mikä siinä autoilussa pelottaa? Pelkään, että tapahtuu jotain pahaa: että ajan jonkun yli. Tämän oivalluksen jälkeen sain flashbackin menneisyydestä; Kun olin kuusivuotias, jäin auton alle. Moni ei varmaan tiennyt tästä, mutta sen seurauksena mursin jalkani. Tämä tapahtui, kun olin pimeänä talvi-iltana kävelemässä parhaalta ystävältäni kotiin. Kotiinhan oli siitä tapahtumapaikalta se 200 metriä. Anyways, mietin, voiko pelkoni olla seurausta tapahtuneesta? 

Toisaalta mietin, että onko tämäkin pelko vain turhaa ja keksittyä? En voi kuitenkaan kiistää sen olemassaoloa. Tiedän, että tämäkin pelko poistuu tai vähenee vain sillä, että istun siihen ratin taakse, Aina vaan ja uudestaan. Se on kuitenkin niin vaikeata. Onko teillä joitakin pelkoja, tai entisiä pelkoja - joista on päästy jo yli? 

Luin tossa yhestä blogista postausta siitä, kuinka lukijat ovat sulkeutuneet kuoriinsa ja paenneet talviunille kommenttiensa kanssa... Enkä voi kyllä kiistää! Okei, myönnettäköön, etten itsekään ole erityisen aktiivinen (postaustahti yksi postaus/viikko), mutta kommentointi on kyllä vähentynyt ihan yleisesti blogeissa. Ihan vaan vinkkinä sinne ruudun toiselle puolelle. Ei vaan, kommentoikaa, jos on jotain asiaa; risuja tai ruusuja. Jos postaus ei herätä mitään tunteita, miksi ihmeessä jättää mitään kommenttia? 

Jos tää postaus ei herättäny suuria pelkotiloja, käykää kurkkaamassa mun yhen toverin alkutaipaletta bloggaus/vloggaus -saralla. >http://littlelightsjanna.blogspot.fi/

Uusi ulkoasu!

Väsäilin tossa yöllä taas uutta (ehkä tosin väliaikaista) ulkoasua, ja hitsi kun näyttää oudolta! :D 

Mutta mitäs tykkäätte? 

Metsi lähtee nyt kuitenkin pikapuoliin kohti Helsinkiä ja vuoden 2014 vikellysseminaaria, joten 'oikeaa' postausta saatte odotella vielä huomiseen. Tsau!

(ps. Jos joku on oikeasti innokas bannerien väsääjä, niin annahan ihmeessä kuulua itsestäsi!)