Treeniongelmia

Moi ihmiset!

Kuten otsikko kertoo, olen tällä kertaa vaivannut pientä päätäni treeniongelmilla. Ongelman nimi on tukilaji(t). Vikellys on Suomessa vielä niin pienellä tasolla, ettei se voi yleisesti ottaen tarjota lajin vaativaa pohjatreeniä, mikä olisi todella tärkeää mikäli kehitystä mielii tapahtuvan. Itse olen tuskaillut kyseisen ongelman kanssa pari viimeisintä vuotta: mikä sitten olisi paras mahdollinen tukilaji? Kuitenkin sellainen, joka tähtäisi kehitykseen, muttei olisi liian hintava tai sijaitsisi toisella puolella planeettaa? On muuten osoittautunut aika hiton hankalaksi yhtälöksi, joita taidan kertailla tälläkin kaudella vielä moneen kertaan... Äh.

Tähän mennessä tukilajeina olen kokeillut mm. joukkuevoimistelua, telinevoimistelua, lenkkiä, salitreeniä, tankotanssia, tanssillista voimistelua sekä ryhmäliikuntaa. Kaikissa noissa on kuitenkin tullut erinäisiä ongelmia, tavoitteet ja ryhmät eivät oikein ole kohdanneet. Telinevoimistelussa ja tankotanssissa ei oikein tehty mitään, eikä kehitystä tapahtunut. Salitreeni alkaa välillisesti maistua puulta, eikä ryhmäliikunta oikein ollut mun juttu (mun salilla aika suppea tarjonta, eikä löydy mieluisia tunteja), tanssillinen voimistelu on jees, mutta se on vaan kerta viikkoon. Sitten on tietty kerran viikossa voima/akrotreeniä T&P:n koutsaamana, mikä on ollut todella hyödyllistä - mutta sitäkin on taas vain kerran viikossa.

Kaipaan niin joukkuevoimistelua. Siinä treenaus oli tavoitteellista ja monipuolista; se kehitti lihaskuntoa, kestävyyttä sekä notkeutta. Lisäksi treeneissä oli aina hyvä meininki joukkueen ansiosta. Kukaan ei marissut koska jokainen tiesi, että se tekisi hallaa koko joukkueelle.

Miksen vaan treenaa itsekseni? Kuten alussa jo mainitsin, ei pelkkä sali oikein enää innosta. Sielläkin on ravattu parisen vuotta, mutta yksin treenaaminen on aina yksin treenaamista. Paremmat tulokset ja fiilikset syntyvät seurassa tekemällä. Muiden tsemppaus tai painostus auttaa löytämään ne viimeisetkin voimanrippeet sieltä kehon syövereistä. Kotitreenauksena lenkkeilyä aion jatkaa, koska siihen olen löytänyt ihanan jutskailutoverin, Pinjan! Lisäksi treenailen omia lajijuttujani, akroa ja pukkeilua.

Tuntuu, että on mahdotonta löytää (esim. voimistelu)ryhmää, joka treenaisi tavoitteellisesti olematta kuitenkaan kilparyhmä. Tuntuu, kuin yrittäisi suunnistaa keskellä aavikkoa ilman karttaa. Tavallaan kyllä kerrotaan, mitä pitäisi tehdä, muttei kukaan kerro miten sen voisi toteuttaa! Ärsyttää todella paljon, kun tietää että voisi kehittyä vaikka kuinka paljon, jos joku vain vähän hengittäisi niskaan.

Mietin viikonloppuna lajeja, joita voisin vielä testailla. Otin kynän käteeni ja raapustin: tanssi. joku toinen sali ja sen ryhmäliikunta. CROSSFIT. Hmm...Olisikohan se mahdollista, ihan oikeesti?

Aina kun mietin crossfittia, mieleeni tulee todella kovakuntoiset naiset ja miehet tekemässä hulluilla toistomäärillä. Nauraisikohan ihmiset, jos salille saapuisi tällainen hobitti? Enhän mä edes osaa kyykätä. (tai polvien takia kauheasti siihen kykenekään...) Olisi kyllä aika siistiä. Ja varmasti myös hirveetä. Mutta suurimmalta osalta varmaan aika siistiä. Mutta mä en kyllä tiedä siitä yhtään mitään. Pitäisköhän käydä kokeilemassa?

Mitä mieltä te ootte crossfitistä tai yleisesti ottaen näistä mun pointeista? Jos kellään on mitään ehdotuksia tähän mun treeniongelmaan, niin handut surraamaan ja kommenttiboksiin viestiä! Kiitän ja kumarran, ootte ihania <3

joulutoiveita ja lahjavinkkejä

Jos olette käyneet Helsingissä vähään aikaan, olette varmasti nähneet kaikki upeat valot, jotka koristavat kaupunkia. Minusta ne pitäisi virittää loistoonsa jo lokakuussa, mistä lähtien ne voisivat loistaa aina kevään kirkkaisiin päiviin asti. Valo kun on niin ihana asia. Vihaan tätä mustaa aikaa, se vaan masentaa. 

...Lisäksi mua masentaa hieman kun menin repäsemään nivusen sellaiseen kuntoon, ettei mun joulukalenterivenyttely ihan toimi :(

Joulukuun eka päivä ja vinksahtaneet asennot... oli muuten hiton hankala ottaa kuvia :D

Kuinka omituista, elämme taas joulukuuta!

Enää muutama hassu viikko jouluun, jonka jälkeen vuosi 2015 lähestyy vinhaa vauhtia. Joulu kuitenkin tuntuu erilaiselta kuin ennen - tai se ei oikeen tunnu miltään. Mihin se joulun taika on kadonnut?

Minusta vanheneminen pilaa koko juhlan arvoituksellisuutta; kuinka jokainen voi kirjoittaa lahjalistaansa asioita, joita tietää paketeistaan myöhemmin löytävänsä. Miksi se on näin? Mikä järki siinä koko paketoinnissa enää on, jos jokainen tasan tarkkaan tietää mitä tuleman pitää?

Tänä jouluna ajattelin kirjoittaa avoimen lahjalistan. Jos kukaan lähipiiristäni on hankkimassa jotakin minulle jouluksi, toivoisin mitä vaan urheiluun/treeniin tai vikellykseen liittyvää. Mikäli asia liittyy mitenkään boldattuihin kohtiin, pidän siitä varmasti. Näin yllätys säilyy, mutta sponsorin on helpompi ehkä keksiä jotain mieleistä! 

Nykymaailmassa hukutaan materialismiin ja ainakin omasta mielestä tärkeäksi on noussut joku aivan muu. (Tähän on voinut vaikuttaa myös hieman opiskelijabudjettini) ...

Itsekeskeisimmänkin materialismi-ihmisen sisällä asuu kuitenkin pieni taiteilija: käyttäkää luovuutta muiden muistamisessa. Älkää tyytykö vain ostamaan lahjaa, vaan käyttäkää mieluummin vaivaa johonkin tärkeämpään - kauniisiin sanoihin ja kauniisiin tekoihin. Itse rakastan pieniä asioita, joihin on oikeasti uhrattu aikaa ja ajatuksia. Miettikää siis hetki ennen kuin panikoitte joululahjashoppailunne kanssa; voisinko tehdä tänä jouluna jotain toisin? Voisinko oikeasti luoda tietyillä sanoilla paljon painavamman merkityksen kuin jollain Anttilan-paniikkiostos-suihkugeelipaketilla? 

Viime jouluna kirjoitin monta merkityksellistä korttia. Toivon, että ne olivat myös merkityksellisiä ihmisille, joille toimitin ne. Suurin osa heistä oli vanhoja ja hyviä ystäviä. Yhdelle parhaista ystävistäni tein vihkon, ikään kuin leikekirjan, vanhoista kuvistamme ja hauskoista lehtileikkeistä. Menihän siinä aikaa, mutta se oli sen arvoista. Annoin veljelleni purkillisen keksiaineksia ja tein koulutovereilleni itse konvehteja... saa nähdä, mitä tänä jouluna keksin!

Mutta pointtihan oli, että joskus sanat ovat materiaa mahtavampia. Askarrelkaa ja kirjoittakaa toisille joulukortteja. Kortteja, joissa on oikeasti sanoja sydämestä. Ajatus on tärkein, mutta eikö olisi ihana kertoa se ajatus toiselle niin, että tämä voisi vaikka lukea sen joka ikinen päivä uudestaan?

Voisiko joku kirjoittaa mulle pitkän joulukortin?

My grey day

Hei toverit!

Kuluneella viikolla sain vihdoin ja viimein kuvattua sekavanoloisen myday-kuvapostauksen, mikä tulee siis tässä! Myday on keskiviikolta (= kun vielä oli koeviikko, mikä on luojan kiitos taas ohi - toistaiseksi.)

Aloittakaamme siis ihan alusta...

Heräsin keskiviikkona joskus vähän ennen ysiä siihen kun tuo karvapallero hyppäsi mun päälleni. Siihen se sitten päätti käpertyä ja mä vielä hetkeksi katosin peiton syövereihin.

Siinä sitten aikani nuokuttua sain aikaiseksi nousta ylös, mistä matka jatkui vaatekaapin kautta lenkkipolkua kohti. Kävin heittämässä vähän intervallitreeniä harmaaseen aamuun.

Lenkiltä painuin koiran kanssa suihkuun, koska sehän oli taas imenyt itseensä kaiken mahdollisen kuran sieltä maastosta... Pesuepisodin jälkeen käänsin olkkarin vanhan mutta uskollisen radion päälle ja valitsin mahdollisimman mukavat olohousut aamupalaa varten.

Keittiössä puuroa kokkaillessani popitin Loopin hittejä ja suunnittelin tulevaa päivää. Tässä vaiheessa myös huomasin, kuinka tuo eräs katala koira oli märkyyksissään vallannut nurkan sohvalta. Ah, kiva.

Aamupalan ohessa suoritin normaalia aamurutiiniani: luen joka päivä Keski-Uusimaan... Ja kaipaan syvästi hesaria. Monet ihmettelevät tätä tapaa, mutta kai se on minun aamukahvini: Päivä ei käynnisty ilman jotakin käsitystä yleisten tapahtumien kulusta ympärilläni.

Näiden fyysisten tarpeiden tyydytyksen jälkeen oli estetiikan vuoro. Hoidin kaikki perinteiset hygieniatarpeet ja koristelin vähän naamaani. Kun sotamaalaus oli valmis, oli aika kipittää kohti bussipysäkkiä ja harmaata maailmaa.

Koulussa tosiaan vietin tasan sen yhden pohjatunnin, minkä jälkeen suuntasin yhteen Keravan lukuisista kampaamoista. Ovesta ulos astuikin hieman taas uudistunut hiusilme! (Eri kuparin sävyjä kolmessa kerroksessa)

Kotiin palattuani järjestin itselleni hieman evästä opiskelua varten. Kukapa ei tykkäisi itse puristetusta appelsiinimehusta? Kannattaa kokeilla kyseistä piristysruisketta näihin ankeisiin päiviin! Harrastin siinä tunnin ajan sellaista säännöllisen epäsäännöllistä opiskelua, minkä ohessa taisin hieman selailla sosiaalisen median eri tahoja ja fiilistellä uutta tyyliä... Viiden aikaan olikin taas lähtö kohti Kellokoskea ja pikkujunnujen treenejä!

Koutsaamisen jälkeen kohtasin taas ikävän tosiasian nimeltään opiskelu... Taisin kuitenkin aika kiitettävästi onnistua välttelemään tuota karua totuutta katsomalla Domea, venyttelemällä ja - no - kyllä te tiedätte...

Siinähän se päivä sitten vierähtikin! Hauska päivä muiden joukossa, ei valittamista. Paljon ehti tapahtua ja ajatella tuleviakin postauksia...

 
Etsin bloggaajainnokasta!

Joulukuun aikana ajattelin toteuttaa 'Minä muiden silmin'-postauksen, mihin olen jo värvännyt kaksi henkilöä. Sain vaan sellaisen päähänpiston, että entäs jos se kolmas henkilö olisikin joku, joka ei tunne minua (ainakaan noin hyvin)? Esimerkiksi joku, joka seuraa blogiani, mutta ei ole kummemmin viettänyt kanssani aikaa. Olisi hauska saada joltakin vierailevalta tähdeltä kuvaus minusta: minkälaisen kuvan olet saanut minusta blogini perusteella? 

Mikäli siellä siis on joku, joka olisi kiinnostunut analysoimaan persoonallisuutta ja saamaan oman tekstinsä esille blogiini, olethan äänessä! 

 Nappasiko idea postaamisesta? Entä mites Myday, olisiko näitä kiva nähdä jatkossakin? 

Mitä saa pelätä?

Aurinko sädehtii, kuin kurkottaen säteillään kohti kuuraista maata. Kourallinen kauniita lumihiutaleita leijailee hiljallaan kohti iloisten lasten punaposkia. Yksi lapsista kouraisee varovasti ilmaa ja avaa kämmenensä: siinä lepää kaunis ja uniikki yksilö - kuten jokainen meistä.

:D Oonpas runoilija.

Mutta tosiaan jokainen meistä on todellakin erilainen yksilö; niin toiveissa kuin peloissakin. Yhdessä tutkimuksessa todettiin hiljattain, että suuri massa pelkää pimeää, korkeita paikkoja tai hämähäkkejä. Moni ihminen kokee myös jossain vaiheessa elämässään sosiaalisten tilanteiden pelkoa. 

Pitäisikö pelko aina voittaa, vai onko olemassa tervettä pelkoa? Entä pelkääkö jokainen jotain, vai onko olemassa pelkäämätön henkilö? Usein oikeiksi peloiksi tunnutaan laskevan vain ne pelot, johon liittyy oikeasti joku fyysinen vaara. Pelkoja ei kuitenkaan pidä aliarvioida. Joku, joka harrastaa laskuvarjohyppäystä, voi pelätä esimerkiksi kissoja. Toinen voi taas pitää laskuvarjohyppäystä aivan päättömänä ajatuksena; itsemurhana. Ja voishan joku hassu vaikka pelätä vikellystä! ... 

Joskus flikki menee ohi ja joskus joukkueessa lähtee vähän käsistä koko touhu...

Miksi me pelkäämme? Uskon, että pelot ovat joko vaistomaisia tai opittuja pelkoja, esimerkiksi seurausta jostakin vanhasta traumasta. Opittu pelko voi olla myös seurausta vanhempien käytöksestä ja esimerkistä; Jos molemmat vanhemmat pelkäävät eläimiä, ei lapsesta luultavasti tule kamala eläinfani. Entä ne vaistomaiset pelot? Jokaisen maalaisjärki kertoo, että jos joku uhkaava tilanne sattuu, että hei kamu, nyt pitäisi hieman pelätä. 

Monet meistä kuitenkin haluavat viimeiseen asti peittää pelkonsa. Ei saa näyttää muille, että on heikompi kuin muut. Samalla on kuitenkin todella vaikea ymmärtää toisten pelkoja ''Koska ne ovat turhia, ei sitä tarvitse pelätä''. Kuten jo aiemminkin mainitsin, jokaisen pelkoja tulisi yrittää ymmärtää, vaikka ne eivät aiheuttaisikaan suurta fyysistä pakokauhua muissa ihmisissä. Mutta helpottuisiko elämä, jos jokainen vain avoimesti saisi pelätä? Jaa-a. Ehkä joissakin asioissa. 

Itse olen pelännyt sosiaalisia tilanteita, enkä vieläkään erityisemmin pidä niistä. Toinen pelko, mihin olen törmännyt hiljattain on autolla ajamisen pelko. Tuntuu tyhmältä. koska kaikki muut tuntuvat tosissaan haluavan autokouluun ja rattiin mahdollisimman pian hetinyt. ''Sehän on ihan supersiistiä, kun voi ihan itse päästä kaikkialle silloin kun tahtoo''... Itselläni ei koskaan kuitenkaan ole ollut sellaista. On myös kummallista ajatella, että olen ajanut skootterillani jo monta vuotta, mutta silti autoilu tuntuu hirveältä. En ymmärrä autoista tai niiden mekaniikasta mitään, eikä minua oikeastaan kiinnostakaan tietää. En oikeastaan edes tiedä, mikä siinä on niin kamalaa. Se vain on.

Pohdin, että mikä siinä autoilussa pelottaa? Pelkään, että tapahtuu jotain pahaa: että ajan jonkun yli. Tämän oivalluksen jälkeen sain flashbackin menneisyydestä; Kun olin kuusivuotias, jäin auton alle. Moni ei varmaan tiennyt tästä, mutta sen seurauksena mursin jalkani. Tämä tapahtui, kun olin pimeänä talvi-iltana kävelemässä parhaalta ystävältäni kotiin. Kotiinhan oli siitä tapahtumapaikalta se 200 metriä. Anyways, mietin, voiko pelkoni olla seurausta tapahtuneesta? 

Toisaalta mietin, että onko tämäkin pelko vain turhaa ja keksittyä? En voi kuitenkaan kiistää sen olemassaoloa. Tiedän, että tämäkin pelko poistuu tai vähenee vain sillä, että istun siihen ratin taakse, Aina vaan ja uudestaan. Se on kuitenkin niin vaikeata. Onko teillä joitakin pelkoja, tai entisiä pelkoja - joista on päästy jo yli? 

Luin tossa yhestä blogista postausta siitä, kuinka lukijat ovat sulkeutuneet kuoriinsa ja paenneet talviunille kommenttiensa kanssa... Enkä voi kyllä kiistää! Okei, myönnettäköön, etten itsekään ole erityisen aktiivinen (postaustahti yksi postaus/viikko), mutta kommentointi on kyllä vähentynyt ihan yleisesti blogeissa. Ihan vaan vinkkinä sinne ruudun toiselle puolelle. Ei vaan, kommentoikaa, jos on jotain asiaa; risuja tai ruusuja. Jos postaus ei herätä mitään tunteita, miksi ihmeessä jättää mitään kommenttia? 

Jos tää postaus ei herättäny suuria pelkotiloja, käykää kurkkaamassa mun yhen toverin alkutaipaletta bloggaus/vloggaus -saralla. >http://littlelightsjanna.blogspot.fi/

Uusi ulkoasu!

Väsäilin tossa yöllä taas uutta (ehkä tosin väliaikaista) ulkoasua, ja hitsi kun näyttää oudolta! :D 

Mutta mitäs tykkäätte? 

Metsi lähtee nyt kuitenkin pikapuoliin kohti Helsinkiä ja vuoden 2014 vikellysseminaaria, joten 'oikeaa' postausta saatte odotella vielä huomiseen. Tsau!

(ps. Jos joku on oikeasti innokas bannerien väsääjä, niin annahan ihmeessä kuulua itsestäsi!)

Tanssahdellen kohti kautta 2015

Jiihaa, täällä taas.

Joka vuosi suurinpiirtein näihin aikoihin jokaisen vikeltäjän (ja tässä tapauksessa myös valmentajan) valtaa suuri lapsenmielisyys. Vaikka talvi on tulossa ja pimeys haukkaa suuren palasen jokaisen jaksamisesta, kutkuttaa takaraivossa silti ajatus uudesta kaudesta ja uudesta alusta. Uusi kausi, uudet kujeet?

Koutsin panostus halloween-näytökseen

Ainakin meitsi on aina aivan fiiliksissä kun luvallakin saa keksiä uusia juttuja - niin itselle kuin pikkuisillekin. Rakastan ideoimista, mutta helpompaa se on todellakin porukalla ja pienissä erissä, vähän kerrallaan. Pakko myöntää, että kyyrini raakaversiokin kehkeytyi vähän itseasiassa paniikinomaisissa tunnelmissa. Vajaa viikko sitten maajoukkuekoutsilta tuli tiukkaa viestiä, että mikäli kyyriä ei olisi joulukuun leirille mietitty, ei kannattaisi hamuilla valmennusta. Jaiks.

Kyyri on kuitenkin nyt kasassa kuin mikäkin tilkkutäkki, saa nähdä mikä tuomio sitten tulee. Pariin kohtaan en vielä ole tyytyväinen, mutta eiköhän nekin saada kukistettua. Tulostitin myös parikymmentä sivua Fein vikellyksen pisteytystä koskevia lappusia ja tsekkailin kyyriäni myös siitä perspektiivistä. Vaikeusaste tulee ainakin nousemaan aika reilulla kädellä, mutta sormet ristissä toivon samaa taiteelliselta pisteeltä. Ainakaan niitä 'esiintymiskohtia' ei pitäisi kyyristä nyt puuttua, toivon vaan että karisma ja puku sitten lyövät yhteen musan kanssa. Itse teemaa en vielä julkisesti paljasta, pidetään ylläri joillekkin yllärinä. ;) Toivottavasti nyt talven treenaukset alkaisivat rullailemaan, niin kehitys kohti viimeistä junnuvuotta voisi alkaa!

En vaan käsitä, kuinka aika juoksee. Pysähdyn katsomaan koneeni lepotilan taustakuvaa. Siinä hymyilee neljä ysiluokkalaista tyttöä tanssiaismekot päällä... Kuva on tosiaan ysiluokan itsenäisyyspäivän tansseista, vuodelta kaksituhattakaksitoista.

Tanssiaisista puheenollen... vanhojen treenit alkavat seuraavassa jaksossa! Mekko on nyt varmistettu ja kävin tiistaina sovittelemassa ja tilaamassa kengät! Hopeita en saanut, mutta todella jalkaystävälliset popot löysin. (Ja tavoitteena ehkä saada liimailtua niihin muutama strassikin kiinni, kunhan ensin saapuvat!) Ehkä kymmenen parin sovituksen jälkeen junaan palatessani tapahtui myös todella hassu sattuma: palatakseni takaisin yläasteaikoihini, samaan junavaunuun sattui vanha luokkakaverini. Oli ihana nähdä ja jutskailla kuulumisia!

Ysien tanssit 2012

Lähiviikot ovat olleet kyllä aikamoista tanssahtelua. Tanssin yliannostus ei ole syntynyt edes aamuvalmennuksesta, josta olen saanut vain hyvää energiaa aamuihini ja uutta syvyyttä omaankin valmennukseen. 

Kerroin myös viime postauksessa tavoitteistani, joista yksi oli aktiivinen liikkuvuus. Noh, nyt joku on vissiin oikeasti kuullut sen ja keksinyt tanssillisen voimistelumme koreografiaan esimerkiksi pieniä kivoja kaariharppoja tai harppa+käännehyppy -yhdistelmiä. Ei noissa vielä mitään, mutta a) Lopettamisestani on kulunut aivan liian monta vuotta (kolme ja puoli?) ja b) Kaikki ovat sillä ns. väärällä puolellani, eli toisin sanoen kaikkea muuta kuin kivan näköistä. Mutta eiköhän siitä taas ole suunta vain ylöspäin?

Ystävät hyvät, mikä teitä kiinnostaa juuri nyt? Ajattelin, että voisin tehdä vaikka ihan oman postauksen näistä tanssikuvioista, koska niitähän en ole kummemmin tänne vielä availlut. Jos muita ideoita tulee, niin kommenttiboksiin vierailemaan! Huhhuh. tulipas pitkä ja raskas postaus. Onnittelut sille, joka jaksoi koko suman lukaista!

Ai joo, ja saan Keravan kaupungilta urheilustipendin!

Historian havinaa: Tästä kaikki alkoi

Moi ihmiset!

Kirjoittelin tossa viime viikolla aikajanaa mun vikellys'uralta' liikuntadiplomia varten ja pysähdyin pohtimaan matkaani alkutaipaleeltani tähän hetkeen. Kaikki tarkempi selostus löytyy vikellyshistorian puolelta, mutta ajattelin julkaista kaikkien iloksi videon toiselta vikellyskerraltani. (Vikelsin ensimmäisen kerran viikonloppukurssilla Alavudella, video on toiselta päivältä). Hah. Virnuilen aina tuolle videolle ja noille kuville kun nään niitä... Tuosta kaikki sitten kuitenkin lähti. Välillä isoin, välillä pienin askelin.

   

Ensimmäiset vikellyskerrat 2010. Pahoittelen pokkarilaatua!

Nyt ollaan tosiaan pisteessä, josta voidaan jo hieman kurkata taaksepäin. Mitä vikellys on minulle antanut?

Olen treenannut ja oppinut vanhemmilta. Olen itsenäistynyt. Olen nähnyt Ypäjän moneen kertaan valmennusviikonloppujen muodossa. Olen saanut korvaamattoman hyvää valmennusta myös ulkomaisilta valmentajilta. Olen esiintynyt pienten näytöksien lisäksi Horse Show'ssa, Horse Fairissa ja 'Hepat stadikalla' -tapahtumassa. Olen oppinut itsekuria. Olen oppinut miksaamaan musiikkia. Olen nauranut enemmäin kuin koskaan ja oppinut, että voittaja ei ole se, joka ei koskaan kaadu - vaan se, joka nousee aina uudestaan ylös. Olen saanut paljon kansainvälisiä ystäviä ja Suomen pienten piirien ansiosta toisen perheen. Olen oppinut jotakin valmentamisesta. Olen saanut tiettyä karismaa persoonaani ja osaan ilmaista itseäni paremmin.

Oikeastaan vikellyksen ansiosta olen se kuka olen nyt. Se on iso osa elämääni.

Ollu vissiin tosi kivaa... 2011

Näytän vähä kauhistuneelta :D 2011

Ja koska nyt suunnilleen tiedostan kuka olen nyt, voin keskittyä siihen, keneksi haluan tulla, eli mitä haluan itsessäni kehittää. Pohdiskelin, mitkä olisivat heikoimpia kohtiani ja ajattelin haastaa itseni parantaakseni juuri heikkouksiani. Top kolmoseen pääsivät...

1. yleiskunto (=aerobinen, kestävyyskunto)

2. liikkuvuus (eritoten selkä ja aktiivinen liikkuvuus)

3. staattinen voima (kestävyysvoima)

Kun vielä sain ristarin (vas.) 2012

Eli mitä ajattelin tehdä näiden eteen? Ajattelin luoda itselleni treeniohjelman, johon lisäilisin vihaamiani elementtejä noista kategorioista.

Yleiskunto

-Lenkkeily ja pyöräily mahdollisuuksien mukaan

-Salilla omat pomppu-/hyppimislämpät ja -harjoitteet (esim. pomput syväkyykystä, yleisliikkeet, steppilautakasojen päälle hyppimiset jne.)

Liikkuvuus

-Lisävenyttelyä myös kotona, ei vaan treenien yhteydessä

-Salilla jalanheittoja ja -nostoja joka suuntiin

-Harppa- ja kaurishypyt

-Huomiota selän venyttelyyn (sillat, siltakaadot, venytykset kohti ristaria)

Staattinen voima

-Voimatreeniin lisää staattisia pitoja (lankku, kuppipito, kaaripito, istuminen seinää vasten, leukapito, jne.)

Jepjep. Kuulostaa kamalalta. Mahtavaa! Voisin joku kaunis päivä ottaa ne 'ennen'-kuvat... Hah.

Mikäli kellään on hyviä ehdotuksia näiden mun heikkouksien parantelemiseksi, otan niitä innolla vastaan!

Harvinaisen julkaisukelvottomia kuvia onnistuin taas löytämään tähän postaukseen... Mut ei se vissii oo niin vakavaa?