Dialogia odotellessa

Heipähei toverit. Kun alotin tän postauksen, kello oli vähän yli viisi. Aamulla siis. 

Oon ollut nyt kuluneen viikon vähän säännöllisen epäsäännöllisesti kipeenä, nytkin vähän flunssanpoikasta ilmassa. Palailin tosiaan maanantaina sieltä PM-kisoista, mutta siitä enemmän seuraavassa postissa. Oon miettinyt paljon tätä mun blogia ja jatkoa; mitä ihmettä mä teen tälle? Kirjottelenko tulevaisuudessakin kaikesta maan ja taivaan väliltä, vai keskitynkö enemmän treenikuulumisiin? Jotenkin tosi vapauttavaa avata ajatusmaailmaansa, mutta toisaalta tosi ahdistavaa ajatella, että ihmisiä oikeasti lukee niitä.

Syksy on täällä. Kesä ei todellakaan lipunut häilyvästi ohi, vaan hyppäsi alppikauriin lailla monimetrisen etumatkan... Toivottavasti comeback on yhtä salakavalan vikkelä. Syksyyn voi suhtautua kahdella tavalla: se on joko uusien alkujen ja kauniiden värien aikaa tihkusateessa tai sitten se on kylmyyttä, flunssaa ja masentavaa pimeyttä. Minulle se on jälkimmäistä. En tiedä oikeastaan edes miksi se on niin kamalaa, ehkä se on juuri se pimeys. 

Koulujutut ovat tässä jaksossa jääneet hieman heitteille kaiken muun stressaamisen ohella, tällä viikolla tuli kuitenkin tehtyä äidinkielen, ruotsin ja terveystiedon koe... ja englannin kuuntelu + puhe. En uskalla ehkä sanoa niistä vielä mitään, katsellaan sitten kuin palautuspäivä koittaa. Nyt pitäisi vielä tsemppailla läpi se enkun koe sekä matikka. Tässä vaiheessa tekisi mieli liittää tähän englannin mielipidetekstini aiheesta ''Are we studying useless stuff?'' .., mutta jääköön se nyt. Heräsin tossa muuten todellisuuteen, etten jotenkin voi vieläkään sisäistää, että me ollaan tokalla luokalla. Niin vanhoja! ... Vanhoista puheenollen mun toinen mekkovaihtoehto saapui ja olen aika in love! <3

Viikon päästä koittaa äsämmät Oulussa, minkä jälkeen ajattelin hetkeksi höllätä vähän siimaa urheilun saralla. Tai ehkä jonkun muunkin.. En tiedä vielä. Oon vaan koko syksyn ollut niin stressaantunut, ettei psyyke vaan kestä enää. Älkää käsittäkö väärin, oon kyllä pitänyt kaikista jutuista, mitkä ovat pitäneet mut kiireisenä, mut tää mun flunssan puhkeaminenkin voi olla osittain stressin aiheuttamaa. Vois yrittää vaikka keskittyä siihen psyykkiseen hyvinvointiin välillä. Tahto kyllä kykenis mihin vaan, mutta muistakaa muutkin vähän tarkestella asioita välillä kropan ja mielen näkökulmasta. Elätkö haluaamasi elämää? Jos et, oletko saavuttamassa sitä tällä tiellä? Teetkö asioita itsesi vai muiden vuoksi? Voisitko päästää kaikesta stressistä irti vaikka viikoksi? Tai edes päiväksi? Mikä sinua rauhoittaa/rentouttaa? Siinäpä paljon pohdittavaa pieneen hetkeen.

Palatakseni asiaan, mikä ei periaatteessa kuulu tähän postaukseen... Yksi juttu mun on aivan pakko kertoa tuolta Ruotsin reissulta! Näin areenalla pariin otteeseen aivan älyttömän ihanasti hymyilevän vikeltäjän, minkä jälkeen tokaisin Venlalle: ''Mun on pakko mennä kehumaan tuon hymyä, oikeesti.'' Meinasin jättää asian kuitenkin vain puheeksi, mutta mä oikeasti menin ja tein sen. Se tyttö näytti vaan niin ihanan hämmentyneen onnelliselta! Luulen, että tuollaiset asiat jäävät mieleen pitkäksi aikaa; olenhan itsekin kokenut saman. Uskaltaamme olla siis rohkeita, ei ole hävettävää tuottaa kanssaihmisillemme iloa, oli kohteena tuttu tai tuntematon.

Tämmöisiä ajatuksia tällä kertaa. Nyt ajattelin heitellä palloa taas vähän sinne lukijoille päin parin kysymyksen muodossa:

-Mitä ajatuksia ensimmäinen boldattu lause herättää? 

-Miten itse suhtaudut syksyyn?

-Pitäisikö mun julkaista otteita mun kouluesseistä (järkevät esseet...) täällä blogin puolella?

-Mikä on stressannut syksyllä ja mikä stressiisi on auttanut?

-Kiinnostusta tehdä ulkoasua blogilleni?

Toivon, että postaus herätti teissä jotain tunteita tai kysymyksiä, tai että edes yksi boldatuista kysymyksistä kolahti jollain tavalla. Olisi hauska saada jonkinmoista dialogia aikaan tämän ainaisen monologin sijasta. ;)

Uusi kokemus

VÄRIESTEJUOKSU?
hassunhauska yhteisöllisyystapahtuma urheilun saralla. En voi muuta kuin kehua. Odotin syyskuista väriestejuoksun päivämäärää kuin kuuta nousevaa, eikä se todellakaan pettänyt.

Kerratakseni kaikille; inhoan juoksua. Halusin kuitenkin osallistua tuohon mahtavaan tapahtumaan, koska matka ei ollut kuin 5 km ja koko tapahtuma vaikutti aivan äärettömän kiinnostavalta kokemukselta! Sinnehän sitten raahauduimme paikalle Venlan kanssa ja pääsimme radalle jo 15 min odotuksen jälkeen, suhteellisen alkupäässä siis. 

''Mikseivät koulujen maastojuoksut ole tällaisia?'' Olisin varmaan itsekin pitänyt juoksukilpailuista, mikäli radalla olisi ollut ketteryyttä vaativia esteitä tai edes heitelty väripommeilla. Kehitysehdotus jota voisi viedä eteenpäin?

Rata oli yllättävän rankka, enkä kyllä juossut koko matkaa, koska matkalle mukaan tarttui pari pientä mäkeä... Positiivista oli, että koko ajan pääsi etenemään täyttä vauhtia, enkä ainakaan henkilökohtaisesti joutunut pysähtelemään jonotuksen takia. Kiitos mahtavasta tapahtumasta FUNRUN ja Serena. Suosittelen kyllä lämpimästi kaikille ja aion osallistua ensi vuonna uudestaan. Kuka lähtee messiin?

Mites muuten elämäni sujuu? Koulujutut ovat jääneet vähän taka-alalle treenien takia, mutta ehtiihän sitä lukea... Vaikka kisamatkalla. Taas pitäisi laitella kisakamoja kasaan ja huomenna marssia laivan kamaralle, matkalle kohti Ruotsia ja PM-kisoja. Toivottavasti on yhtä hauskaa kuin tuolla rämpimässä..., koska sen tiiän että ensi viikolla (=koeviikolla) ei tule olemaan kivaa. 

Well, that's all I wanted to say. Wish me luck, I'll promise to do my best!

Determination

Blogipostausta päättäväisyydestä. Blogpost of determination. 

Suomeksi

In English

Tänään oli hyvät omatoimiset treenit. Alkulämmöksi käväsin lenkillä koiran kanssa, minkä jälkeen vähän kehonhallintajuttuja ja pukkeilua. Pukilla tein periksiä, minkä jälkeen sain suunniteltua mahdollisen rungon ensi vuoden kyyrille, jännää!

Ensi viikolla taas mennään - nimittäin PM-kisoihin Ruotsiin. En oo oikein koskaan ennen uskaltanut asettaa itselleni tavoitteita..., mutta nyt mä muuten lähden sinne mitalia hakemaan. 

Just feel the rhythm

Nyt kaikki Yle Areenaan itseään sivistämään, sieltä tulee vikellystä!

Postauksen voitte lukea vaikka huomenna.

Hej och hälsningar från Sverige!

Viikko takaperin olimme taas reissaamassa Ruotsissa. Ennen matkaa mulla oli vähän skeptiset odotukset koko reissusta, koska olin tosiaan aika hajalla - kaikin puolin. Reissuun kuitenkin lähdettiin kuten tavallista; rekan pakkauksella ja ajomatkalla Turkuun. Laivailun jälkeen autoilimme kohti Salaa ja jo tutuksi tullutta talliympäristöä.

Kaikin puolin mukava paikka mukavine ihmisineen piti iloista fiilistä yllä. Koko Suomen poppoo teki hyviä suorituksia, toiset vain pienellä haastelisällä maustettuna.. Omalta osaltani meni hyvin ja huonosti, sitähän tämä laji oikeastaan on. Todella ärsyttävää, kuinka moni onnistuminen jää huomaamatta parin pienen virheen takia. Päällimmäisenä muistan, kuinka kaaduin kolme neljästä flikistäni. Raajani kestivät hyvin, ego ehkä koki suurimman kolauksen.

On kuitenkin hienoa huomata, kuinka voi vuodessakin kehittyä; periksissä on tapahtunut muutoksia hyvään suuntaan! Kisat eivät olleet mitkään suuret, mutta sitäkin symppiksemmät! Ja taas kisoista lähdettiin kotia kohti ykkösruusukkeiden kera, motivaatiota ja intoa puhkuen.

Tämä viikko alkoi väsyneissä merkeissä, maanantai-aamuna jokainen vikeltäjä silmät ristissä kömpi ylös unilinnoistaan. Kahdelta. Aamulla. Huoneet siivottiin, yöpalaa nakerrettiin ja karsinat tallilla tyhjättiin. Päivän matkustuksen jälkeen tyhjäsimme rekan kaikesta mahdollisesta ja viimeisillä voimillamme kömmimme petejämme kohti. Tiistaina hieman väsytti. Loppujen lopuksi tiistaikin oli kuitenkin hyvä päivä. Päivän parhaiksi paloiksi noisivat Australialainen vaihtarin pitämä englannin tunti sekä tanssillisen voimistelun treenit. Ah, en muistanutkaan, kuinka ihanaa joukkuevoimistelu on! 

Mitäs muuta? Urheilujuttuja. Uusi saliohjelma veti lihakset aika jumiin. Juoksu on ''vähän'' jäänyt. Oon pukkeillut paljon nyt kun sain sen mun vyön! Sen lisäksi oon aika lailla järkkäillyt markkinajuttuja huomista varten...

Viikonloppuna olisi ohjelmassa vielä Keravalla sirkusmarkkinat, jonne kaikki ovat tervetulleita viklausta kokeilemaan ja meitä moikkailemaan!

Meinasin taas julkaista postauksen, kunnes tajusin jotain puuttuvan... Matkan parhaat puolet! Suoritusten lisäksi oli ihana nähdä vanhoja vikellystovereita aikaisemmilta reissuilta. Mahtavin yhteisöllisyyden tunne tuli kuitenkin vasta palkintojenjakoa odotellessa. Sain loistavan ajatuksen; Pyydetään kaikki vikeläjät yhteiseen piiriin ja istutaan toistemme syliin. (Uknow?) Olin ihan varma, että a), joko kaikki vaan katsoisivat meitä oudosti tai b) löytäisimme itsemme kohta maasta puolituttujen syleistä nauramassa hysteerisesti. Dominoefektiä ei syntynyt, mutta hymyjä syntyi. Mikään ei riko jäätä kuten lapsuuden leikit. Tai Macarena.

Suosittelen kokeilemaan uuden sukupolven jäänmurtajaa... Älä puhu säästä. Laita macarena soimaan and then just feel the rhythm!

Kiitos ihanat matkasta (ja eve kuvista), kahden viikon päästä uudestaan! 

Enhän mä mee rikki

Oon lähiaikoina kirjoittanut paljon blogitekstejä. Olen myös jättänyt julkaisematta ne kaikki. Mulla on ollut henkisesti tosi rankkaa lähiaikoina ja on tehnyt mieli vaan raivota jokaiselle ihmisille joka vastaan sattuu. Pahoittelen siitä.

Yhdessä hetkessä kaikki on hyvin,
toisessa se käännetään ylösalaisin. 
Find you balance, niinhän mä sanoin.

Mut mist mä sen löydän, mikä ovi on avoin?

Tää on naurettavaa, koska enhän mä oo se ihminen, joka hajoaa. Enhän mä mee rikki. 

No, oikeastaan konkreettisesti oon jo rikki. Mun ranne ja polvi on taas erilailla tuettuina joka treenissä. Se masentaa. Mun pitäisi olla kisakunnossa ensi viikonloppuna, ja tänäänkään en mennyt treeneihin, koska kipu on esteenä. Tai, no ei ehkä kipu, mutta jälkiseurauksien takia en uskalla ottaa riskiä. 

Ei auta.

Voit katsoa kuvaa ja kokeilla sen pintaa. Voit melkein tuntea sen. Sisin on kuitenkin niin syvällä, ettei sinne pääse kuin korkeintaan halkeaman kautta.

''Näin ei just tapahtunut''

Tänään oli kiva tauko syksystä, eli sellainen parin tunnin mittainen ajanjakso, jolloin ei satanut. Käytin ajan hyödykseni ja temppuilin pukillani. Voi kun luontoäiti säästelisi vähän niitä itkujaan, olisi kiva harrastella omatoimisuutta enemmänkin.

Matkasimme Karjaalle kilpailemaan viime viikonloppuna, ja kuten moni jo minua sosiaalisen median eri osa-alueilla seuraava tietääkin, kaikki ei omalta osaltani mennyt taaskaan ihan putkeen. Viime vuonna en voinut osallistua Karjaan kisoihin polvivammani takia. Tänä vuonna kohtalo oli yllättävän samankaltainen.

Golden memories... <3

Pakko myöntää, että treenit ennen kilpailuja eivät olleet menneet hyvin. Luke on kesällä saanut taas ihme rallittelukohtauksia, samoja mitä se teki alkuaikoina ja parimme kanssa... No, nyt sama meno on jatkunut yyveen kanssa, eivätkä kisat valitettavasti olleet poikkeus. 

Lauantaina olin lievästi sanottuna aivan paniikissa hevoseni takia. Mieleeni saapui väistämättä pätkä Unkarin kilpailuista... Tajusin jo peristen sisäänjuoksussa, että nyt on hieman pelottavia aikoja tulossa... Muuta en voi sanoa, kuin että parhaani tein. Minkä sille mahtaa, jos kaikki ympäröivät tekijät eivät ole suotuisia. Luulen, että eniten Lukeen vaikuttaa se, kuinka monta ihmistä sillä vikeltää. Viime vuonna monta yv:tä ja pari oli sille liikaa ja myt stressiä aiheuttamassa on yksinvikeltäjien lisäksi joukkue. Tai mistä minä sitä tiedän, ehkä se oli vain huono päivä. 

Sain ihan kivat pisteet suoritukseeni nähden, mutten voinut olla miettimättä heppaa. Yritin keskittyä itseeni ja omaan tekemiseeni; ainakaan minä en haluaisi vaikeuttaa Luken menoa. Sama meno kuitenkin jatkui kuin periksissä ja voin vain kuvitella kuinka hurjalta se meno näytti. Yritin vain itse keskittyä rämpimään liikkeeni läpi yksi kerrallaan - vaikka sitten hieman helpotettuina. Kyyrin lopussa en oikeastaan edes miettinyt alastuloa flikin tilalle, vaikka lähtöasento oli jäätävä. Sitten mentiin, kädet ohi pepusta, mutta laskeutuminen jaloilleni. Ensimmäinen ajatukseni oli: Ei käsiä maahan! Sekunnin sisällä mieleni valtasi toinen ajatus: *voimasanoja*.. nyt muuten sattui, nimittäin polveen.

Siinähän sitten ilta vieteltiin Tammisaaren sairaalassa venaamassa kuvauksia. Kuvista ei onneksi löytynyt mitään ja loppujen lopuksi sain mukaani vain pari buranaa ja kepit. Mahdoin olla illalla aika näky Karjaan abc:llä... Yritin epätoivoisesti päästä eteenpäin kepeilläni, joilla en osannut kävellä, nenässäni verinen servettituppo. Sain aika monta säälivää katsetta, johon kyllä vastasin suurella virneellä. 

Epätietoisuus ei ollut kivaa.

Viimeisillekkin sankareille selvyytenä, että en kisannut enää sunnuntaina. Roolini oli katsoja-kuvaaja-tsemppaaja. AG:n joukkueilla meni tosi hyvin ja olin todella iloinen, vaikken itse voinutkaan areenalla osallistua. Viikonlopusta päällimmäisenä mieleeni jäi myös koutsattavan tiimini huippusuoritukset! Team Bona sai hopeamitalit, mikä on aivan älyttömän mahtava juttu... Oon pakahtua ylpeydestä!

Perhe<3

Ja nyt tällä hetkellä mun polvelle kuuluu ihan hyvää, vissiin sieltä oli vaan jotkut ulkoiset siteet venähtäneet ja nyt kaikki näyttäisi kääntyvän hyväksi. Salan kisoihin on puolitoista viikkoa, joten toivon todella, ettei ainakaan takapakkia tule. 

Tekisi kamalasti mieli taas kirjoittaa vaikka ja mistä, mutta luulenpa päättäväni postauksen tähän. Mielessä liikkuu jo valmiita aiheita ja ajatuksia laidasta laitaan... mm. oman treenikalenterin suunnittelusta, mielipidettä ihmisten yleisestä välittämättömyydestä, ajatuksia nykyajan somettamisesta ja pohdintaa sielunkumppanuudesta.

Mites teitsit, mitä sinne ruudun toiselle puolelle kuuluu? Herättikö postaus jotain tunteita, ajatuksia, kommentteja? Kertokaa ihmeessä ja pelastakaa mun päivä. :)

Askel yksi: Tunnista ongelma

Check.

Se on jännä, miten ajan kuluessa ihminen turtuu asioihin ja keksii mitä typerämpiä luonteenpiirteitä itselleen. Kuten se, ettei osaa vain olla - tekemättä mitään.

Tajusin tällä viikolla, että osaan kyllä ottaa aika hitosti stressiä kaikenlaisista asioista. Itseasiassa tuntuu joskus, että oikein haalimalla haalin mielelleni ongelmia. Mun on kuitenkin nyt pakko avautua tästä ja myöntää, että liian usein tuntuu, kuin olisin ainut joka raataa yhteisten asioiden eteen. En luule, että olisin jotenkin parempi kuin muut, teen itse vain jos kukaan muu ei sitä tee. Tavallaan tulee sellainen olo, että jos minä en tee jotain, jää se kokonaan tekemättä. Se on todella turhauttava tilanne.

Paitsi muiden asioista, stressiä syntyy ihan omaltakin taholta. Henkilökohtainen elämä, omat treenit, valmennus ja koulujutut, tietyt standartit. Miten pienestäkin stresseevista asioista syntyy yhdessä suuri väsymys? Onko kaikki se pieni suunnittelunikin itseasiassa stressin tulosta? Pakkomielteinen tulevaisuuden pläänäily - se, etten voi elää päivää ilman kalenterointia? Jaa-a.

Stressi on varmasti osa monen nykyajan ihmisen elämää. Tuntuu, että maailmassa jossa elämme, jokaisella on kokoajan kiire. Pakko olla siellä, täällä ja tuolla, pakko suorittaa kokoajan. Oma elämäni on oikeastaan aina ollut yhtä suorittamista. Se on kivaa tiettyyn pisteeseen asti, johon nyt on kuitenkin törmätty. Liiallinen fyysinen tai henkinen rasitus ei ole hyväksi kropalle eikä mielelle. Tuntuu, että kroppakin alkaa keksimään ihan uusia vaivoja koko ajan; lihakset ovat väsyneet ja jumissa, jalkapohjat kramppaavat ja turvottaa. 

Seuraavaksi mukaan astuu ongelmakohta: Miten vähentää stressiä? Tiedän, mitä liian moni teistä ajattelee. Yksinkertaisesti ei ole olemassa sellaista ratkaisua, kuin 'treenien vähentäminen', pahoittelen. Tietysti väleissä pitää muistaa levätä, mutta totaalikieltäytyminen olisi pelkästä pahasta. Omista treeneistäni ja koutsina toimimisesta saan kuitenkin aivan älyttömiä kiksejä, siellä tulee koettua sellaista hyvää stressiä, mitä ilman en vain kykenisi jaksamaan. Miten itse saatte karistettua turhan stressin?

Ehkä pitäisi yrittää rikkoa vähän rutiineja ja muuttaa jotain; treenata eri tyylillä, syödä erilailla tai yrittää pitää siitää omasta ajasta kiinni. Paras rentoutumiskeino itselleni on ehdottomasti etsiä rauhallinen paikka luonnosta - poissa ärsykkeiden ääreltä - ja vain istua tai makailla taivasalla. Tunnustella pehmeää sammalta ja hengittää raikasta ilmaa. 

...Pitäisiköhän alkaa joogaamaan?

Ja arvatkaahan kaksi kertaa, kuka löysi taas uuden lisän kalenteriinsa, nimittäin tanssin. Heh. Taidan olla toivoton tapaus?