Minkä värinen paloauto on?

Huomenia, päiviä, iltoja tai öitä ihan tasapuolisesti taas kaikille ruudun orjille. Herätykseeni on tällä hetkellä tasan viisi tuntia, muttei anneta sen häiritä, sillä luvassa on piiiitkä tarinointi. Kuluneella viikolla huomasin taas uuden piirteen itsestäni: Olen rohkeampi kuin ennen... Tarkoittanen tässä siis sosiaalisia tilanteita.

Kun olin ala- ja yläkoulussa, punastelin herkästi, enkä nyt todellakaan tarkoita sellaista söpöä pientä punaa, vaan sitä että koko naama näytti keitetyltä tomaatilta. Kirjaimellisesti siis koko naama muuttui kirkkaan punaiseksi... Asiaa ei kuitenkaan auttanut ne huomautukset, että ''Sä oot ihan punanen!'' tai että ''Minkä värinen paloauto on?''. Asia hävetti ja suututti. Punastelemista tapahtui varsinkin rankan urheilun jälkeen, (huom vasta jälkeen, ei siis aikana!) esimerkiksi alakouluaikojen jalkapallopelieni jälkeen. Kiillotettu jouluomena tykkäsi loistaa myös sosiaalisissa tilanteissa, joissa olin yksin puhujan roolissa ja huomasin monen ihmisen tuijottavan ja seuraavan minua. Asia tuntui ylitsepääsemättömän vaikealta noihin aikoihin. Huomasin pelkääväni puhetilnateita, vaikka muuten esiintyminen olikin ollut todella sydämen

asia minulle. Koulun esitelmät, puheet ja näytelmät olivat kamalia.

Varsinkin ylä-asteella yritin kuumeisesti etsiä keinoa häivyttää punakoita kasvojani. Käytin mahdollisimman rauhoittavia ja kevyitä kasvotuotteita, ettei ihoni ärsyyntyisi lisää. Yritin vältellä suuria ja äkillisiä lämpötilamuutoksia ja sekä vaikeita puhetilanteita. Olin kuitenkin tuomittu tähän ja mikään ei tuntunut tehoavan. Kukaan ei tuntunut ymmärtävän hengenhätääni ja kaikki se nälviminen jatkui vuodesta toiseen, vaikkakin muiden mielestä ihan huumorilla, oli itsetuntoni ajoittain aivan rikki tuon takia. Monet luulevat ymmärtävänsä, mutta.. en tiedä. Jos joku ymmärsikin, niin ei ainakaan tehnyt asialle mitään helpottaakseen oloani. Tuokin pieni asia tuotti paljon vaikeita hetkiä pienen ihmisen

elämään.

Olin aivan kauhuissani kaikenlaisista puhujan rooleista, mutta päädyin kuitenkin ylä-asteella valitsemaan ilmaisutaidon pitkäksi valinnaiseksi. Aluksi olin harmissani, etten päässyt kotitalouden tunneille, mutta nyt kiitän onneani. Kokkaamaan olen oppinut, mutta noita ilmaisun oppeja en olisi luultavasti muualta saanut. Ilmaisun tunneilla opin pikkuhiljaa siirtämään ajatukseni itsestäni johonkuhun muuhun henkilöön ja myöhemmin erittelemään omia ajatuksiani paremmin. Puhuminen muille kävi askel askeleelta ihan pikkuruisen helpommaksi, ei se kuitenkaan koskaan automaattisesti ole tullut. En itse kuitenkaan tuolloin osannut arvostaa näitä oppeja. Pitäisi ehkä mennä kiittämään kyseistä opettajaa edes näin

jälkikäteen.

Mitä noista ilmaisun tunneista sitten muka seurasi? Ei yksin mitään, mutta muiden muuttujien kanssa paljonkin. Kelaillaanpas nyt takaisin lähes nykyhetkeen: Viime keskiviikkona pidin luokan edessä 10-minuuttisen puheen lukemastani kirjasta. En yhtään tietenkään tiedä, miltä se kuuntelijan roolista näytti, mutta itselläni oli parempi olo kuin koskaan ennen. Luulen että olen kerännyt viime syksyn aikana suurimman määrän itseluottausta koko pienen lapsuuteni aikana. Olen oppinut, ettei aina kaikkea tarvitse ottaa niin vakavasti. Kaikista eniten itseluottamustani on kasvattanut tuo ilmaisuoppi, valmentaminen, ystävien ja blogin kommenttien kautta saadut rohkaisut sekä yksinkertaisesti

itsenäisempi arki.

Käyn salilla ja muissa treeneissä monia monia kertoja viikossa, enkä enää häpeä punaisia kasvojani. Tuntuu, että näin vähän vanhempana se olisikin aika typerää. Ei kukaan lukiolainen ole niin lapsellinen että puuttuisi toisen kameleonttiefekteihin... tai jos olisikin, mitä väliä? Pidän laittautumisesta ja tykkään tietysti yrittää näyttää edustavalta, mutta meikittä oleminen on minulle nykyään enemmän kuin arkipäivää: olisi hankala niiden kaikkien treenien kanssa olla kokoajan putsaamassa naamaa. Niimpä olen tullut siinäkin tulokseen, etten viitsi laittautua enää muiden takia. Sitä se todellakin oli koko yläkoulun ajan. Muiden miellyttämistä, halusin sopia joukkoon ja muottiin, halusin hyväksynnän..

samanlaisena kuin kaikki muutkin.

Olen kuitenkin oppinut, että liiallinen itsensä muokkaaminen toisten mieliksi voi kostautua. Kannattaa aina pohtia, minkälaisen kuvan haluaisi itsestään antaa. Aina jos koen jännittäviä tilanteita, mietin: Millaisen kuvan haluan antaa itsestäni muille? Haluan olla persoonallinen, energinen, iloinen ja sosiaalinen. Haluan olla rohkea ja rohkaista ihmisiä piirtämään omat polkunsa. Tämä auttoi esimerkiksi tuon kyseisen

puheen pidossa.

Mietin jo blogiurani alkumetreillä, kuinka haluaisin kirjoittaa tästä aiheesta.. ''mutta enhän mä nyt kehtaa!'' Kai se on niin, että vaikeimmat asiat selkenevät vasta jälkikäteen. Toivotan kamalasti tsemppiä muille punastelijoille ja kanssaihmisille tässä maailmankaikkeudessa. Ja vielä kaikille heppaihmisille muistutan että Messukeskuksessa on nyt viikonloppuna heppamessut, jonne saa tulla kokeilemaan ja katselemaan vikellystä! Toivon että jos näätte mua siellä, tulkaa ihmeessä moikkaamaan ja toivon myös, että pidätte mulle peukut pystyssä niiden mun

suoritusten puolesta! 

Liikuntadiplomeerausta ja strassifobiaa

Siinähän se loma oli ja meni jo aikaa sitten, mutta hei; kesälomaan on alle 100 päivää, kuvitelkaas sitä!

Apuaaa mulla on teille niin paljon kaikkea kerrottavaa ja sen sellaisia.. or not. No joo onhan mulle oikeasti nyt tapahtunut aikalailla viimeaikoina. Lomalla tosiaan järkyttelin mieltäni niistä kirjasista. Miettikääs, että sun synnyinvuotesi ja -kuukautesi voi määrittää suuren osan sun tulevaisuudestasi. Aika pelottavaa. Kattelin myös sen perhosefekti-leffan. On se hassua, kuinka pienenpienikin kallistus eri suuntaan voi aiheuttaa kaatumisen toisaalla; niinhän se tasapaino horjuu. Tiistaina saimme taas kokeita takaisin, eikä mitään kamalia ylitsepääsemättömiä takaiskuja tullut. Numerot todistuksessa taisivat kolmosjaksolta olla matematiikka 7, maantiede 8, äidinkieli 9, kemia 9 & saksa 9.

Loman loppupuolella (pe-su) sain laatuseuraa, kun serkkuni ja heidän kaverinsa -nykyään siis myös minun kaverini- tulivat meitsin kanssa hengailemaan. Pääsääntöisesti vietimme aikamme syöden, jutellen, syöden, lagaillen ja pelikortteja kalastellen. .... Hetkinen, viikonloppu ilman treenejä!? Ei nyt sentään. Jätin nuo reppanat tänne kisakatsomoon hurraamaan kun itse lähdin reenaamaan. Hah, kuulostanpa aika kamalalta.

Oon oikeasti vieläkin tosi sori toverit! :D

Ihanaa ajatella, että justiinsa oli helmikuu, eikä lunta näy enää missään. Viikolla korkattiinkin tosiaan kenttävikellyksen kausi ja olo on aivan mahtava! Tällä viikolla mun hermoja on kyllä toisaalta koeteltu moneen kertaan erinäisillä vitsauksilla, kuten kun bussit lähtevät nokan edestä, odotan koulussa hypärin ja viimeinen tuntimme on peruttu, junat eivät kulje, ruoka on pahaa, matikka menee ihan ohi ja kun keskiviikkoaamuna tein testejä liikuntadiplomia varten, tulihan lähes kaikista muista testeistä täysi vitonen, paitsi siitä hemmetin eteentaivutuksesta, joka EI EDES MITTAA NOTKEUTTA... Tästä johtuen keskiarvoni laski neloseen. Kiitos oikeasti. Saanko oikeesti soittaa jonnekkin hiton liikuntavirastoon?

Saanko oikeasti?

Nooh, not so serious. Mieli avoinna ja positiivisempiin asioihin, kuten uuteen rakkauteeni: tämän kauden pukuihini. <3 Mitäs tykkäätte? Ite olen nyt ihan in love, vielä tosin pieni strassitaistelu käymättä.. Ne ehkä ovat vieneet pari erää, mutta ehkä mä voitan tän sodan... mieluiten ennen ens viikonloppua.

Kuka menestyy ja miksi

Hooooola.

Täällä taas, ihanan kotoisalla sängyllä rentoillen on tämäkin loma aloitettu. Löysin viime viikolla aivan uuden ja mahtavan tavan opiskella lisää itsestäni; kirjat. Lainasin kirjastosta kolme kirjaa, jotka eivät tällä kertaa olleetkaan niitä tavallisimpia rikosdekkareita. Lainaamani kirjojen nimet olivat nuoren urheilija fyysinen harjoittelu, Kuka menestyy ja miksi sekä Voitto. Aloitin lukemalla noita fyysisyyden juttuja.. Ohessa kuitenkin aloitin myös psykologisemman näkökulman pohtimisen tuon Voitto (taito ja tahto) -nimisen teoksen kautta. Tämä teos on ollut aivan järjettömän avartava ja suosittelen sitä lämpimästi kaikille.

Saavutamme sisäisen mielenrauhan, kun elämämme on harmoniassa syvimpien periaatteidemme ja arvojemme kanssa.// Todellinen onnellisuus saavutetaan kun itsensä toteuttaminen ja kehittäminen onnistuu kaikilla elämän osa-alueilla tasapainoisesti. (psyykkinen, sosiaalinen, uskopohjainen ja fyysinen)

Voitto kertoo eri urheilijoiden menestystarinoita ja heidän kivisiä polkujaan huipulle. Kirja perustuu kokonaisvaltaiseen ihmis- ja valmennuskäsitykseen. Minkälainen tulisi olla valmentajan ja valmennettavan välinen suhde? Mitä menestys oikeastaan on ja kuka sen määrittelee? Mitä pääseminen huippu-urheilijaksi tarkoittaa elämän muiden osa-alueiden kannalta? 

Tässä mielestäni hyvinkin tärkeitä elämänohjeita ja otteita kirjasta:

-Itseään toteuttavat ennusteet ovat seurausta itseään voimistavasta yläkierteestä.

-Sisäinen menestyjä on sisältäohjeutuva, itseään toteuttava, taipumuksiaan ja voimavarojaan täydesti hyödyntävä ihminen.

-On hyvä lisätä ruokaan suolaa tiettyyn rajaan asti, jonka jälkeen se pilaa ruoan. Rohkeus on järkevää tiettyyn rajaan asti, jonka jälkeen puhutaan uhkarohkeudesta. Peräänantamattomuuskin on viisasta tiettyyn rajaan asti, jonka jälkeen se muuttuu härkäpäisyydeksi.

-Onnikin menettäisi merkityksensä, jos sitä tasapainoittamassa ei olisi muita tunteita, kuten surua ja vihaa.
-Oivalla ainutlaatuisuutesi.

-Elämässä menestyvät optimistit. Negatiivinen ajattelu vie kolminkertaisen energiamäärän positiiviseen ajatteluun verrattuna.
-Älä ajattele ongelmaa vaan ratkaisua.

Huomasin seuraavissa treeneissäni analysoivani itseäni aivan eri näkökulmasta kuin ennen. Opin kuulostelemaan tunnetilojani pienten onnistumisten ja epäonnistumisten kautta. Tajusin myös, että olen juuri sellainen reaktiivinen olosuhteiden syytteelijä.. Hieman nyt pitäisi ottaa itseään niskasta kiinni! Kisat puskee päälle, eikä treeneissä mikään tunnu oikein siltä kuin pitäisi. Meinasi usko loppua jo jossain vaiheessa, mutta sitten taas mietin lukemiani asioita; eihän ne onnistumiset ole mitään ilman työtä ja tuhansia epäonnistumisia. Kuka se on, keheksi haluan tulla? Haluanko olla se, joka luovuttaa ensimmäisen yrittämän jälkeen? En. Haluan olla se, joka ei anna pienten vastoinkäymisten lannistaa. Viimeinen kierros meni täten jo hieman paremmin! Älkää koskaan lopettako uskomista itseenne, näyttäkää että se on asenteesta kiinni.

Viime perjantaina Wanhojen tanssahdellessa mietin myös sitä, onko kaikki suomalaiset kirottu kantamaan perusilmeenään sellaista elämäänsä kyllästynyttä naamaa? En halua kuulostaa todellakaan ilkeältä, koska rankkoja tai huonoja päiviä jokaisella varmaan on, mutta ei niitä varmaan jokaiselle joka päivä voi sattua! Miksei suomalaisessa kulttuurissa saa näyttää iloa? Testasin tämän kävellessäni koulusta salille.. Väänsin oikein iloisen hymyn kasvoilleni koko matkan ajaksi. Tuntui kyllä todella väärältä ja väkinäiseltä, mutta miksi? Ehkä en ole tottunut moiseen. Ehkeivät ihmiset kanssani tässä maassa ole tottuneet moiseen. Pitäisikö aloittaa hymyn vallankumous? Itse ainakin yritän näyttää vähemmän masentuneelta seuraavan kerran käydessäni ihmisten ilmoilla. Jos ei nyt muuta saada moisella aikaan, niin ainakin saan ehkä muut persoonat nauramaan irvistykselleni.

reeniviikonloppu laukkaavalla pukilla

Hooooooooah, yaaaaaaawn.

Taas yksi iloinen ja hieman uupunut matkalainen on saapunut kotiinsa ja taas on yksi mahtava valmennusviikonloppu Ruotsinmaalla saatu päätökseen. Perjantaina matkamme alkoi viiden aikoihin aamusta, kun lähdimme autoilemaan kohti Turkua, josta laivailimme Tukholmaan. Tukholmasta ajelimme Västeråsiin kamalassa säässä... Majoituksellemme saavuimme siinä kahdeksan aikoihin ja majapaikkamme oli sama kuin viime vuonna (*klick), mikä oli mahtava juttu, koska majapaikassa on monta hyvää treenisalia, majoitus ja ruokailu samassa paikassa. Nyt kun meillä ei ollut edes heppoja mukana, ei autoja viikonlopun aikana tarvittu! 

Perjantaina illalla onnistuimme jotenkin kummallisesti saamaan Venlan kanssa keskustelua aikaan neljän ruotsalaisen tytön kanssa. Se ilta hujahtikin siinä sitten yhdessä korttipelejä agressiivisesti pelaillen... Hah, mahtavaa porukkaa. Lauantai oli todella intensiivinen treenipäivä, joka alkoi ennen seitsemää ja sisälsi voimistelua, treeniä tavallisella pukilla, treeniä ''laukkaavalla'' pukilla sekä zumbaa ja hieman omatoimista höntsäämistä. Tuo laukkaava pukki oli aivan huippujuttu. Toivottavasti sellainen saadaan vielä Suomeen.

Sunnuntai meni hieman kevyemmin reenaillessa ja muita videoidessa. Mutta mitä ihmettä sain itse irti? Sain varmuutta ja ehdotuksia tulevaisuuteen yv-kyyriini ja hieman teemallisia parannuksia pariohjelmaamme. Tein paljon flikkiä itse maassa ja varmistavan avun kanssa liikkuvalla pukilla. Kerran tosin onnistuin siitä laskeutumaan nenälleni (:D)........ Viikonlopun aikana ehdin saada paljon iloa ja aivan liikaa naurukohtauksia. Ja tottakai kotiin vietäväksi sain kipeät lihakseni, väsymyksen ja lisää motivaatiota. Yksi valmentajistamme sanoi, ettei mikään työ ei ole koskaan turhaa. Oheistreeniä pitää vain tehdä fiiliksellä ja ottaa lyhyistäkin heppatreenaushetkistä kaikki irti. Olen kuitenkin todella onnellinen siitä että meillä on kuitenkin heppoja joilla treenata. Kaikilla asiat eivät ole näin hyvin.

Ihana tunne, kun uskaltaa oppia aina vain lisää ja lisää. Ehkä mä vielä ton flikinkin sinne kyyriini saan... Vai mitä mieltä olette? Ja heei ihmiset siellä ruudun toisella puolella, mitä tykkäätte tälläsistä vikellys/reenipostauksista? Feedback on aina toivottua!

Kimallusta ja kuumotusta

Moipahei,

pahoitteluni pienestä postauslomasta, syyttäkäämme yhdessä siitä konettani, joka ei kertakaikkiaan suostunut toimimaan.... nyt kaikki kuitenkin taas oikein lupaavasti. Tai oikeastaan on paljon asioita, jotka eivät ole lupaavasti, mutta emmehän anna sen häiritä?

Olipas taas sekavaakin sekavampi aloitus. Nyt on kuitenkin koeviikko, joten kai sitä vähän saa olla sekavassa olotilassa. Kokeet on mun osalta menneet ihan kohtalaisesti, en ehkä uskalla nyt lupailla mitään... Jotenkin kuitenkin tuntuu, kuin olisi lomailemassa.. koeviikot on mun mielestä aika ihania. Kun on koko jakson keskittynyt opiskeluun (enemmän ja vähemmän), voi koeviikoilla rentoilla ja nauttia vapaa-ajasta. Nämähän on niitä ainuita aikoja, kun ehdin pitää yllä sosiaalista elämääni muuten kuin treeneissä. Ihanaa vaan tempasta kamera kaulaan ja tallustella ihanassa auringonpaisteessa lumen kimaltaessa. 

Edellisen postauksenkin kriisistä ollaan jo selvitty, mutta uusia stressipesäkkeitä tuppaa tulemaan ovista ja ikkunoista.. Ensimmäiset ´´kisaset´´ käydään heittämässä siellä Horse Fairin messuilla (8.-9.3), eikä kyyri vastaa lainkaan kisakuntoa. Hepalla kun pääsee reenaamaan sen kerran viikossa, niin ei se oikein auta. Koko tunti menee molempien osapuolten tunnustellessa liikkeitä, mitään ei oikein tule tehdyksi. Tai jos tulee, ei se ainakaan siistiltä näytä. Pukua ei ole vielä edes laitettu alulle, tiistaina kuitenkin menen mallipukua sovittelemaan, joten eiköhän se ehdi siellä valmistua. Koska tosiaan noi meidän kilpailut on muille näytöstä, ei mikään saisi oikeastaan kamalasti mennä pieleen. En todellakaan halua pilata lajimme mainetta. Kaikki tämä on kamalaa.. ja kamalan tuttua. Aaaahrgrh. Miksi aina käy näin?

Kuumotusta siis löytyy. Toisaalta, uskon että jonkinlainen lanka tässä kaikessa on oltava. Jos lähtee seuraamaan väärää polkua, voi aina miettiä että miksi ylipäätäänsä on koskaan yrittänyt mitään. Eihän kukaan voi olettaa että kaikki onnistuisi kerralla. Joskus sitä tapahtuu, mutta parempi fiilishän siinä tulee, kun on tehnyt töitä haluamansa asian eteen. En muista josko olisin tästäkin jo kirjoitellut, mutta olen huomannut itsessäni aivan uudenlaisen piirteen. Hakeudun nykyään enemmän haasteisiin kuin koskaan ennen! Tahdon tehdä vaikeimmista asioista helpoimpia, levittää mukavuusalueeni rajaa vielä hieman laajemmalle. Muistakaa koetella rajojanne, vain niin voitte päästä eteenpäin!

Vaikka kaatuisit, ei se tee sinusta häviäjää. Häviäjä on se, joka ei nouse ylös ja yritä uudelleen.

Aamulenkkeilystäkin alkaa pian syntyä jo rutiini!

Mä oikeesti lupasin olla laittamatta tänne kännykkäkuvia... Ja tässä sitä ollaan.

Lähitulevaisuuteen siis luvassa kisakamashoppailua, pukusovitusta, pari koetta, kahvitteluhetkiä, vikellyksen markkinointisuunnitelmaa, paljon erinäisiä treenejä + treenileiri Västeråsissa (jossa on liikkuva pukki!). Toki varmasti mukaan mahtuu myös paljon sekalaisen seurakunnan tunnusmerkit omaavaa ohjelmaa. Ei mulla oikeestaan muuta ollut tällä kertaa, kuin että muistakaa koetella rajojanne! Lyömättömiä ovat ne, jotka jaksavat yrittää.

Tasapainoilua

Kaikki kuvat ovat taas Even, kiitos näistä! 

Myös meijän Shupa vikellysponi oli messissä!

Tasapainoilua. Tämänhetkinen tunnetila monellakin saralla. Palasin sunnuntai-iltana taas tosiaan Ypäjän maajoukkueleiriltä. Treenileirillä painotus oli vapaaohjelmissa ja mj-valmentajamme lisäksi Saksasta oli tullut kaksi uutta valmentajaa, yksi vikellysvalmentaja ja yksi juoksutusvalmentaja juoksutuskurssia varten. 

Mutta mitäs ihmettä me oikeastaan siis tehtiin siellä? Perjantaina lähdimme kolmen aikaan köröttelemään kohti Ypäjää ja saavuttuamme sinne oli vuorossa heppojen & kamojen purku, sekä muita tallihommia. Näiden jälkeen teimme lyhyitä itsenäisiä treenejä ja hieman periksiä pukilla. Lauantai oli kaikille erilainen päivä, omaan päivääni sisältyi omatoiminen aamutreeni, iltapäivästä kyyrin sumpliminen ja yhdeksän aikaan illalla alkoivat heppatreenit. Tietysti väleissä aina sitä ihme ravailua paikasta A paikkaan BCDEF ja G. Yhdentoista aikaan pääsin vihdoin majoitukselle.

On ne vissiin aika vaikeeta pitää ne kädet oikein... 

Aaaand hip UP! 

Sunnuntaina aamusta kello soi vielä pimeään aikaan ja lähdin tallia kohti laittamaan Lukea kuntoon. Luken kanssa tuli sitten siinä vähän heräiltyä kun herra pomppi kuin superpallo sen 15 minuutin kävelymatkan maneesille.. Kahdeksalta aloitimme reenit ja oli kyllä hassua olla ihan yksiksensä! Uusissa liikkeissä on vielä enemmän kuin paljon hiottavaa, mutta olen kuitenkin posiiivisella mielellä niistä. Yveen jälkeen treenasimme paria... pitkästä aikaa. Pas de deux meni ihan odotusten mukaan, eli parannettavaa on. ...mutta toisaalta ilman treeniä mitä muuta olisi voinut olettaa? Pukilla saimme siihenkin kullanarvoisia neuvoja ja nyt sekin tuntuu mahtavan smoothilta. Kuin kaikki olisi loksahtanut paikalleen! 

Hieman ennen leiriä kaikki olivat lievästi sanottuna hieman huolestuneita, koska kukaan ei oikein tuntunut tietävän koko leiristä mitään. Mutkia oli -ja tulee varmasti tulevaisuudessakin olemaan- mutta onneksi olemme ainakin valmistautuneita niihin. Henkilökohtaisesti sain leiristä aika hyvin irti, vapaaohjelmastani tuli todella kiva, mistä kiitokset kokonaan Antjelle. En vain kykene ymmärtämään, miten jollakulla voi olla noin käsittämättömän hyvä inspirointikyky ja luovuus. 

Tasapainoa etsiskelen nyt myös täällä kotopuolessa. Tiedättekö miten useat lauseet unohtuvat heti kuulemisen jälkeen? Ja toisaalta jotkut sanat syöpyvät mieleen ilman erikoista syytä. Viime vuonna talvi-kevät välillä tein paljon aerobista treeniä ja myöhemmin se meni vähän överiksi. 2013 syksyllä aloitin puhtaalta pöydältä kesän jälkeen ja sain motivaatiota aloittaa kunnon lihastreenauksen. Päätin, että musta tulee vielä vahva. Nyt kuitenkin sain taas palautetta: You shouldn't do so much muscle workouts & you are strong enough -- . Enkä nyt oikein taas tiedä että miten päin tässä pitäis olla... Koska enhän mä mikään kaappi ole! Naaaaaaaaaah. Mitä ihmettä mä teen mun elämällä nyt, minkälainen treeni olis sit sitä parasta ja oikeata? Kun jotenkin vaan tuntuu, että minne vaan suuntaan lähtee, niin aina tulee käännytys. Mulla on motivaatiota ja haluan päästä eteenpäin, haluisko joku vaan kertoa että minne päin pitää taivaltaa? 

Milloin persoonallisuus on in?

Heippadei,
kuunnelkaas ihan ekana toi alla oleva kappale... Aivan käsittämättömän upea. Sen jälkeen voitte palailla näihin maisemiin ja mun tarinointeihin.

Eilen, lauantaina, meillä oli koulussa urapäivä. Urapäivänä lähes 40 työssä käyvää aikuista tuli kertomaan työstään ja koulutuksestaan. Me opiskelijat saimme valita neljä persoonaa, joiden luennointia halusimme seuraamaan. Aika kivasti onnistuin valitsemaan omat luentoni, kolme neljästä oli oikeasti kiinnostavia tulevaisuuttani ajatellen. Nyt olen aika varma, mihin suuntaan lähden opiskelemaan lukion jälkeen; viestintää ja markkinointia. Tuollekkin haarukalle löytyy vaikka minkämoista työtä sitten kuin sen aika on, eikä ala aivan heti häviä nyky-yhteiskunnassa. Oma kirjoitusinto, kiinnostus ihmisiin, intohimo asioiden järjestelyyn ja alan kansainvälisyys kiinnostavat. Mahtavaa.

Toinen aiheeni nosteli taas päätään mm. urapäivänä. Todella monet, siis oikeasti todella monet ikätovereistani eivät ehkä käyttäneet urapäivää hyödyksi oman tulevaisuutensa kannalta. Monet valitsivat vain samat pajat kuin kaveriporukalla. Okei, saattoihan kaikkia kiinnostaa sama ala! ... Tai sitten ei. Ihanaa, että jaksatte pitää yhtä ystävienne kanssa, mutta kannustan myös pieneen itsenäistymiseen. Olen huomannut välillä pakostakin, että välillä pelottavat askeleet ovat ainoita, jotka vievät eteenpäin. Täytän ensi viikolla 17 ja olen pohtinut, kuka minä olen ja millaiseksi haluaisin tulla? Tavallaan olen huomannut itsenäistymisen piirteitä ja persoonani korostumista yhä enemmän. Monet sanovat, että uskaltakaa olla itseänne, mutta sitä ennen teidän on löydettävä itsenne ja omat arvonne. Minkälaisia arvoja puollat? Mikä on sinulle tärkeää? Tiedän, ettei yhdellä blogikirjoituksella vuoria siirretä, mutta jos edes yksi kivi vierähtäisi suuntaan tai toiseen. Uskaltakaa ottaa itse omat askeleenne, If it scares you, it might be good thing to try. Miksi ihmeessä ihmiset välttelevät persoonallisuutta? Toisaalta, nuorempana en itsekään kyllä uskonut itseeni.  Tulevaisuuteni oli joku muu taho määrännyt. Nyt kuitenkin tiedän että toisin on. Älkää antako kenenkään tappaa unelmianne tai itsetuntoanne. Ja mikä tärkeintä, pysykää rehellisinä itsellenne.

Vaikka ottaisit askeleen silmät kiinni, ei se tarkoita että astuisit harhaan. -Heta Vihro