Lyhyesti: CVI Flyinge

Heipparallaa ystäväiset.

Tällä kertaa tämä kirjuri postailee Veeärrän kyydistä, matkalla kohti serkuksieni mökkiä. Eilisen juhannusaaton vietin vielä töissä ja kotona/ystävälläni vieraillen, mutta parin vapaapäivän aikana ajattelin karata kohti maaseudun rauhaa. Myös valmennuksista on nyt parin viikon breikki.

Takaisin asiaan: Lupasin kuitenkin taas päivitellä jotain menneistä CVI Flyingen kilpailuista ja tässä sitä nyt ollaan. En millään jaksaisi kirjoittaa tästä ''tavainomaista kisapostausta'', koska kaikki käytännön asiat kulkevat jokaisissa kilpailuissa lähes samalla kaavalla: päivisin hoidetaan heppoja, treenataan/kisataan ja tehdään ruokaa. Yöllä nukkumaan ja aamuvarhaisella taas herätys uuteen aamuun.

Asioita, jotka eivät kuitenkaan menneet aivan suunnitelmien mukaan oli kuitenkin matkassa tälläkin kerralla mukana. Treenipäivänä kisahevoseni tuli epäpuhtaaksi, eikä tästä johtuen läpäissyt vet checkiä. Kilpailin siis toisella treenihepoistamme, jonka kanssa olen ohjelmiani oikeasti treenannut viimeksi ehkä joskus lumen ollessa vielä maassa.

Suorituksissa hyvää ja huonoa: periksissä yllättävän hyvät pisteet tekemiseen nähden ja kyyrin tekeminen todella paljon parempaa itse suokassa kuin verkassa. Jos olisin mennyt kakkostähteä, niin kisat olisivat ehkä sujuneetkin ihan ok. Menin kuitenkin sitä kolmosta, joka tarkoitti myös teknistä ohjelmaa, joka ei sitten mennytkään ihan kuin elokuvissa. Meinasin tippua, improsin ja unohdin tehdä yhden teknisen liikkeen (????!!!). Jep. Ja pisteissähän tuo näkyi aika selvästi.

No mutta, tällaista sattuu ja näistähän vaan oppii. Sanomattakin kuitenkin varmaan selvää, ettei näillä suorituksilla ole asiaa MM-kisoihin tänä vuonna. Ehkä ensi vuonna päästään sitten EM-karkeloihin mukaan. Olen muillekkin jo puhunut, ettei tämä oikeastaan haittaa, koska muut kisat tällä kaudella ovat menneet todella hyvin, ja onhan tämä kisakausi ollut aika rankkaa aikaa tähän asti. Nyt on hyvä pitää pientä hengähdystaukoa ja kisata seuraavan kerran elokuun SM-kisoissa.

Flyingestä vielä sellainen lisämaininta, että erityisen ylpeä olen kaikkien nuorten Suomityttöjen suorituksista - aivan upeaa! Niin cooleja ja siistejä suorituksia, olivat areenalla kuin kotonansa! Kyllä nämä muutavan vuoden päästä ovat aivan huippuja jos vaan jaksavat treenata ahkerasti... ;)

Ei sit muuta ku entistä kovempi rähinä päälle. / CVI Frenstat/ Nelly M.

Itsekriittisyys

Se mitä tein tai jätin tekemättä/

virheitäni muistetaanko silloin/

kuin olen poissa jo/

I don't think so

Mikko Harju

Moikka.

Mä kirjoitin äsken yhden aika pitkän postauksen, mutta jokin itsesensuurin muoto sai mut kuitenkin painamaan vaan ''tallenna''-nappia ''julkaise''-napin sijasta. Kirjoitin asiaa, mutta en vain ollut tyytyväinen tulokseen... Siinä oli niin paljon erilaisia pieniä virheitä, joita en vaan saanut korjattua.

Olen puhunut aikaisemminkin itsetunnosta ja itsensä kehittämisestä, mutta tuon postauksen innoittamana ajattelin kirjoittaa itsekriittisyydestä - siitä pienestä mollivoittoisesta äänestä sun olkapäälläsi, joka kertoo kuinka huonosti sä taas onnistuit. Itsekriittisyys on sitä, kun teet paljon työtä jonkin eteen, muttet silti nää koko matkassasi muuta kuin virheitä. Tulet sokeaksi niille asioille, jotka työssäsi ovat onnistuneet tai menneet hyvin. Itsekriittisyys on oman työn arvostamisen puutetta, joka voi johtua monesta asiasta - esimerkiksi perinteisestä suomalaisesta arvomaailmasta, jossa ylpeyttä omasta kädenjäljestään ei tule näyttää.

On vaikeaa elää sen faktan kanssa, että niitä ''virheitä'' löytyy kaikista - ja ylipäätään kaikesta mitä teemme. Vaikeita hetkiä on hankala käsitellä niiden ollessa päällä, mutta ajan kulu ja sen tuoma etäisyys tekee niistä mahdollisia käsitellä. Mulla oli itselläni todella hankalia hetkiä syksyllä kun en vaan jaksanut tai ehtinyt elää kuten halusin. Tuntui, että kaikki painoi päälle, eikä motivaatiota oman elämäni kehittämiseen löytynyt mistään. Saattaa ehkä kuulostaa hassulta, mutta kadotin ns. ''urheilijan identiteettini''. Etsiskelin itseäni ja pohdin, että mitä musta jää jäljelle, jos en enää ole urheilija. 

Pidin syksyllä hieman myös treenitaukoa ja tuntui, että kaikki mitä teen menee pieleen. Mikään ei onnistu, eikä varsinkaan urheilu. Tunsin itseni huonoksi ihmiseksi ja tuo otsikossakin korostettu itsekriittisyys kukoisti.

Itsekriittisyys voi ilmetä monissa eri muodoissa riippuen henkilöstä ja kritiikin kohteesta. Se voi olla koulutyö, urheilusuoritus, työkeikka, postaus tai vaikka selfie. Suurin merkitys arjessa ei ole kritiikin kohteen suurudella vain oikeastaan kritisöinnin määrällä - mitä enemmän asioita tuntuu menevän rimanalituksina, sitä huonommin koko persoonan psyyke tulee pidemmän päälle voimaan. 

Mä syksyllä leikittelin oikeasti ajatuksella koko cvi-kisailun lopettamisella. Mitä järkeä on lähteä noihin kilpailuihin, koska enhän mä todellakaan ole tarpeeksi hyvä tuonne... Kun mä en kehity, mitä muut musta ajattelevat? Mitä järkeä on treenata, kun ei siitäkään oikeastaan tule mitään? 

Täytekuva: päiväni muotibloggaajana

On olemassa kahdenlaista kritiikkiä: sitä, joka parantaa suoritustasi & sitä, joka lopulta saa pilattua sen. Suola parantaa ruuan makua tiettyyn pisteeseen asti - sen pisteen jälkeen se vain pahentaa sitä. Kriittinen saa siis olla, mutta kaikkea ei saa kritisoida. Jokaisesta suorituksesta löytyy myös jotain hyvää, jotain arvostettavaa. Ole mielummin ylpeä siitä mitä olet tehnyt, älä pettynyt siitä minkä olet tekemättä jättänyt. Huono itsearvostus tekee elämästäsi liian suolaista.

Olen puhunut tästä aiheesta yllättävän monen opettajani kanssa (viimeksi pari viikkoa sitten...) tässä pienen elämäni aikana: Kuinka perfektionismi ei ole aina vaan hyvä asia. Kaikkea ei tarvitse tehdä aina täydellisesti, koska kukaan ei oikeasti vaadi sitä sinulta. Huonojakin päiviä saa olla & ne ovat hyvin ymmärretävä osa elämää. Superihmisen elämä on aika rankkaa, eikä minkääntasoinen burn out ole tavoiteltava asia.

Kiitos kuvista taas Eve<3

Itsekriittisyydestä ei ehkä koskaan pääse täysin eroon, mutta sen kanssa voi oppia elämään. Kuinka kliseistä. Asia on kuitenkin niin, että ajatusmallien muuttaminen vie aikaa ja vaatii kärsivällisyyttä. Takapakkeja tulee koko ajan, eikä niitä kriittisiä ajatuksia tarvitse pelätä. Kannattaa kuitenkin muistaa, ettei niitä tarvitse aina kuunnella. Laita joskus musaa vähän kovemmalle ja valvo pitkään, syö herkkuja ja nauti elämästä. Ota etäisyyttä arkeesi ja palaa kun koet olevasi siihen valmis.

Vieläkin mä koen olevani monella elämän osa-alueella kovinkin riittämätön, mutta keskeneräisiähän tässä ollaan - koko ajan rakentamassa itseään. Ehkä mä vielä joskus.

Mitä täällä tapahtuu? CVI Frenstat 2016

Moikka.

Täällä taas yksi matkalainen rustailee menneen matkan ajatuksia. Tää on vaan jotenkin niiiin absurdia. Mitä täällä tapahtuu?

Ei sillä, etten uskoisi itseeni, mutta ennen tätä reissua olin melko varma, etten tulisi noita mm-kisojen kvaaleja (6.5) saamaan. Tekninen on ollut minulle enemmän kuin murheenkryyni, enkä periksistäkään ollut ikinä kummoisia pisteitä saanut. Mutta mitä tapahtui?

Lähdin siis ensimmäisiin kolmostason kisoihin kauhunsekaisella jännityksellä. Olin lievästi sanottuna myös myöhässä hevoslainauskyselyjeni kanssa, mikä aiheutti pientä paniikkia kisojen alla. Sain kuitenkin kisajärkkääjältä varmistuksen tsekkiläisestä hepasta pari päivää ennen kisojen alkua. Minulle oli siinä vaiheessa aivan se ja sama, että minkälainen heppa sieltä tulisi vastaan... kunhan en vain jäisi ilman.

Saavuimme kisapaikalle Frenstattiin neljän tunnin ajomatkan jälkeen Wienistä ja ensitöikseni etsin käsiini hevoseni Aquariksen ja tsekkiläisten tiimin hyvässä toivossa siitä, etteivät he olisi vielä päivän treeniänsä suorittaneet (minullahan ei ollut kenenkään hevosenomistajan kontaktia, jotta olisin voinut treeniaikoja kysellä aikaisemmin...). Löysin tsekkiläiset ja yksi näistä samalla hepalla kisaavista tytöistä osasikin tosi hyvin englantia ja hänen kanssaan höpöttelinkin tulevan viikonlopun aikana todella paljon. <3 Ekan päivän treenit menivät hyvin ja heppa oli aivan mahtava. Todella tasainen ja helppo vikeltää.

Perikset menivät paremmin kuin missään kisoissa tällä kaudella. Sain tehtyä todella siistit ja rauhalliset perikset, joihin olin itse hyvin tyytyväinen. Pisteet olivat lievä pettymys (6,5), mutta paperit selittivät jo enemmän: oikestaan kaikki heittoliikkeet (sakset x2, lankku x2) laskivat pisteitäni. Niitä siis treenaamaan. Tekninen oli lievää mönkimistä, mutta sain siitä yllätyksekseni todella säädylliset pisteet: 6,4! Teknisen alun vällärissä tapahtui myös pieni äksidentti, kun onnistuin murtamaan peukaloni (!!?). Eipä siinä mitään, loppuohjelma meni adrenaliinin voimalla. Areenalta juoksinkin sitten suoraan kylmäpussille. Puolen tunnin sisällä sitä matkattiinkin sitten sairaalaan ja röntgeniin, jossa murtuma varmistettiin. Nyt sormeen iskettiin muovinen tukilasta, jonka käskettiin tönöttävän siinä seuraavat neljä viikkoa...

Niin juu, mutta entä viimisen päivän kyyri? Kyllähän sekin sitten tehtiin. Tuki meinasi lähteä lentoon kesken ohjelman, mutta muuten peukalo oli ok. Enemmän kipua tuottaa tämä kirjoittaminen... Kyyristä sain seiskan, mikä tarkoitti kvaaleja ja tässä tapauksessa CVI3*'n luokan hopeasijaa.

On huomattu, että heppalajeissa voi tapahtua mitä vaan. Kilpailusuoritukseen vaikuttaa vikeltäjän taidon lisäksi myös vikeltäjän kisahermot, hevosen ja juoksuttajan yhteistyö, sekä ympäristön vaikutus. Kai se on pakko uskoa, että joskus nämä kaikki voivat olla myötätuulessa.

Nyt en voi enää kirjoittaa, koska peukkusärky yltyy... Laittakaa sormet ristiin sen puolesta!

Ps. Miten teillä menee? Ei oo kuulunut kenestäkään vähään aikaan :(

#eikesälläluetablogeja...