Sairaslomalla: Kertomus siitä, kun hymytyttö kadotti hymynsä eikä kukaan tajunnut sitä

I know you’ve got the best intentions…

But you don’t know what it’s like.

Tää on ote biisistä, jonka tahtiin tein vuoden 2018 syksyn lopussa tanssillisen performanssin nimeltä ”Happy”. Voitte käydä kuuntelemassa tän biisin vaikka Youtubesta nimellä You don’t know (Katelyn Tarver). Se saattaa auttaa ymmärtämään, mitä yritän kertoa seuraavaksi.

Kirjoitan tän postauksen, koska tää on liian tärkeä asia olla puhumatta. Tää on kertomus hymytytöstä, joka kadotti hymynsä. Tää on kertomus nuoresta ihmisestä, joka lyyhistyi odotusten taakan alle ilman että moni sitä huomasi.

Sanotaan, ettei kirjaa voi arvioida kannen perusteella. Oon myös ymmärtänyt tässä pikkuhiljaa, että ihmiset toimivat juuri sillä tavalla säästääkseen energiaansa: Arvioivat kaikkea näkemäänsä ensimmäisten sekuntien tai edellisten samankaltaisten kokemusten ja mielikuvien perusteella. Tätä oli vaikea hyväksyä, ja tää tuntui yhessä vaiheessa musertavan mut alleen. Tajusin jossain vaiheessa myös sen, ettei toisten väärät mielikuvat musta ylläpidä itse itseään: Mä oon ollut osasyyllisenä luomassa ja ylläpitämässä niitä.

Syksyn 2018 alussa mulla oli kaksi tosi ihanaa työtä, omalta tuntuva opiskeluala, tähtäykset urheilun kisakentille ja kaikki muu elämän pieni ja suuri täyteaines.  Olin ihminen, joka on aina positiivinen, iloinen ja onnellinen. Mulla oli taito pitää monta palloa ilmassa, ja selviydyin kaikesta. Tuntui, että olin tehokas ja menestyin hyvin lähes kaikessa mihin ryhdyn. En antanut vastoinkäymisten lannistaa mua. Mulla oli korkea itseluottamus ja -arvostus.

Vähän jo naurattaa, kun kirjoitin ton.

Tällä hetkellä (joulukuussa 2018) mun kalenteri on tyhjä. Mä lopetin työt pari kuukautta sitten. Mä oon sairauslomalla opinnoista – ollut jo puoltoista kuukautta - ja sanomattakin varmaan jo arvaatte, etten kilpaillut tällä kaudella urheilun saralla lainkaan. Tällä hetkellä ollaan menossa jo vähän parempaan voinnin kanssa, puolitoista kuukautta elämän totaalityhjennyksen jälkeen. Mutta syksy? Silloin en voinut hyvin.

Palataan syksyyn. Mitä tapahtui? Uupumus. Loppuunpalaminen. Sekamuotoinen ahdistuneisuus- ja masennustila. Eikä toi ollut edes yllättävää. Ei mun, eikä monen mut tuntevan mielestä. Surkuhupaisinta tässä oli se, että monesti osasin päällisin puolin peittää kaiken tapahtuneen, eikä mua oikeen ehkä osattu ottaa vakavasti. Moni ei ymmärtänyt, kuinka huonossa jamassa olin. Pahinta siinä, että kaikki tuntui hirveeltä, oli se tunne ettei kukaan ymmärtänyt. Kaikki näki edelleen vaan sen hymytytön, sen jonka ne oli tottuneet näkemään. Kukaan ei tajunnut, että olin lähes kaiken ajan surumielinen. En kestänyt lainkaan stressiä, eikä mun kroppa toiminut. En todellakaan ollut tehokas, tai saanut aikaan oikeestaan yhtään mitään, koska ajatus ei kulkenut tai ahdisti niin paljon. Olin kadottanut mun luovuuden ja kyvyn innostua mistään. Pienimmätkin vastoinkäymiset sai mut romahtamaan. Itsearvostukseni ja -luottamukseni oli varmaan miinuksella. Enkä vaan jaksanut.

Parhaiten tätä ristiriitaa kuvaa Youtubesta poimittu vapaasti suomennettu kommentti yhdestä biisistä: Hetkinen. Melodia on niin iloinen (upbeat), mutta sanat ovat sielua raastavia. Mä luulen että tää [kappale] on tehty sen vuoksi, että ihmiset, jotka kärsivät tällaisista ongelmista usein vaikuttavat iloisilta ja hyvinvoivilta ulospäin. Kuitenkin emotionaalinen ja syvällinen sanoitus edustaa sitä sisäistä fiilistä, joka näillä henkilöillä on.

Kirjoitin ylös jossain vaiheessa alkusyksyä näin:

Hymyillään ja nauretaan kauniina syysiltana

Harmittaa, etten osaa nähdä sen kauneutta

Katsot mua ja yritän kertoa

kuinka paljon mun sisällä on surua

Hiljaisuus kaikuu enkä osaa puhua

oikeilla sanoilla ja oletetuilla lauseilla

toivon että osaisit kuulla mua

kuulla ja ymmärtää sen mitä haluaisin sanoa

Mitäs sitten tapahtui? Mistä noi mielikuvat syntyivät, ja miten mun elämä lähti ”yhtäkkiä” noin alamäkeen? No ei kuule huolta, minäpä kerron.

Hyvät mielikuvat jotain, johon olin koko elämäni pyrkinyt. Lisäksi mä olin koko pienen elämäni uskonut (ja uskon edelleen liian usein), että oon arvokas vaan olemalla mahdollisimman hyödyllinen kaikille muille, ja jos en ole tarpeeksi hyvä, ei mua arvosteta. Kuvittelin ennen, että avun pyytäminen tai omien heikkouksien paljastaminen on nöyryyttävää ja epäonnistuminen väheksyttävää. Kuvittelin, että jos en oo täydellinen ja vähän enemmän, niin en kelpaa.

Mä pyrin pääosin lisäämään positiivisuutta mun ympärilleni, mikä näkyykin monesti esimerkiksi mun somessa ja ylipäätään siinä, kuinka hymyilevästi ja eloisasti puhun ihmisille. MUTTA. Syksyllä olin tosi onneton, useammin kuin onnellinen. Itkin enemmän kuin hymyilin. Ahdistuin enemmän kuin nauroin. Vaikka en tietoisesti halunnut kaunistella, mun some ja eloisa ilmaisu vaan oli helppoa lukea eri tarinaksi kuin se mitä oikeasti tapahtui. 

istunut huoneen nurkassa

jo tuntikausia

mut mistä kukaan sen tietäis

ei tää näy somessa

lekuri kysy viimeks onko ketään

kelle puhua

vastasin hymyillen

et onhan mul kavereita

Ja niin tähän tilanteeseenhan päädyttiin yksinkertaisella kaavalla: neitokainen on koko elämänsä arvottanut itsensä perustuen erinäisten suoritusten määrään ja laatuun, mikä ajoi henkilön loppuun. Nuorukainen teki yksinkertaisesti vaan elämästään niin kuormittavaa henkisesti ja fyysisesti, ettei nuppi ja kroppa kestänyt. Kaput. Kun koneiston osat sitten jättivät aika ajoin tien päälle, oli apua haettava.

Musta oli jotenkin koomista, kun ihmiset kyselivät, mistä tiesin tarvitsevani sairaslomaa. Vastaukseni oli kaikille sama: Ei sitä voi olla huomaamatta. Jossain vaiheessa ei vaan enää jaksa yhtään mitään. Uupumus ja ahdistus esti mua tekemästä monia arkisia juttuja: maksamasta laskuja tai tekemästä koulutehtäviä. Treeneissä tapahtui milloin mitäkin hermoromahduksia, koska on fyysisesti ja psyykkisesti niin poikki. Pelkäsin herätyskellon ääntä. Sain paniikkikohtauksia puhelimen viestiäänistä ja sähköposteista. Huomasin myös treenikontekstissa sen, etten enää uskonut itseeni lainkaan, vaikka yleisesti ottaen urheilussa mulla on ollut aina suhteellisen hyvä itsetunto. Tunsin olevani huono, kykenemätön ja niin loppu. Jossain vaiheessa olin niin väsynyt siihen ristiriitaan paineiden ja jaksamattomuuden välillä, että vastaukset olivat selkeitä: en voinut jatkaa näin.  Tarvitsin totaalista taukoa, kaikesta. Tähän samaan kappaleeseen voikin ehkä kätevästi nivoa ne kivat kommentit, joita kevyehkösti heitettiin: Kiva että osasit kuunnella itseäsi!

…Tiedän, että teillä on hyvät tarkoitusperät, ettekä ehkä tiedä mitä toiselle pitäisi sanoa, mutta vielä selvennyksenä teillekkin: Mä en todellakaan osannut ennakoida tän kanssa. Tää on jälkiseurausta, ja mulla on kova työ taistella itseni kanssa monena päivänä edelleen.

Mitäs nyt sitten? Suoraan sanottuna olen hukassa ja etsintäreissulla. Kuutamolla ja oman jaksamiseni armoilla. Yritän harjoitella läsnäoloa ja ymmärtää, mitä muutoksia mun on tehtävä elämäntyylissäni, jotten aja itseäni samaan jamaan uudestaan. En voi sanoa valehtelematta, että olisin päässyt lähellekkään eroon suorittamisesta. Tekemättömyys saa mut monesti tuntemaan itseni turhaksi. ”Onneksi” ahdistus ja kokonaisvaltainen uupumus on rajannut tuota mun tekemisien mahdollisuutta, niin nyt on ollut vähän pakkokin opetella sitä kuuluisaa tekemättömyyttä ja kiireettömyyttä. Tiedostan nykypäivänä monia virheellisiä ajatuskulkuja mun päässä. Ikävä juttu on kuitenkin se, että niitä on aika haastava muokata. Tai hidasta ja työlästä ainakin. Mutta yritetään. Yritän myös pikkuhiljaa opetella kuuntelemaan paremmin itseäni – siis sitä lempeetä ja arvostavaa ääntä, jonka oon aikaisemmin hyvän ystäväni sanoin ”tunkenut pieneen mustaan laatikkoon pääni perälle”. Mä siis opettelen. Toistan samoja virheitä vielä luultavasti lukuisia kertoja. Mutta luotan kuitenkin siihen, että ehkä mä joku päivä opin arvostamaan itseäni ihan vaan koska olen - en sen vuoksi, mitä olen saanut aikaan. Ehkä tän asian julkituominen auttaa mua hyväksymään ihmisten olevan vain ihmisiä. Ja ehkä voin auttaa tällä mun tarinalla jotakuta toista.

Ja mitä mä toivoisin sulta, rakas lukija... Jos näät, että joku sun suorittajatuttu liikkuu elämässä vähän liian lujaa, niin jarruta sitä. Uskalla olla ärsyttävä, ja kerro, että oot huolissasi. Ongelmien myöntäminen on täydellisyyttä tavoitteleville ihmisille jo lähtökohtaisesti tosi vaikeeta, eikä suunta muutu, jos suorittamista kehutaan ja ihaillaan avoimesti. Kuuntele ihmisiä ympärilläsi, ja yritä erottaa viestit, joista tulisi huolestua. Yritä kuulla se, mitä on niin vaikea sanoittaa. Äläkä ikinä, koskaan, vähättele toisen huolia tai ongelmia.

Sitten sulle, joka tunnet, ettet jaksa. Ja samalla hyvä muistutus itselleni... On okei tuntea, ettei oo okei. Vaikka et uskoisi sitä nyt, se helpottaa kyllä ajan ja puhumisen kautta. Etsi hyviä juttuja elämääsi, ja yritä kertoa sun olosta mahdollisimman avoimesti mahdollisimman monelle hyvälle tyypille. Aina löytyy joku, joka osaa oikeassa kohtaa kietoa käden sun ympärille, ja kertoa että sä riität ja että kaikki järjestyy. Ja hae myös ammattiapua, jos yhtään siltä tuntuu. Tai vaikkei tuntuisikaan, niin hae silti. Itse en halunnut aluksi oikeuttaa itselleni sairaslomaa, koska ajattelin etten oo tarpeeksi huonossa kunnossa siihen. Lopulta tajusin, että olin, ja että se oli ainut oikea ratkaisu. 

Ja tän postauksen loppuun haluan kiittää niitä ihmisiä, jotka kyseli/kyselee mun vointia. Haluun kiittää niitä harvoja, jotka on kuunnelleet mun sanoituksia ja ottaneet ne tosissaan huolimatta mun eloisasta ja iloisenoloisesta viestintämelodiasta. Kiitos teille, jotka ette uskoneet kantta, vaan päätitte lukea itse kirjaa ja tarjositte tukea ja apua sillon kun mulla oli vaikeeta.

<3

Jokaiselle, jonka valmentaja on jättänyt.

"Tarvitaan vain aikaa, näin uskon. Ihminen on sopeutuvainen."

----------------------------------------------------------------------------------------------------

Hei.

Jokainen meistä on ollut jossain vaiheessa elämäänsä oppilaan asemassa - koulussa, harrastuksissa tai yksinkertaisissa arkipäivän tilanteissa. Mitä säännöllisempää ja pitkäkestoisempaa yhteinen taival on ollut, sitä suuremmalla todennäköisyydellä oppilas-opettaja-/koutsi-/mentorisuhde on syventynyt ja henkilöiden välille on muodostunut kiintymyssuhde. Olisi mahtavaa, että kaikki tällaiset syvemmät kiintymyssuhteet olisi mahdollista pitää samalla tasollaan hengissä tästä ikuisuuteen - mutta realististahan tämä ei usein ole. Usein elämän on tapana tapahtua, ja jomman kumman osapuolen elämän muut palaset estävät opetussuhteen jatkon joko yhtä aktiivisena tai kokonaan.

Itselleni vaikeimpia tilanteita nuorena oli ymmärtää, miksi valmentajani vaihtuivat. Enkö yrittänyt tarpeeksi? Enkö ollut tarpeeksi hyvä? Eivätkö he pitäneet minusta? Tällaisia kysymyksiä kyselin itseltäni moneen kertaan aina valmentajien vaihtuessa (ja tätähän tapahtui, olenhan harrastellut vaikka ja mitä). Vasta vanhempana (ja itse valmentajana toimiessani) olen vasta itse ymmärtänyt syvällisesti, ettei kyse ollut koskaan siitä, ettenkö olisi yrittänyt - tai ollut - tarpeeksi. Nyt haluan kertoa saman sinulle.

Kirje mun tytöille

Ensinnäkin, mä välitän jokaisesta teistä ihan hirmuisesti. Mua kiinnostaa olla tukemassa jokaisen ahkeran ja kehittymishaluisen treenarin matkaa kohti huippua niin paljon kuin vain kykenen. Kuten kukaan, mäkään en kuitenkaan ole superihminen. Mä opiskelen tällä hetkellä rakastamaani alaa Jyväskylässä. Mun elämäni yksi tärkeimmistä ihmisistä asuu siellä mun kanssani. Jyväskylässä on tällä hetkellä myös mun omat treenini - elämäni suola - ja työ, josta kovasti tykkään, ja joka mahdollistaa tuon elämäni suolan. Jyväskylä on mulle koti.

Viime vuosi oli mulle tosi rankka. Opiskelu, treenit ja alituinen reissaaminen sai mun koko kehon stressitilaan, josta se ei oo oikeestaan vieläkään palautunut. Joskus joku viisas sanoi, ettei koskaan pitäisi antaa itsensä olla liian väsynyt liian kauaa. Mulla on vähän taipumusta yrittää ajaa vielä vaikka bensa olisi loppunut jo kauan aikaa sitten. Ihmisen kehoa ei oo siihen suunniteltu, eikä se toimi niin. 

Kuluneen vuoden aikana olen ollut pariin otteeseen liian väsynyt liian pitkään. Viime syksynä olin aika lähellä burn outtia. Olin koko ajan uupunut. Olotilaa kuvatakseni en jaksanut pyörittää arkea. Kamppailin mielenterveyteni kanssa, etten ajautunut syömishäiriöön. Sain ahdistuskohtauksia lähes päivittäin ja kadotin iloni. 

Vaikka sitä ei uskoisi, pelkkä matkustaminen vie yllättävän paljon energiaa. Vaikka rakastan valmentamista, en halua riskeerata omaa terveyttäni sen takia. 

Palatakseni kuitenkin muisteluista tähän hetkeen: Nyt asiat ovat suhteellisen hyvin ja voin taas nähdä asioista sen aurinkoisen puolen. Uskokaa tai älkää, tästäkin löytyy sellainen. 

Tiedostatte varmasti, että olen valmentajana aika... Noh, käskevä. Haluan usein, että asiat tehdään minun tavallani ja saatan joskus olla hieman joustamaton ja autoritäärinen tämän kanssa. Tämä on saattanut olla blokkaamassa teidän oppimistanne: Työnihän olisi periaatteessa tehdä itseni työttömäksi (=tehdä teistä itseohjautuvia ja ajattelevia urheilijoita). Tämä on siis itsellenikin iso oppimisen paikka. 

Te olette hurjan fiksuja. Jokainen. Nyt on ehkä aika antaa teille tilaa huomata se. Teillä on kaikki valmiudet selviytyä ja kehittyä eteenpäin, jos niin haluatte. Mä voin tukea teitä, en kuitenkaan tehdä sitä duunia teidän puolesta. Älkää ajautuko siihen harhaluuloon, että teidän kehittyminen (tai kehittymättömyys) olisi mun tai jonkun yksittäisen valmentajan ansiota. Olette juuri siinä seurauksena siitä panoksesta, jonka olette tähän uhranneet - tai olleet uhraamatta. 

Loppujen lopuksi ei ole valmentajasta kiinni, kuka pääsee pitkälle. Jokainen valmentaja tukee yksilöllistä kehitystä omalla tavallaan, ja motivoitunut urheilija pääsee pitkälle, koska osaa poimia eri valmentajien opeista jokaisesta jotain irti ja on valmis tekemään töitä. "Paraskaan" valmentaja ei kuitenkaan saa laiskasta urheilijasta loistavaa - koska kukaan ei voi tehdä sitä työtä sun puolestasi. 

Sulle.

Luotan siihen, että sä osaat tehdä hyviä päätöksiä kehityksesi suhteen. Loppujen lopuksi, se on sun elämäsi, ei mun. Kaikki sun päätöksesi esimerkiksi priorisoinnista ovat sun päätöksiä - näin myös seuraamukset. Minä ja muut koutsina toimivat halutaan auttaa sua tekemään niitä hyviä päätöksiä käymällä läpi plussia ja miinuksia tulevien vaihtoehtojen kohdalla. 

En pakota, suosittelen:

- Kysy siis rohkeasti apua, kun sitä tarvitset. Ota ongelmatilanteissa rohkeasti yhteyttä ihmisiin, joilla on enemmän kokemusta aiheesta

- Hae aktiivisesti palautetta omasta tekemisestä

- Työskentele mielesi kanssa (itsereflektointi esim. päivyriin) ja opettele tuntemaan oma kehosi 

- Usko itseesi.

Lopuksi

Tuntuuhan se pahalta. Kyse on kuitenkin vaan siitä, että elämä menee eteenpäin ja asiat muuttuvat. Usein muutos on hyvästä. Miettikää, mitä kaikkea uutta tää voikaan tuoda teidän elämään! Ottakaa kaikki irti. Muistelkaa mun oppeja kun en oo paikalla. Oppikaa paljon uutta, kun en oo paikalla. Kun pidän treenejä, opettakaa mulle kaikki uusi, mitä olette oppineet. 

Mua kiinnostaa, ja mua saa häiritä. Mä olen tässä edelleen, seison vaan askeleen kauempana. 

Luotan siihen, että sä osaat tehdä hyviä päätöksiä kehityksesi suhteen.

Miten mun elämäni on vuodessa muuttunut?

Hei, moi ja tervehdys. 

Miten säkin tänne eksyit? Kiva nähdä. Tuntuu, että siitä on ikuisuus.

Mutta hei, muistatko tän? 

"Hassua, mutta totta. Viikko takaperin lueskelin opintopolusta, että kyllähän mä puhuin itseni sisään sinne Jyväskylään. Elokuussa aloitan siis viestinnän opinnot Jyväskylän yliopistossa, mikä olikin ykkösvaihtoehtoni hauissa. En löydä sanoja sille, että olen oikeasti muuttamassa ensi kuussa Keski-Suomeen! Apua... pelottavaa, jännittävää ja hieman ahdistavaa."

Pääsykoevalinnat ovat jälleen julkisia ja moni onnekas on saanut samankaltaisen ilokirjeen kuin itse sain vuosi takaperin. Muistan todella hyvin tilanteeni, kun jännitin minne ihmeeseen elämä seuraavaksi kuljettaakaan. Muistan myös kiljuneeni ja hyppineeni innostuksesta täristen lukiessani uutisen. Tuo vuoden takaisen tilanteen muistelu saa lämmön kulkemaan koko kroppani läpi tuoden samalla kaihoisan onnellisen hymyn kasvoilleni. 

Vuoden jälkeen en voi olla kuin kiitollinen ja onnellinen. Pääsin opiskelemaan täydelliselle alalle ihanaan kaupunkiin. Olen tavannut hurjan hienoja ihmisiä ja kokenut huikeita juttuja. Vuoden jälkeen moni asia elämässäni on muuttunut ja sanoisin, että parempaan suuntaan koko ajan. Vaikka kukaan ei koskaan voi tulla täydelliseksi, päivä päivältä tuntuu, että kuljen yhä lähemmäs parasta versiota itsestäni tässä hetkessä.

Katsellaanpa taaksepäin. Mitä olen vuodessa oppinut?

- liikkumaan pääosin Jyväskylässä.T. melkein osasin tieni Forumilta matkakeskukselle kun muutin.

- "hoitamaan kotia". Terveiset vaan vanhemmille. Pyykit osataan pestä, vuokra maksaa ja astiat tiskata.
- yhtä sun toista viestinnästä ja vuorovaikutuksesta. Kiitos mahtavat opettajat. En voi uskoa, että enää neljä vuotta jäljellä.

-  aerobicin perusteita. SIISTI LAJI, tykkään!!

- yliopistoelämää. Joo-o. Liikkumavarat sopii mulle, en valita. 

- syömään paremmin. Healthy body, healthy mind.

- rohkeutta. Heittäytyä uuteen ja päästää irti vanhasta. 

- näkemään itseni kauniina ja naisellisena. Uskaltauduin myös hurahtaa pesunkestäväksi hametytöksi.

- itsehillintää ja epäitsekkyyttä. Parisuhde on mahdollisuus oppia paljon vuorovaikutuksesta. 

- olemaan välillä heikko. 

- etsimään tasapainoa. Ottamaan välillä vähän rennommin ilman syyllisyyttä.

Näin muun muassa. 

Entä millaista mun elämä sitten on? Arkeni on todella erilaista kuin ennen, ette varmasti uskokkaan! Oon alkanut joogaamaan aamuisin meidän olkkarissa. Syön kotona pääosin kasvipohjaisesti ja juon nykyään teen lisäksi kahvia. Olen oppinut nauttimaan liikunnan ilosta harrastelemisessa ja yritän muistaa silloin tällöin käydä luonnossa liikkumassa, koska se tuo minulle hurjasti energiaa. Teen täällä Jyväskylän päädyssä työkseni smoothieita ja nautin ihmisten päivän piristämisestä. Kuuntelen aina pyöräillessäni inspiroivia äänikirjoja. Kirjoitan taas muutaman kerran viikossa "päiväkirjaa". Pyrin postailemaan someen positiivisia tai ajatuksia herättäviä lyhyitä ajatuksentynkiä, jotka toisivat hyvää energiaa myös muille. Kuuntelen kotona paljon uplifting Indie/folk-tyylistä musiikkia Youtubesta (vahva suositus: AlexrainbirdMusic!!!) ihan vaan oleskellessani, esimerkiksi juuri nyt. Sain pieni tovi sitten astmadiagnoosin (astma, joka ilmenee rasituksessa): Tämän asian kanssa ollaan vielä aika alussa, mutta toivotaan, että lääkitys toisi helpotusta hapen kulkuun koko kropassa. 

Nautin edelleen elämän pienistä iloista ja pyrin positiivisen energian lisäämiseen ympärilläni. Yritän muistaa ottaa aikaa pienille pysähtymishetkille ja elää arvojeni mukaan joka päivä. Katselen kirjoittaessani lahjaksi saatua pientä taulua, joka kertoo minun olevan ajattelevainen, vahva, rohkea, energinen, inspiroiva, positiivinen ja omalaatuinen. 

Hymyilen. 

Hymyilen, koska tiedän että omalla valinnallani voin olla joka päivä ajattelevainen, vahva, rohkea, energinen, inspiroiva, positiivinen ja omalaatuinen. 
Mitä sä haluaisit olla?

Paljon rakkautta, mahdollisuuksia ja rohkeutta sinne ruudun toiselle puolelle. Muista, että you have the power to live a life you really want to live. 

Mistä sä haluaisit keskustella?

Tähän postaukseen mut innoitti viesti yhdeltä opiskelukaverilta, joka kyseli ajatuksiani lyhyen kuvatekstin takana. Olin todella otettu ja vieläkin fiiliksissä tästä. Kirjoitin vastaukseksi pienehkön romaanin, jonka jälkeen vaihdoimme muutamat ajatukset aiheesta. Tämänkin johdosta olen erittäin vakuuttunut siitä, että en ole ainut, jota muiden ihmisten mielenmaisema kiinnostaa. 

Aiheeseen liittyvä kuva

Moikka.

Oon aina kuvitellut eläväni kuormittavaa ja kiireistä elämää. Perun kaikki sanani edellisiltä vuosilta. Kulunut lukuvuosi on ollut elämäni rankinta aikaa. Stressi on sellainen kiva pikku lisä elämässä, joka liiallisena vie sulta ilon ja luovuuden. Noissa hetkissä mua olisi voinut auttaa ajatus siitä, ettei mikään kestä ikuisesti. Jossain tulevassa postauksessa voin vielä tarkemmin avata millaiselta tää on käytännössä tuntunut ja miten se on mun arjessani näkynyt. Nyt kuitenkin tuntuu, että oon saanut joitakin positiivisia ja luovia ajatuksiani kiinni. Yritetään tässä hetkessä siis muistaa, että mikään ei kestä ikuisesti. Nautitaan hyvistä fiiliksistä ja yritetään ottaa niistä kaikki irti tässä hetkessä.

Niin kauan kuin muistan olleeni tällainen maailmaa filosofisten lasien läpi tutkaileva otus, olen ollut syvästi kiinnostunut muista ihmisistä. En pinnallisesti, vaan oikeasti syvällisellä tasolla. Mua kiinnostaa miten toiset kokevat maailman, kuinka eri kulmista maailmaa voi katsoa, ja mitä kaikkea en vielä ylipäätään tiedä. Kuten olen joskus saattanut mainitakin, harmistun (pitkästyn/petyn/tylsistyn) "small talkista" tai mistä vaan samaan kastiin kuuluvasta pinnallisesta lätinästä. Pieneen päähäni ei vain mahdu, mikseivät kaikki halua keskustella arvoista, elämän tarkoituksesta tai tunteista. Mulle mikään näistä ei tunnu vaikealta tai epämiellyttävältä aiheelta.

Ongelma ei kuitenkaan taida olla siinä, ettei näistä haluttaisi puhua.

Ongelma taitaa olla siinä että niistä ei osata puhua,

koska niitä ei ole koskaan tarvinnut pohtia.

Ymmärrän, ettei ole tavanomaista jutella "syvällisemmistä" aiheista puolituttujen tai edes välttämättä kavereiden kanssa. Elämme suoritusyhteiskunnassa, jossa ihmiset halutaan kasvattaa kuin teollisuuskanat: syötetään tarvittavat ainekset (koulutus ja tehokkuuden ajatusmalli), jotta he toimivat mahdollisimman hyvin tehtävässään (yhteiskunnan kulissi pysyy kasassa). Ei siinä riitä aikaa turhaan pohdiskeluun. Pidän tätä erittäin lyhytnäköisenä ja absurdina, koska ajattelemattomuuden kulttuuri johtaa puhumattomuuden kulttuuriin ja siihen, että koemme enemmän yksinäisyyttä kuin koskaan ennen. Yhä useammalla meistä on olo, ettei ketään kelle purkaa huoliaan tai ajatuksiaan. Tällä hetkellä suoritusyhteiskunta ja itse pärjäämisen kulttuuri ajaa meitä mielenterveyden häiriöihin vahvemmin kuin koskaan. 

Ootteko koskaan ajatelleet, että entä jos nuo "syvälliset aiheet" olisivatkin niitä "normaaleja" aiheita? Mitä, jos osaisimme puhua elämän diversiteetistä, rakkaudesta ja elämän pienistä hetkistä yhtä helposti kuin ulospäin näkyvistä materiaalisista asioista tai suorituksistamme elämässä? Tästä tuli mieleen hyvän ystäväni Saran lausahdus, kun hän kysyi että ootko Heta koskaan miettinyt, kuinka kysymys "Mitä kuuluu?" tarkoittaa monelle samaa asiaa, kuin "Mitä olet tehnyt elämälläsi?"? Mun mielestä tää on asia, jota jokaisen on hyvä pysähtyä hetkeksi pohtimaan.

Mun mielestä ihminen ei oo sama, kuin sen materia tai saavutukset. Ihmisen arvo ei oo sama, kuin sen materia tai saavutukset. Ihmisen onnellisuus ei myöskään ole sidottu tiettyyn materiaan tai saavutuksiin. Nää ajatukset kuitataan usein itsestäänselvyyksinä, mutta kuinka moni voisi käsi sydämellä sanoa, että elää näiden mukaan? On vaikea olla tuomitsematta ihmisiä, koska kategorisointi jossain määrin taitaa kuulua ihmisluontoon. 

On kuitenkin äärimmäisen helpottavaa tajuta, että kaikki olemme yhtä lailla ihmisiä. Vaikka olisit ulkokuoreltasi tai demografiselta taustaltasi millainen yksilö, kaikilla meillä on samankaltaisia ongelmia suuressa mittakaavassa. Jokainen meistä etsii itseään, tasapainottelee ihmissuhteiden kanssa ja yrittää löytää tasapainoista ja onnellista elämää. 

Sen takia pyrin arvostamaan jokaisen näkemyksiä ja poistamaan omia ennakkoluulojani ihmisistä keskustelemalla heidän kanssaan. Pyrin myös poistamaan omia ennakkoluulojani eri asioista laajentamalla näkemystäni keskustellessani eri ihmisten kanssa erilaisista asioista. Haluaisin oppia näkemään muutakin, kuin oman kuplani.

Toki ymmärrän, että ajatusten avaaminen toisille kuulostaa pelottavalta, varsinkin, jos niitä ei oikein tunnista itsekään. Ymmärrän myös, jos ylipäätään omiin ajatuksiin tutustuminen kuulostaa oudolta hippimeiningiltä. Niin mäkin ajattelin ennen. Kannattaa kuitenkin yrittää oppia tuntemaan myös sisäistä maailmaansa ja vaihtamaan ajatuksia lajitovereiden kanssa. Tällä on monia hyötyjä: ilot kaksinkertaistuvat, huolet puolittuvat ja tietoisuus ympäröivästä maailmasta lisääntyy. Näkemällä enemmän opit arvostamaan vähempää.

Tämmösiä tässä hetkessä. Mahtavaa, jos luit tekstin. Vielä mahtavampaa, jos se herätti ajatuksia. 

Mulle saa aina laittaa viestiä. Arvostan niitä hurjasti.

VIESTINNÄN OPISKELU

Moi.

Millaista on opiskella viestintää? Mitä viestintä tarkoittaa? Miksi just SUN kannattaisi lähteä opiskelemaan tätä alaa? Alla olevassa videossa vastaan esimerkiksi näihin kysymyksiin.

Herkät tulee hulluiksi

Tässä tekstissä ajatuksia siitä, kuinka rikas tunne-elämä voi viedä välillä järjen. 

Moikka. 

Monta viikkoa myöhemmin myöhemmin, olen täällä taas. Ihana olla täällä taas, tyhjän Bloggerin alustan ja lukuisten kielellisten mahdollisuuksien äärellä. Vaikka sisältöä olen luonutkin, ei mikään vedä vertoja blogiavautumiselle - kirjoittaminen vaan on niin sairaan hieno asia. Tavallaan sitä oppii arvostamaan aivan eri tavalla tehdessään videoita ja muuta sometusta: Kaikki se mun leikkisä ja kekseliäs persoonallisuus, joka täällä tunnetaan, on kaukana videominusta - tai ainakin siltä se tuntuu. Yli päätään tekstin tuottaminen, se vaan on niin sairaan helppoa, kunhan on mahdollisuus se jonnekkin kirjailla. Heti kun sanotaan, että suu tulisi avata, niin ei sieltä tunnu astuvan ulos mitään järkevää. Miksi pää tuntuu silloin tyhjältä?

Mutta, se siitä alusta, jätetään nää aatokset hautomoon... Mistä halusin tänään teidän kanssa puhua? 

Tunteista, ja niiden tuntemisesta

Mut tunnetaan helposti erittäin positiivisena, aurinkoisena ja pirtsakkana tyyppinä, joka hymyilee ja nauraa paljon. Mä olen tässä aivan ihanien opintojeni aikana tehnyt sellaisia huomioita, että nämä tulkinnat johtuvat varmaankin mun erittäin suuresta nonverbaalista ilmaisusta: ilmeikkyydestä, siitä, että mä olen  luonnostani kauheen ´´eloisa´´ ja avoin ihminen, eli elän kropallani suuresti sanojeni mukana. Tää ilmeikkyys saa pohjansa siitä, että oon erittäin vahva tunne-eläjä, herkkis.

On ihanaa tuntea sanoinkuvaamatonta onnellisuutta ja puhdasta iloa. On ihana innostua täysillä pienistä arkisista jutuista, ja levittää iloa ympärilleen. On myös todella vaikea ymmärtää, kuinka muut eivät välttämättä pompi innosta nähdessään sinitaivaan, iloisen kanssaihmisen tai suloisen eläinotuksen. Voin vaan kuvitella, kuinka feikiltä tämmöisen eloisan persoonan avoin onnen ilmaisu voikaan vaikuttaa. Yritän silti vakuuttaa, että on olemassa ihmisiä, jotka eivät meinaa pysyä aloillaan havaitessaan kaikkea arkista mahtavuutta ympärillämme...

Mutta kuten kaikilla asioilla, on tälläkin kääntöpuolensa. Herkät ihmiset saattavat olla erittäin taipuvaisia tunnetartuntaan, varsinkin jos kyseessä on melankolinen tunnetila – esimerkiksi suru. Mä tulen todella helpoksi surulliseksi muiden surusta – ja tulen todella helposti ahdistuneeksi muiden vaikeuksista tai ongelmista – vaikka en edes välttämättä tietäisi niistä puoliakaan. Mun on vaikea käsitellä itsekseni muiden ylämäkiä elämässä, ja uskon tän johtuvan juurikin siitä, että nämä asiat saavat mut helposti ahdistumaan ja murehtimaan toisten puolesta. Saan helposti asiat myös kiertämään pientä ahdistuksen kehää ja saatan joskus tehdä kärpäsestä jotain suurempaa: koska joku stressori tuntuu maailmanlopulta. 

(Empatia on mun mielestä aivan liian vähän arvostettu ominaisuus. Eli vaikka välillä tuppaa vähän ottamaan toisen murheita harteilleen, uskon mä sen olevan erittäin hyödyllistä jotta voidaan millään tasolla pyrkiä ymmärtämään kanssaeläjiämme. En siis kuoppaa myöskään tunnetartuntaa ilmiönä, sillä se auttaa kuuntelemaan ja ymmärtämään toista. )

Tunteellisena, herkkänä ihmisenä tunnun tuntevan paljon ja tavallaan tehostetusti. Ahdistus, stressi ja suru ovat epämiellyttäviä tunteita, mutta pahinta on ehkä ollut olla tuntematta mitään. Sellainen tyhjä melankolinen tila, jossa et tunne iloa, surua, nälkää tai janoa. Tila, jota on erittäin vaikea kuvailla henkilölle, joka ei ole tällaista kohdannut. 

Tavallaan kupla, jossa asiat menettävät tärkeysjärjestyksensä. Paikka, jossa tyhjyys huutaa kovempaa kuin mikään muu. Tunnetila, jossa et tunne. 

Herkkikset, voiko joku samaistua?